Part 1

JA SITTEN JÄTKÄ KUOLI

Kirj.

Juho Koskimaa

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1921.

I

Kankkus-Hilemoonille sattui sellainen onni ja ylellisyys, että hän syntyi saunassa.

Tämä ei suinkaan edellytä, että häntä millään tavalla olisi valmistauduttu tähän maailmaan juhlallisuuksin ja menoin vastaanottamaan, että hänelle edeltäkäsin olisi ommeltu flanellisia vaippoja, mantteleita, kapaloita ja napavöitä tai että hänen isänsä, Kankkus-Sakari, olisi ollut peloissaan vaimonsa Hiltan terveydentilasta ja kieltänyt häntä ahertamasta liiaksi. Suoraan sanoen sattui Kankkus-Hilemoonin tulo hiukan liian aikaisinkin, niinkuin herra pastori vihillä käydessä oli ennustanut. Minkäpäs sille! Ne eivät, ne Hilemoonin tapaiset tulijat, ennenkään olleet katsoneet tulonsa aikaa ja paikkaa eivätkä odottaneet sopivaa hetkeä. Kun olivat tullakseen, niin tulivat.

Kankkus-Hilemoonin syntymä sattui syyskesän loppupuolella tukinuitonkin ollessa loppumaisillaan. Häntäpää oli vielä Javaruksella, mutta kun tänne, Kirkkoniemen kohdalle, ehti, silloin oli kaikki näiltä seuduin tälle vuodelle loppunut. Alusta kesää oli Sakarikin ollut kovassa puuhassa lähteä tukkijoelle, mutta Hilta oli sanonut, että se nyt tältä kesältä saa jäädä. Ja jäihän se. Sakari meni töihin Sörensenin, norjalaisen, sahalle, vaikka päiväpalkka siellä olikin kuuttakymmentä penniä pienempi kuin joella. Vaistosi Hiltan ajatukset ja vastaan mukisematta jäi.

Kankkusilla oli velkainen mökki Kirkkoniemen takalistolla. Sakari oli hankkinut sen viikkoa myöhemmin kuin Hiltan, ja Sörensenin konttorissa pidätettiin sen hintaa kymmenen markkaa tilissä. Tuntuihan se, kympin poisvetäminen, mutta toiselta puolen tuli pidetyksi tönöä melkein omanaan ja sitäpaitsi siihen kymmenen markan menettämiseen tottui. Kuuden vuoden kuluttua vetäminen loppuisi ja mökki olisi oma saunaa ja puuvajaa myöten.

* * * * *

Esikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta ei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin alussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin ryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta selvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten aina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli vielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut tunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta kilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta. Aurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki siinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui, niinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia lainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa olevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi muistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku päivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä, joka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.

Hilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän huonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla palveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja ajatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa, kun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä leivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No, mitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.

Sakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä, Hilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi mietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan tuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla mielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää tulen ja alkaa sitten vintata vettä.

Silloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein niinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.

— Jokohan se nyt... ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee naapurin mökkiä.

Ei tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden vinttaamista.

Mutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin... Nyt Hilta lopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.

Kaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa. Hänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat sen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis jonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.

— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole viitsinyt... Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan... No, ei se niin kauheaa ole...

— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen parempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi... ei se tielle tipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan...

Kello käy kolmatta ja ennen viittä on Kaisan-Sohvi tehnyt tehtävänsä. Hilemooni näkee ensi kerran saunan pimeän, piukaisee vimmatusti, mutta asettuu sitten aloilleen kuin miehinen mies ainakin.

* * * * *

Kun Sakari Kankkunen illalla palaa kotiin, on mökissä oudoksuttavan hiljaista. Ruoka on pöydän nurkalla, mutta Hilta makaa valkeana ja vaiteliaana yhteisessä sänkysohvassa.

Melkein pelottaa astua vaimon vuoteen viereen. Hän puhdistaa puseron muhista ja jättää lakin tuolille.

— No, joko sinä nyt...? hän kysyy melkein arasti.

