Chapter 5

Mutta Aadolf kokosi henkensä edestä taistelevan toivottomuudella viimeiset voimansa, ja astui tyttö sylissään muutamia askelia kinosten läpi, joissa auhtolumi ulottui hänelle vyötäisiin saakka. Hänen ajatuksensa olivat sekasin, tajuntansa häimertymäisillään. Silloin sattui hänen tiellensä jotain, joka tuntui kovemmalta kuin lumi, ja vaisu valo loisti hänen silmiinsä. Hän hapuroi kädellä eteensä ja kosketti ikkunaan! Niin lähellä saattaa pahassa pyryilmassa apu ja pelastus olla, ilman että niiden läheisyyttä aavistaakaan.

Kova kolkutus ikkunan kamanalle pani mökin asujamet arvaamaan, että tavatonta oli tapahtunut. Aadolf kuuli oven aukenevan, mutta kepertyi samassa hetkessä tunnotonna lumeen.

VI.

Elli.

Herätessään huomasi Aadolf makaavansa huolellisesti peitettynä sängyssä vähäisessä kammarissa, jonka ikkunareiästä aurinko pilkistä sisään kirkkaalta talvitaivaalta. Hän tunsi olevansa raukea, vaan ei pahoinvoipa. Sängyn ääressä seisoi nainen, joka piteli käsissään hänen kättänsä ja silmäili häntä lempeästi. -- Oli kuin olisi Aadolf nähnyt tuota naista ennen, vaan ei muistanut kuka hän oli.

-- Missä minä olen? oli hänen ensi kysymyksensä.

-- Mäntysuon Inkerin luona, kuului vastaus, ja nainen ojensi hänelle maljan, kehottaen häntä siitä juomaan.

Juoma oli erittäin sulomakuista ja vaikutti virkistävästi nuorukaiseen.

Aadolfin toinen kysymys koski hänen seikkailutoveriaan.

-- Hän on tässä viereisessä huoneessa ja nukkuu rauhallisesti, sanoi Inkeri. -- Ettekö te, nuori herra, ole laamannin poika Signildsborgista? Muotonne näyttää minusta tutulta.

-- Niin olen, Inkeri hyvä... Mutta kuinka minä olen tänne joutunut? kysyi Aadolf, koettaen pitää ajatuksiaan koossa.

-- Minä heräsin yöllä siitä, että ikkunatani jyristettiin, ja kun menin ulos, tapasin teidät molemmat tainnuksissa mökkini ovella. Kiittäkää Jumalaa, että pelastuitte kamalasta rajuilmasta, joka viime yönä raivosi!

Aadolf muisti nyt yöllisen retkensä yksityiskohdat ja kiitti pelastajaansa sydämellisin sanoin. Mutta tämä kehotti häntä vielä nukkumaan ja loikomaan niin hiljaa kuin mahdollista, sillä, sanoi hän, vasen käsivartenne on, niinkuin näin, jonkunverran loukkautunut, mutta minä hieroin sitä tehoisalla voiteella ja hoidan sitä vielä, kun tulen takasin; minä käyn nyt Signildsborgissa ja ilmoitan sukulaisillenne, ettei heidän tarvitse olla huolissaan poissaolonne vuoksi.

Inkeri nyykähytti päätään ja lähti. Aadolf vaipui uudestaan virkistävään uneen; puolisen tunnin kuluttua herätti hänet viereisestä huoneesta kuuluva vilkas puhelu. Hän tunsi serkkunsa äänen ja kuuli mielihyvikseen hänen iloisesta naurustaan, että hän oli yöllisistä seikkailuista suoriunut ilman pahempia seurauksia. Kun Aadolf turvonneen ja jäykistyneen kätensä vuoksi hankalanlaisesti oli saanut pukeuneeksi, koputti hän ovelle ja kysyi, saisiko hän astua sisään.

-- Tule! kuului Marian ääni.

Aadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa Drake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen lyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän kalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta Iloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen kasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön kanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten kyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa.

