Part 2

— Kyllä se jätkä sentään on eri mies kuin tavallinen törsiäinen, selittelevät pojat innostuneina.

Ja eri mieshän se onkin. Kulkea korttipakka taskussa kylästä kylään, narrailla tyttöjä, juoda viinaa ja lauleskella kauniita lauluja. On se, on totisesti.

IV

— Kuule, perkele, mikä sinä oikein luulet olevasi?

— Häh?

— Niin että mikä sinä luulet olevasi?

Hilu pysähtyy ja pistää katkismuksen povitaskuunsa. Syysilta alkaa pimetä, ollaan tulossa rippikoulusta.

— Kyllä minä aina saman asian ajan kuin sinäkin, vastaa Hilu vavisten ja katselee ympärilleen, mutta yhtään kirkkokankaan takaliston poikaa ei näy joukossa.

Hilu ei vapise pelosta, vaan vihasta. Aamupäivällä, koulutuntien alkamista odotellessa, on jo ollut pientä sananharkkaa ja nyt se jatkuu. Vitikan Arviiti, talollisten poikia, oli kertonut, että tänä iltana sitä mennään kutittelemaan Iinaa, ja Hilu oli sanonut, että no siitä ei ainakaan sinulta tule mitään. Oli käynyt vähän verille ja Arviiti oli muutenkin sellainen isänsä rikkauksilla kerskuja.

— Vai ajat! sanoo Arviiti ja astuu lähemmäksi.

— Tuollainen kymmenen pennin mies.

— Anna olla vain. Ei se sinulle paista.

Pojat ryhmittyvät tiiviimmin riitelevien ympärille. Asia alkaa käydä mielenkiintoiseksi.

— Ole sinä vain luja Iinan puolesta, kehottaa joku Hilua, mutta Hilu käsittää, että tämän kehotuksen saa ottaa siltä kannalta kuin itse tahtoo.

— Anna turpiin, sanoo toinen Arviitille. - Ei se koikale kuitenkaan muuten usko paremmaksensa.

Kuokan herastuomari ajaa ohi emäntineen ja poikarykelmä väistyy hetkeksi syrjään. Hän huomaa, että jotakin on tekeillä ja heristää nyrkkiään.

— Hävetkää, rippikoulupojat! hän sanoo äkäisesti. - Rovastille pian menen juttelemaan.

— Ei tässä mitään ole, selittää Hilu.

— Ettenkö minä näe! Pitäisi Kankkus-Sakarin pojankin muistaa, mistä on kotoisin. Paremmin se tie muille on kuin sinulle.

Veri kuohahtaa Hilun päähän ja silmät iskevät tulta, mutta herastuomari on sanonut sanottavansa ja lyö hevostaan selkään. Poikajoukko rähähtää nauramaan.

— Pitäisi sille antaa, kerskuu Arviiti, - mutta pelkään, että peittoan kunnan housut.

— Anna naamalle, sillä siitä pääset.

— Mutta jos et pääsekään...

Hilun silmissä on pimennyt ja ajattelematta sen enempää lyö hän toista ensin kasvoihin, sitten sydänalaan.

Näky tyrmistyttää läsnäolijat, tämmöistä he eivät olleet osanneet Hilulta odottaa. Joku tekee liikkeen ikäänkuin poimiakseen kiven maantieltä, mutta jättää sitten aikomuksensa, Vitikan poika seisoo ensin kalman kalpeana, veri valuen suusta ja sieraimista, mutta alkaa sitten painella kasvojaan ja sydänalaansa.

— Tämän sinä vielä muistat, pirun juippi, kiristelee hän hampaittensa raosta.

Hilu on nyt kokonaan menettänyt malttinsa, hän on kuin kuumeessa ja valmis tappelemaan vaikka kaikkien kanssa.

— Ja jos kerrot kenellekään uhkaa hän, astuen aivan toisen eteen ja pitäen nyrkkiään hänen nenällään, - niin lisää tulee, tulee niin kauan, että loppuu halut...

Poikalauma huomaa, että Kankkusen Hilussa on tällä hetkellä jotakin pirullista ja että käsi uhkaavasti pitelee puukonkahvaa. Mikseikäs se voisi mitä tahansa!