— Jo. Poika on.

— Vai poika.

Kankkus-Sakari melkein kuin ilostuu ja nostaa varovaisesti peitettä.

— Ka, niinpä on, hän sanoo hymyn väristessä suupielessä. — Onpahan olleeksi... tuollainen... pääkin niinkuin kahvikuppi.

— Kyllä se siitä kasvaa, vakuuttaa Hilta.

— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä...

Sakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta ostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja nisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.

— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi, pojalle...

— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.

— Älä nyt ylpisty... Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin kaima.

Sakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi jostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä...

— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka sille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa minullakin.

Se osaa olla navakkaa, tuo Hilta.

— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se kyllä vähän on, mutta meneehän se.

Ja niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin Kankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.

— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu ristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.

II

Kirkkokankaan takalistolla todettiin yksimielisesti, että se Kankkusen väki on sikiävää sorttia. Kun Hilemooni, esikoinen, jota nyt yleisesti sanotaan Hiluksi, on kymmenvuotias, on Kankkusen perheeseen siunautunut kuusi nuorempaa. Siinä on Väinöä, Santtua ja Aapia, on Marjaa, Liisaa ja Pirjettaa. Ja uutta odotetaan.

Kankkus-Sakari kulkee edelleenkin töissä Sörensenin sahalla ja kun hän iltaisin tulee kotiin, hän kiroilee itsekseen. Ei silti, että hän luonnostaan olisi paha, vaan siksi, että elämän helle, niin sanoaksemme, tuntuu hänen kohdallaan auttamattomasti liian tukalalta, ja tukeva kiroileminen tuntuu tuottavan ohutta virkistystä ja ikäänkuin keventävän painetta. Koti on sitäpaitsi ainoa paikka, missä Kankkus-Sakarin tapaisten eläjäin kiroilemiset ja mielenpurkaukset pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Maailmalla ne hukkuvat ilmaan niinkuin sääsken surina, ellei niille yksinkertaisesti naureta ja sanota: Tukihan jo toki turpas!

— Pirkule, sanoo Kankkus-Sakari, pistettyään kokonaisen perunan suuhunsa, - pirkule, kun sinä osaisit tehdä muutakin kuin lapsia.

Hilta kuulee tämän sadannen, ellei tuhannennen kerran, ja toivomus on niin ollen menettänyt kärkensä. Ei se vaikuta tuvassa vallitsevaan mielialaankaan: kukaan lapsista ei vetäydy ovelle, Hilta häärää vatsa pingoittuneena puuhissaan kuten ennenkin, kärpäset pörräävät kilpaa sääskien kanssa ja keitetyn ruuan lemu sekoittuu pirtin ummehtuneeseen hajuun.

— Kolme ja hilkku, jatkaa Kankkus-Sakari ja jokainen arvaa, että hän puhuu palkastaan. - Kolme ja hilkku päivältä ja seitsemän kakaraa. Jos ei kunta auttaisi, niin elävä saatana veisi...

Tänä iltana painaa elämän taakka kovin raskaasti Kankkus-Sakaria, mutta Hilta vaikenee yhä. Hän on jo siihen tottunut eikä vaivaudu vastaamaan. - Aikansa marisee, sitten lopettaa, hän ajattelee.

Kankkus-Sakari syö kuin mies, röyhtäisee ja etsii uutta sanomisen aihetta. Mutta hän on jo kymmeniin kertoihin sanottavansa sanonut eikä tällä kerralla keksi tuoreita käänteitä.

— Kun tuo Hilu jo kelpaisi rimojen kärräykseen, sanoo viimein Hilta. — Saisihan siitäkin jo markan tai toista.

— Niin kun kelpaisi, mutta kun ei kelpaa vielä. Ja tuommoinen unimestari.

Hilemoonilla on valkoinen, pörröinen tukka, kalvakka iho ja pyöreät, avonaiset silmät, joiden ilme vaikuttaa pelästyneeltä. Hän istuu oven suussa ja vuoleskelee tikkuja Liisu-siskolleen. Kun tulee puhe hänestä, hän näyttää pelästyvän ja heittää vuoleskelemisen. Pienempänä ollessaan häntä on paljon kuritettu aiheellisesti jos aiheettomastikin.