Elli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja nyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut äitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen juoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä ollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen äidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet.

-- Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, -- mutta me olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän on suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä tervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää minulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle joelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran mukana...

-- Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli.

-- En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; -- lasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni metsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet...

-- Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria.

-- Tulkaa molemmat!

-- Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, -- sinä näytät minusta erämaassa kasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?

Elli iski hämmästyen silmänsä Mariaan.

-- Ja etkö sinä, virkkoi hän vastimeksi, -- ole koskaan nähnyt Jumalaa?

-- Hän ei ole täydessä tolkussaan, ajatteli neiti Skytte ja pudisti sääliväisenä päätään.

-- Etkö näe häntä, kun äitisi sammuttaa kynttilän kammarissasi, ja luet rukouksesi juuri ennen kun nukahdat?

-- Jumala on näkymätön henki, selitti neiti Skytte; -- sen sinun tulisi tietää. Mutta ellet sinä, kuten enin osa rahvaan lapsia, ole oppinut lukemaan, niin pitäisi äitisi...

-- Lukemaan! toisti Elli -- ja aukasi sukkelasti pöytälaatikon, josta otti esiin muutamia harmaita, kuluneita kirjanlehtiä; päällimäisessä oli tuhruisilla painokirjaimilla luettavana: "_Kreivi Raymundin ja prinsessa Melusinan surullinen tarina_".

Hän alkoi selvällä, sulosointuisella äänellä lukea erästä kohtaa tuosta vanhasta sadusta.

-- Mutta nyt, sanoi hän, -- tahdon nähdä, voitteko te lukea tätä.

Ja sen sanottuaan riensi hän pois ja toi jostain tuvan loukosta sauvan, joka oli piirretty täyteen moninaisia viivoja ja kuvioita.

Neiti Skytte työnsi taikauskoisella pelolla tuon kummallisen sauvan luotaan; hän muisti kenenkä tuvassa hän oli ja ne huhut, joita Inkeristä kansan keskuudessa kerrottiin. Nuori vapaaherra sitävastoin silmäili uteliaasti sauvaa, vaan oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän sauvaan piirrettyjen kuvioiden merkitystä tajunnut.

Elli oli tuonut nähtäväksi riimusauvan ja rupesi nyt sen vertauskuvia tulkitsemaan. _Kumoon kaadettu vene_ merkitsi meren jäätymistä, _linnut_ muuttolintujen lähtöä, _ratas_ vuoden lyhyintä päivää j.n.e. Harvat ne merkit, joita ei hän kyennyt selittämään.

Niitä näitä puhellessa kului aika sukkelaan, etenkin Aadolfin mielestä. Mutta samassa kilahtivat kulkuset talon edustalla, ovi avattiin ja Inkeri astui sisään eräs laamanni Juhanan uskottu palvelija muassaan. Viimemainittu oli tullut noutamaan neiti Skytteä kotia Signildsborgiin. Nuori neiti Skytte kiitti Inkeriä sangen alentuvasti talossa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, nyykähytti ystävällisesti Ellille päätään, antoi Aadolfin auttaa turkkia päälleen ja istuutui rekeen.

-- Aadolf, kuiskasi hän, teeskennelty hymy huulillaan, juuri kun palvelija heilahutti ruoskaa hevosia liikkeelle saattaakseen, -- älä antau lumottavaksi! Ja ennen kaikkea, unhota mitä sanoin sinulle yöllä lumimyrskyn aikana! Ne olivat sanoja, joilla ei tarkotettu mitään.

-- En tiedä, mitä sanoja sinä tarkotat.

-- Sitä parempi, vastasi Maria ja painoi käden turkin alla lujasti sydäntänsä vasten.

VII.

Kuulustelu.