* * * * *

Sinä iltana tuntuu Kankkusen Hilusta kuin hän kulkisi unessa. Yhdellä iskulla hän on saavuttanut jotakin, jota kuka tahansa saattaisi kadehtia. Samalla kun hän tuntee olevansa ystävä koko maailman kanssa hän tuntee olevansa kyllin voimakas lyömään maahan kenen vastaantulijan tahansa.

Kun nyt olisi viinaa! Hihkaisisi! Kovalla äänellä ja remsseesti niinkuin miehiset miehet joskus maantiellä tai kirkkokankaalla.

Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole, viina, heikäläisiä, köyhiä varten. Niinkuin ei moni muukaan asia. Ja Hiluun menee hetkiseksi katkeruus, kun hän ajattelee osattomuuttaan, mutta sitä katkeruutta kestää vain hetken.

— Sanoi kutittelevansa Iinaa. Mutta saipas, saipas piru vie.

Tämä kummallinen, onnentäyteinen mielentila ei jätä Hilua kotonakaan. Eivät pysy ajatukset katkismuksessa. Täytyy mennä ulos, on kuin pakko panisi liikkeelle.

— Lukisit nyt, huomauttaa äiti. - Ei siellä kannata toista vuotta juosta.

— Eipähän tuota ole moitittu osaamattomuudesta.

— Niin, mutta... Jokuhan sinne aina jää. Ja tavallisesti se on joku vähempiosainen.

— Aina te siitä iankaikkisesta köyhyydestä, ärmähtää Hilu ja painuu ovesta pihalle.

* * * * *

Hilu kiertelee kirkkokankaan tutuissa mökeissä eikä hänen juhlamielensä katoa. Hän tietää, ettei kukaan edes aavista tapausta, joka muuan tunti sitten sattui pappilan ja kirkkotörmän välisellä maantiellä, mutta siitä huolimatta hänestä näyttää kuin ihmiset antaisivat hänelle eri arvon kuin esimerkiksi eilen.

— Istuhan, Hilu!

— Martta, katsoppas, olisiko Hilulle vielä kahvia.

Näin on kyllä tapahtunut kymmeniä kertoja ennenkin, mutta nyt hänestä tuntuu kuin kaikessa sittenkin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja samalla hän tuntee, että hänen kasvojensa juonteet ovat tavallista jäykemmät ja hoikan varren ryhti suorempi.

Lopuksi hän ei saata olla poikkeamatta Kaisan-Sohvin mökkiin. Juhlavire ei jätä häntä täälläkään ja sattuukin niin mukavasti, että Iina istuu yksin kotosalla. Iinalla on isot, voimakkaat kädet, punaiset, pyöreät posket ja leveät lanteet. Kun Hilu nyt istuu ja katselee häntä, joutuvat hänen verensä liikkeeseen ja sydän alkaa levottomasti tykkiä, mutta hän pysyttelee asiallisena ja muistelee, mitä Vitikan poika jutteli maantiellä inittävällä äänellään.

— No mikäs sinut nyt pani liikkeelle? kysyy Iina rauhallisesti.

— Mikäpäs minut, vastaa Hilu hiljaisesti. - Muuten vain kuljeskelen.

Ja kuta kauemmin hän katselee Iinaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntuu Vitikan pojan puhe ja hienokseen hänessä alkaa viha nousta. Mutta hän istua jurnuttaa vain pitkät kotvat eikä puhu mitään. Viimein hän, jotakin puhuakseen, kysyy:

— Missäs äitisi on?

— Kesiön puolella ovat siskon kanssa. Tulevatkin vasta huomenna.

Viimeinen lause pistää omituisesti Hilua. Kului taas pitkiä minuutteja. Iina tekee työtään, mutta vilkaisee tuon tuostakin kysyvästi Hiluun.

— No kun äitisi on poissa, Hilu sanoo viimein, — niin kai Vitikan Arviiti tulee illalla.

Iina naurahtaa.

— Suututtaisiko se sinua sitten?

— Mitäpä se minua... Mutta kun pitkin teitä sitä huutelee.

Iina lentää punaiseksi ja luo Hiluun pitkän, kysyvän katseen.

— Tässä juuri äsken kirkui tulevansa sinua kutittelemaan.

Silloin Iina lyö kädellään pöytään.

— Olisit sanonut sille, että saatana... huutaa hän.

Nyt Hilun tulee hyvä olla, hän ikäänkuin kylpee lämmössä.