— Jos minä menisin kysymään pehtoorilta... hän sanoo, silmissään sama pelästynyt ilme ja sen näköisenä kuin tuossa paikassa kapaisisi ovesta ulos.

— Kysymään, virkahtaa isä ylenkatseellisesti. - Niinkuin ei tässä paremmat osaisi kysellä, jos siinä mitään kysymistä olisi.

Hilu vaikenee ehdotuksineen ja jatkaa vuolemistaan, mutta hetken kuluttua hän hiljaa painuu ovesta ulos. Kankkus-Sakari huomaa sen kuitenkin ja ajattelee, että tiedä häntä vaikka menisikin pehtoorille häpäisemään itsensä.

— Meneppäs siitä vaan! huutaa hän mennen portaille ja heristäen nyrkkiään.

— Antaisit mennä, sanoo Hilta.

— Joo, kun entisiäkin löysätään...

Hilu seisoo keskellä pihaa ja juoksee ulkohuoneen taakse nähdessään isänsä, istuutuu siellä perunamaan laidalla olevalle kivelle ja alkaa aprikoida asioita. Eiväthän ne hänen pienessä päässää selviä. Pitäisi mennä sittenpähän sitäkin rähinää pääsisi kuulemasta, mutta kun kiellettiin. Hän innostuu ajatellessaan, että hän olisi työssä Sörensenin sahalla ja toisi kotiin rahaa. Iltaisin hän tulisi kotiin muhaisena ja hikisenä, äiti laittaisi ruokaa yhtaikaa hänelle ja isälle ja sanoisi pienemmille: - Olkaapa nyt hiljemmin, että isä ja Hilu saavat nukkua. Hän olisi miehinen mies, aamulla hän lähtisi kuudetta käydessä ja talvella hänellä olisi pitkävartiset saappaat. Joskus, ruokatunnilla, tarjoaisivat miehet hänelle paperossin ja hän juttelisi heidän kanssaan palkkojen huonoudesta. Rippikoulusta päästyä hänestä tulisi jätkä, hänellä olisi morsian ja joskus hän lauantaisin kävisi Kaisan-Sohvin mökillä ostamassa viinaa. Tarjoaisi isällekin, äitikin ottaisi ryypyn, ja juttelisivat hauskasti asioita. - Kyllä se puulaaki osaa köyhän hiellä elää, sanoisivat.

Kuta enemmän ja kuta pitemmälle Hilu asioita miettii sitä enemmän hän innostuu ja lopuksi hän nousee kiveltään varmana päätöksessään mennä pehtoorin puheille. Se on nyt, se Hilun luonto, sellainen.

Mutta Kaisan-Sohvin Iinan ilmestyminen hänen eteensä pysähdyttää hetkeksi hänen suunnitelmansa. Iina on kahta vuotta vanhempi Hilua, hänellä on virkeät siniset silmät ja hän on se Kaisan-Sohvin tyttäristä, jonka isä kuuluu olevan Sörensenin puukhollari. Tällä kerralla hänelle näyttää tapahtuneen jotakin aivan erikoista, sillä silmät loistavat nyt tavallista sirkeämmin ja hän hypistelee viiden kruunun seteliä.

— Sinäpä et tiedä, että minä olen herrallista lähtöä, hän sanoo Hilulle suu veikeässä hymyssä.

Hilun kehittymätön ajatuskoneisto joutuu epäkuntoon ja toisen ylemmyys loukkaa häntä.

— Kyllä meidän äiti on sanonut, että sinä olet huorilapsi, hän vastaa töykeästi, - ja että sinun äitisi myy viinaa. Sakotettukin on.

Iina joutuu toisen ynseydestä ymmälle, muttei loukkaannu.

— Pörjeseeni, puukhollari, itse sanoi, vastaa hän hetken kuluttua totisena ja asiallisesti. - Ja tämän antoi, tämän viisikruunusen. Se on seitsemän markkaa, ettäs tiedät. Pöhnässä oli vähän. Sitten ne menivät äidin kanssa kamariin.

Iinan jokapäiväisiin kokemuksiin kuuluu, että joku tulee ja menee äidin kanssa kamariin. Se ei millään tavalla ole häirinnyt häntä eikä häntä toistaiseksi hävetä siitä kertoa. Kirkkokankaan takalistolla on vuosikymmenien kuluessa tapahtunut ja tapahtuu asioita, joille siellä vain nauraa tirskahdutetaan.

Hilu kuuntelee Iinaa kädet housujentaskuissa ja pelokkaat silmät tarkkaavaisesti narrillaan. Mutta tytön esittämiä tosiseikkoja hän ei millään tavalla osaa kumota, eivätkä hänen tietämyksensä riitä osoittamaan äpärän ja avioliitosta syntyneen lapsen oleellista eroavuutta. Sitäpaitsi hän pitää Iinasta ja, kääntääkseen huomion omaan itseensä, hän alkaa nyt puhua itsestään ja suunnitelmistaan.

— Minäpä menen kyselemään pehtoorilta töitä, ja sitten kun pääsen rippikoulusta rupean jätkäksi.

— Liian hontelo sinä olet jätkäksi.

— Niin, vielä. Mutta viiden tai kuuden vuoden kuluttua.

— Eivätkä sahalaiset kelpaa tukkijätkiksi, huomauttaa Iina asiantuntevasti.

— Sitä sinä et pysty sanomaan.

— Niin, mutta kaikki ukkoherrat ja kympit ovat sanoneet...

— Päissään ovat törisseet, niinkuin teillä aina töristään, lopettaa Hilu halveksivaisesti.

Iina ei todellakaan osaa kieltää Hilun väitteitä ja vaikenee. Ensin hän aikoo sanoa, että juo se sinunkin isäsi, kun vain rahaa sattuu liikenemään, mutta huomaa, ettei se vaikuttaisi mitään pääasiaan.

Iinalla on herkkä mieli ja nopeasti vaihtelevat ajatukset.

— Milloin sinä menet sinne pehtoorille? kysyy hän.

— Nyt tästä paikasta.

— Älä!

— Menen.

— Minä lähden sinun kanssasi.

Hilu katseli tyttöä epäillen ja miettiväisenä.

— Lähde nyt sitten, — päätti hän, — mutta sisälle et saa tulla.

— Miksen?

— Saattaa olla, ettei pehtoori hyvinkään siitä tykkäisi.

Hilemoonin ja Iinan iällä ei ole pitkä matka sanoista tekoihin. Minuuttia myöhemmin he jo kapaisevat paksuhiekkaista kujaa myöten isännöitsijän asuntoa kohden. Iinan ajatuksenjuoksu on vapautuneempi ja keveämpi, hän on muutenkin vanhempi ja kehittyneempi ja hän alkaa ajatuksissaan rakennella.

— Kyllä sinusta vainkin voi tulla jätkä, myöntää hän auliisti, - kunhan vain vähän kasvat ja miehistyt.

— Mutta ensin minä ansaitsen paljon rahaa, ettei kotona tule nuusaa sillä aikaa kuin olen joella.

— Niin. Ja sitten kun sinulla on jo tarpeeksi omaakin, niin sitten minä tulen sinulle.

Hilu miettii hetkisen ja vastaa sitten lyhyesti:

— Niin.

— Ei sitä köyhistä ole mihinkään, jatkaa Iina innostuen ja toistaen ajatuksia, joita harva se päivä on ympäristössään kuullut.

— Ei, vastaa Hilu myöntäen. - Rahaahan sitä pitää olla.

Iinan ajatukset jatkavat yhä leikkiään ja lopuksi hän, ikäänkuin peläten rohkeuttaan, kuiskaa pojalle tosiasian, jonka hän, kuulemistaan, tietää varmasti tapahtuvaksi.