— Mitäs tuosta nyt kiljut, hän lohduttaa leppoisasti. — Sai se sen, minkä tarvitsikin.

— Sinäkö se...? kysyy Iina henkeäkään pidätellen ja melkein kuin epäillen.

Hilu ei vastaa mitään, hymyilee vain umpinaista hymyä, ja Iina arvaa asianlaidan.

— Et suinkaan sinä vaan liikaa takonut...?

— Sattuisiko se sinuun? kysyy nyt Hilukin vuorostaan.

Huoneessa vallitsi nyt puhuva hiljaisuus. Iinan rinta nousi ja laski ja kun hän katseli Hilua, kiilsivät hänen silmänsä.

— Vähän vanhempi saisit olla, hän sanoi viimein naurahtaen väkinäisesti.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Sitä vain.

Eikä Iina sanonut mitään muuta. Hetkisen

Hilu istui paikallaan ja ihmetteli, mutta sitten hän otti lakkinsa ja alkoi kävellä ovea kohden.

— No hyvästi nyt sitten.

Iina ehätti hänet.

— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä oli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että kukaan tulisi.

Tämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen tajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa pitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta loppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän katkonaisesti vastaa:

— En... en minä nyt tällä kertaa.

Ja painuu huumautuneena ovesta ulos.

V

— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen kasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa... Toinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut toinen poika...

Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee otsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei vielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on jo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle, koivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.

Hilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole sopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen isännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin ajattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja saa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä vajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä nykysin sellaisille palkoille pääsee.

Raivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä seuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen kilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on Hilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt rakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan haaskaamaan.

— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi ja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa hyvinkin tarkoittaa totta.

Siitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen Hilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina ruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla pitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja suurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri kirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei kotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.

Mitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti heretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.

Hilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.

Edessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä kohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan roikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio, sitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi kallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin metsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain harhakuuloa. Mikäpä siellä...

Kankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui hiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin jaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan jotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön pystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.

— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän päätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin tulla sen mukaista.

Kraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli sanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä siltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli vastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi loppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti vastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle lähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin soutelevat ohi.

Niin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei ollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana voinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja ja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin Sörenseni.

— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!

Hilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin jutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että mitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin nauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat, niin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa. Taitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.

* * * * *

Muutamana päivänä puominlaskijat saapuvat. Niitä on monta venekunnallista iloisia poikia, joilta työ käy kuin siimaa, joilla aina on vastaus puheeseen valmiina ja joitten laulu ja hoilotus kaikuu päivin ja öin. Mistä he tulevat ja minne he menevät, sitä ei kukaan tarkalleen osaa sanoa. Lienevätkö lähimmät päällikötkään selvillä monenkaan oikeasta nimestä. Kevät heidät tuopi ja syksy heidät vie, mutta paennevatko sitten suuriin metsiin tai etelän lihavammille talvimaille, sitäkään ei kukaan varmasti tiedä. Nämä ovat jätkiä, sinipuseroisia, pitkävartisilla saappailla ja heiluvalla tuppihoidolla varustettuja, samoja jätkiä, joista puhutaan ja kerrotaan niin paljon hyvää ja huonoa, joita pelätään ja vihataan, mutta joita rakastetaan myöskin ja joiden elämän lukemattomat nuorukaiset Pohjolan suurten jokien varsilta asettavat ihanteekseen. Heissä on sentään tuulahdusta suurista metsistä, he ovat rypeneet rantakaupunkien hämäräperäiset kapakat, heillä on tuntemattomia seikkailuja takanaan ja on edessä myöskin, heitä ympäröi romanttisuuden houkutteleva sädekehä.

Jätkä on jo poikasena lumonnut Hilun ja kykenee lumoamaan hänet nytkin. Hän laskee kirveensä ja sahansa maahan ja jää katselemaan elämää joella. Siinä on elämää, vilskettä ja ääntä. Kaikki käy eri tavalla kuin sahalla, käy niinkuin luonnonvoiman pakosta. Nyt on vielä kevät, ollaan toivorikkaita ja ollaan innostuneita, vielä ei olla syksyssä, jolloin mahdollisimman hiljaisessa tahdissa soudellaan eteenpäin pomojen veneitä.

— Älä mulkoile siellä, poika! huudetaan Hilulle. - Tule mukaan, jos lystää.