— Sitten, sanoo hän, — nukumme me yhdessä.

Hiluun ei lause vaikuta lainkaan häkellyttävästä sillä Iinasta hän on monessa asiassa jäljessä.

— Meillä nukkuvat isä ja äiti melkein aina yhdessä, hän vastaa vilpittömästi ja melkein ylpeästi.

Silloin jo alkavatkin puiden takaa häämöttää kirkonkylän suuret rakennukset ja isännöitsijän valkea talo saha-alueen toisella laidalla.

Sahan isännöitsijä ei huolinut Hilua töihinsä.

— Menehän kotiisi, poika-rukka, sanoi hän, - ja kasva vielä muuan vuosi.

Ja rouvalleen hän lisäsi:

— Pitäisihän niitä auttaa, mutta mitäpä tälläkin... Laittavat lapsia enemmän kuin kykenevät kunnolla elättämään.

Viimeksimainittua lausetta Hilu ei kuullut, mutta muutenkin hän jo oli pettynyt tarpeeksi. Tämä pettymyksen tunne tarttui Iinaankin.

— Arvasinhan minä, että hontelo olet, hän sanoi viisaasti, mutta vaistosi samalla tehneensä Hilulle vääryyttä ja jatkoi lohdutellen:

— Välipä tuosta, kun kerran myöhemmin kelpaat.

Hilun silmät olivat kuitenkin entistä enemmän narrillaan ja naama entistäkin valkeampi. Ei siinä kyllin, ettei töitä lähtenyt, mutta lisäksi oli isä nyrkkiä puiden kieltänyt lähtemästä.

— Älä sano niille mitään, neuvoi Iina.

— Kyllä ne kuitenkin arvaavat.

— No jos lyövät, niin huuda. Aina kun äiti yltyy minua pieksämään, niin nostan sellaisen melun, että kyllä heittää.

Kankkusen mökillä jäi kuitenkin sinä iltana Hilun asia tutkimatta. Kaisan-Sohvin mökillä on nimittäin syntynyt pieni rytäkkä, kirkkokankaan takaliston jokapäiväisimpiä ja tuskin mainitsemisen arvoisia asioita. Usein ne päättyvät "perheen kesken", joskus, niinkuin tälläkin kertaa, sekaantuu apulaisnimismies parin poliisin kanssa asiaan.

Tällä kertaa on rytäkän aikaansaanut Joki-Pekan Lauri. Illansuussa on hän viinalasteineen ja kaksine saattomiehineen tullut Kaisan-Sohvin tönölle panemaan varastoaan kätköön. Poliisit, joilla on jo ennakolta ollut vihiä asiasta, ovat kyttäämässä metsänreunassa ja kun huomaavat aikansa tulleen, astuvat hekin näyttämölle. Tappelun kulku on niitä kaikkein tavallisimpia: ensin kiihtyvää sananvaihtoa, sitten käsirysy, jota Kaisan-Sohvi harjaantuneella sanatulvalla säestää, ja joka päättyy siten, että Joki-Pekan Lauri livahtaa kuin livahtaakin seuralaisineen veneelleen ja sitten tiehensä. On tunnettu tosiasia, ettei häntä joella mikään tavoita, varsinkin kun uitto on parhaassa käynnissä. Hänellä on liian paljon suojelijoita jätkien ja heidän pomojensa joukossa.

Kun Hilu ja Iina saapuvat paikalle, on asia jo loppuvaiheissaan. Uteliaita ihmisiä seisoskelee aidanvierillä vilkkaasti vaihdellen mielipiteitä ja Kaisan-Sohvi selittelee heille jotakin kimeällä äänellä. Sahan kirjanpitäjä on punaisena ja pohmeloisena ilmestynyt portaille, hän on nukkunut sisällä koko ajan ja tiedustelee nyt ympärillä olevilta, mitä on tapahtunut. Kun hän saa sen kuulla, hän köpittää hiljaa ja huomaamattomasti tiehensä. Toinen poliiseista istuu kaivon kannella ja pesee veressä olevia kasvojaan tuon tuostakin lausuen synkeitä uhkauksia, jotka eivät kuitenkaan näytä vaikuttavan läsnäoleviin.

— Mitäs sitä pistää paitaansa toisen pyykkiin, vastataan hänelle.

— Mene perässä, jos uskallat, lisää toinen. — Kyllä ne vielä tavoitat.

Kankkus-Sakarilla on suu salaperäisessä hymyssä ja silmät viirullaan, sillä hänelläkin on oma, tärkeä osansa juonessa: hän on nähnyt poliisien kyttäävän metsänreunassa ja siitä hyvän sään aikana mennyt ilmoittamaan Sohville. Kunhan tästä väki vähenee, niin se merkitsee hänelle muutamia ryyppyjä ja mahdollisesti viisikruunusen tai kymmenmarkkasen.

Ja asiat ovat selvät ja aurinko paistaa ja suuri sovinnollisuus ja yksimielisyys vallitsee taas kirkkokankaan takalistolla.

— Kyllä se vain on mies, se Joki-Pekan Lauri, sanoo Iina syvällä vakaumuksella päästyään selville tapahtumasta.

— On se, myöntää Hilu innostuksesta melkein hengähtämättä.

Vähän ajan kuluttua äiti vie hänet nukkumaan. Mutta Hilu valvoo ja aprikoi kauan. Mielessään hän ylentää Joki-Pekan Laurin saavuttamattomaksi sankariksi, suureksi maineeltaan ja verrattomaksi voimiltaan. Sellaiseksi hän kuvittelee tulevaisuutensa: myy viinaa, tienaa lujasti ja antaa poliiseja selkään. Näin hän valvoo ja suunnittelee vielä kun isä puolen yön jälkeen hiukan keikahdellen ja tuoksahdellen astuu sisään ja huomaa hänen valvovan.

— Piruakos siinä enää tirsotat, tiuskaisee hän. — Nuku!

Örähtää ja mässähtää sitten vaimonsa viereen.

III

Kun Hilu tuli viisitoistavuotiaaksi, kelpasi hän rimojen ja sahamuhien kärrääjäksi Sörensenin sahalle.

Hilulle tämä merkitsi miehistymistä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi nyt kotona kohdeltu eri tavalla. Hän ansaitsi rahaa, jonka vei kotiinsa, joskus hän sai päähänsä ostaa itselleen jotakin pientä eikä häntä koskaan siitä sanottavammin estetty.

— Mitä sitä nyt turhia, isä sanoi kun Hilulle tuli tällainen päähänpisto.

— Anna sinä Hilun... eihän tuo paljon kuluta, puolusti äiti. — Ja itsehän tuo ansaitseekin.

Siihen se jäi ja Hilun itsetunto kasvoi merkillisesti. Ensi kesänä hän menisi rippikouluun ja sitten, niin, sitten hän menee joelle. Hänestä tulee jätkä.

Hilu oli näihin aikoihin pitkä, hontelo poika, jota sahalaiset nimittivät Kankkusen nukkujaksi. Ei hän silti sen kummempi nukkuja ollut kuin muutkaan, kulki vain muuten niin omissa ajatuksissaan, että asia saatiin sanoa kahteenkin kertaan, ennenkuin hän oivalsi, mistä oli kysymys. Ehkä oli tähän Hilun hajamielisyyteen syynsä kirjoissakin. Sahan lautatarhan työnjohtaja oli nimittäin pannut kouluakäyvän poikansa kesäksi rimahommiin "koulurahoja ansaitsemaan" ja tällä pojalla oli maan ihmeellisiä kirjoja, joista pojat joskus olivat joutuneet keskusteluihin ja joita Hilu sitten sai viedä kotiinsa luettavaksi ehdolla, ettei sotke niihin rasvapilkkuja. Sellaisia ihmeellisiä kirjoja ei Hilu ollut tiennyt olevankaan. Niissä puhuttiin rakkaudesta ja tytöistä, suurista metsänkävijöistä ja suurista rikkauksista ja sitten eräässä puhuttiin Aladinista, joka lamppunsa kylkeä kihnuuttamalla sai mitä vain näki hyväksi pyytää. Lienevätkö nuo kaikki edes olleet tosiakaan, mutta mukava niitä vain oli lukea ja Hilu tankkasi iltakaudet.