Hilu poistuu rannasta ja ryhtyy työhönsä, mutta se käy nyt hitaammin kuin aikaisemmin. Vähän ajan kuluttua soutaa muuan venekunta maihin ja pari miestä astuu laukku kädessä hänen luokseen.

— Keitäs, poika, kahvia! Tulemme vähän ajan kuluttua juomaan.

Hilun luonto nousee eikä hän vastaa mitään. Hän ei ole mikään jätkien kahvikokki.

— Mitäs katselet! tiuskaisee toinen miehistä. — Ei sinun sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä.

— Välipä tuolla, vastaa Hilu yksikantaan ja ottaa vastaan laukut.

Miehiä on kolmattakymmentä ja kahvia juodessaan ennättää yksi roikka lyödä korttiakin.

— Omaa maapalastasiko sinä tongiskelet? kysytään Hilulta.

— Toisen se on.

— Eikö vähän kismitä rikastuttaa talonjussia? Hilu naurahti.

— Toistahan tekin rikastutatte, vastaa hän.

— Joo, mutta se on ero asialla ja asialla, poika. Hilu ei huoli jatkaa keskustelua, sillä ellei hän tiedä, niin hän vaistoaa eroavaisuuden. Erohan on aina ollut rengillä ja jätkällä.

— Paljonkos ollaan vaivoista velkaa?

— Ei mitään.

— No, onhan sinulla sisua, jos on suutakin. Muttei tästä maksamatta lähdetä. Tuossa on viitonen.

— Ei se kannata.

— Ota pois kun käsketään.

Hilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen siirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan kadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen, minkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.

Eivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää innostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka tulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas miettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole tullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.

Ja entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun juureen. Työ tuntuu nyt taakalta.

VI

Työ on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se aate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää mieltä ja sydäntä.

Kun olisi omaa maata!

Mutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi. Torppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin niin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan isälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää kesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin kauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.

Katseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria tai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä kävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät, olipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin tekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka tuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat ominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat vaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä toisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston pojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja paljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan perillä.

Hilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa oli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse tahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin säästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä kun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.

Mutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt pahaistakaan rauhaa.

Eri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat. Asuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja takana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras, Iina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu yli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi ja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi, töitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi helpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni, jolla on talo...

Hilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti lopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin heiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet raskas, kalsea tunne.

Viikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä on ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan takana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia. Siellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt palattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.

Siinä se nyt sitten oli, se oma talo.

* * * * *

Nyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein tyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.

— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.

Mutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt enää, kun juhannuskin on näin lähellä.

Hilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin liian pitkiä kantoja et löytäisi.

— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman miehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin ajattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.

Se oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja osasi asettaa sanansa sulavasti.

— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa nyt.

— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja eri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.

— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit. Sittenkin olet ansainnut kuin senaattori.

Hilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan vain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun köyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu kristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie, niin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri pakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut saappaat.

— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten se loppu!

Mäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.

— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin ihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.

Hilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään jäntevä ruumis vavisten.

— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten seisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä on sovittu. Ja se on siitä poikki.

Mäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät kiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän luuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli luvatuksikin liikoja.

— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun kouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.

— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään ulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.

— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.

* * * * *

Mäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin. Milloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon pihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan noudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen sieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee jonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki levittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua, sivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy yhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä kirkonkylän puolelle.

Tätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut tämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo Konelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä oikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy vain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei Jumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden tekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.

Kesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on tiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo vironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään. Toista on jos istuu tai on seisovassa työssä... Tukinlaskukin on jo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin kasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin tällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella soutelevan venekunnan.

Niin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen olla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään, vaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä markkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi mennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa kotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä tuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi... Mutta mitäpä siitä.

Karvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan ulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina vastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään oikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti. Hilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän huomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän koetti salata hämmentymistään.

— Minne sinä nyt? kysyi Hilu.

— Kraatariin. Lähettivät viime viikolla sanan. Ja sinäkö tulet sieltäpäin?

— Niin.

— Oikein myötyriksi?

— Niin. Johan se lysti loppui.

— Vai jo loppui.

Siihen keskustelu pitkäksi aikaa taukosi.

— Eiköhän istuta vähän, ehdotti Hilu lopuksi.

— Mihinkähän tässä niin hengenhätä on. Istutaan vaan.