— Parempi olisi sinunkin olla ylitöissä, sanoi Kankkus-Sakari, - ei sinusta kuitenkaan mitään rohvessooria tai tirehtööriä tule. Aika vain kuluu hukkaan.

Tähän ei Hilulla ollut mitään asiallista vastaanväittämistä, mutta Hilulle sopivaa ylityötä ei sattunut olemaan. Seuraavana iltana hän muutti nukkumaan puuvajan yliselle, saadakseen olla rauhassa kirjojensa kanssa, sillä kesä alkoi kallistua syksyksi, työnjohtajan pojan oli mentävä kaupunkiin ja silloin kirjojen lukeminen loppui.

* * * * *

Sahamuhien ja rimojen kärräys oli omituisesti Hilulle mieleistä työtä. Kaikista sahoissa esiintyvistä töistä on se huonoimmin palkattua, helpointa ja ala-arvoisinta. Siihen sanalla sanoen kelpaa "ukko kun ukko". Järkeä se ei vaadi lainkaan, ruumiillisia voimiakin vain nimeksi, siinä kaikki. Kulkea vain rullavaunujen perässä kuin kone, kuormata ja purkaa, purkaa ja kuormata aamusta iltaan.

Mutta miettimiseen ja järkeilemiseen siinä jää aikaa.

Ylhäällä soivat ja surisevat raamit ja sirkkelit, edustalla pitää kiramo, tukinnostokone, ikuista kitinäänsä, kolinaansa ja ulvontaansa. Vierestä kuuluu koneiden taukoamaton jyminä, kolkkona ja ikäänkuin etäisyyteen häipyvänä. Tähän sekaantuvat miesten kehotus- ja varoitushuudot, silloin tällöin joku karkea kirosana ja ontto kumahdus, kun katkaistu tukinpää putoaa lattialle. Mutta alhaalla on viileätä ja hiukan kosteantuntuista. Elämä ylhäältä, sahahuoneesta, sekaantuu täällä yhdeksi, korvia huumaa taukoamaton jyminä, johon harvoin sekaantuvat mitkään sivuäänet, sahamuhat putoilevat yhtäjaksoisesti määrätyistä puutorvistaan ja rimat määrätyistä aukoistaan ja on vain pidettävä huoli siitä, etteivät ne pääse kasautumaan. Joskus pistäytyy työnjohtaja katselemaan, kuinka työt sujuvat, mutta työ on niin vähäpätöistä ja halpa-arvoista, että kuluu päiviä, joskus viikkokin, jolloin hän ei viitsi näyttäytyä.

Kankkusen Hilu ei millään tavalla tunne itseään työn orjaksi. Päinvastoin on hänen mielestään hänen asemansa niitä kaikkein mukavimpia ja viihdykkäimpiä. Hänen mielikuvituksensa on saanut jostakin sysäyksen ja hänen on hyvä olla kun ei tarvitse kuulla, tai oikeammin: ei kuule mitään. Kulkee vain ja tekee työnsä ja ajattelee omia asioitaan, jotka vaihtelevat joka toinen hetki.

Joskus soutelevat jätkät tukkien päällä kiramon eteen, lauleskelevat, naureskelevat ja heidän hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa. Ilmaantuvat joskus sahanruuman ovellekin ja huutelevat pojille veikeitä asioita tytöistä ja viinasta ja väliin muustakin. Hilun veret joutuvat silloin liikkeelle ja vaistomaisesti hänen ajatuksensa lentävät Iinaan ja näihin ajatuksiin on tullut jotakin, joka poikkeaa entisistä. Niihin on tullut jotakin kuumentavaa ja sykähdyttävää ja joskus Hilusta tuntuu niinkuin hänen pitäisi likistellä ja puristella Iinaa.