Aadolf jäi mökkiin loukkaantuneen kätensä vuoksi, jonka Inkeri heti takasin tultuaan uudestaan tarkasti. Hän otti kaapistansa pullon, kääri ylös Aadolfin paidan hihan, mutta pani, ennenkun ryhtyi hieromaan, kätensä ristiin ja kuiskasi hartaan näköisenä moniaita sanoja niin hiljaa, ettei nuorukainen kuullut, rukoiliko hän vai lukiko hän loihtuja. Inkeri varustautui juuri panemaan liinakäärettä käsivarteen, kun Elli, joka puuhan kestäessä oli katsellut ikkunasta maantielle äkkiä huudahti:

-- Äiti, tuolla tulee kaksi vierasta miestä.

-- Joutaa tulla, sanoi Inkeri ja jatkoi käärimistään.

-- Toinen niistä on pappi, sanoi Elli kalveten; -- ja hän näyttää niin ankaralta ja tuimalta.

-- Hupsu! Mitä sinä pappia pelkäät enemmän kuin muita? No, nuori herra, antakaa kun nyt hellävaraan autan takin päällenne, ja minä toivon, että käsivartenne huomen aamulla on oleva terve.

Elli oli totta tiennyt. Kaksi miestä oli käynyt veräjästä sisään ja he näkyivät nyt, lumessa kahlaten, lähestyvän Inkerin mökkiä. Toinen oli kirkkoherra, maisteri Svenonius täydessä virkapuvussa, raamattu kainalossa. Toinen, joka uskollisesti harppaili Hänen Arvoisuutensa jäljissä, oli nimismies Askelin. Hänkin oli puettu virkatamineihinsa.

-- Veli hyvä käy liian sukkelaan, sanoi paksu ja raskaissa polussaappaissaan tömistelevä nimismies puhkien. -- Kyllä me tuohon luolaan ehdimme ajoissa niinkin. Suo anteeksi, veliseni, pyydän, pysähdy hetkeksi, että saan vetää henkeäni. Puh! Älä pane pahaksesi, jos vielä kerran kysyn ... veliseni, minä en pelkää paholaista, sen tiedät ... mutta oletko sinä hengen aseilla vahvasti varustettu?

-- Helvetin porttien ei pidä meitä voittaman, sanoi Svenonius. -- Älä pelkää, veli Jöns!

-- Pelkää? Kuka on puhunut pelkäämisestä? Luuleeko veli, että minä pelkään? Kehotan vaan varovaisuuteen, mikä on kaikkien hyveiden äiti.

Nimismies puhki vielä kotvasen aikaa, ikäänkuin uuvuksiin ajettu hevonen, ja jatkoi sitten matkaa etujoukon ryhdissä ilmenevän varmuuden rohkasemana. Hän ei kuitenkaan katsonut ihan tarpeettomaksi lukea itsekseen eräänlaista lapsena oppimaansa loihtua, joka nyt otolliseen aikaan juolahti hänen mieleensä:

"Jöns on nimi mulla, Häpeäksi ei voi se tulla; Siksi olen ristitty, Elon kirjaan merkitty. Pimeyden ruhtinas, Häijy henki, poistu vain! Luovuinhan sun vallastas Kasteen liittoon tultuain".

Noita sanoja mutisten astui nimismies papin kintereissä Inkerin tupaan.

-- Jumalan rauha! sanoi Svenonius, luoden karsaan silmäyksen Inkeriin. -- Minä tulen sinun tykösi, vaimo, Herran nimessä ja pyhän virkani puolesta.

Tuvassa olijoihin vaikutti tämä juhlallinen, saarnaäänellä lausuttu tervehdys ilkeän hämmästyttävästi. Elli hiipi vavisten Aadolfin viereen. Aadolf, ollen aikeessa poistua, katseli kummastuneena pappiin ja tämän selän takana tirkistävään nimismieheen, jonka lihavassa naamassa pelko ja työläästi ponnisteltu virkamiehen arvokkuus kuvautuivat sekaantuneina naurettavalla tavalla toisiinsa. Aadolf päätti viipyä, jos puheeksi tuleva asia sallisi hänen olla läsnä, ja hän otti Elliä kädestä rauhottaakseen häntä.

-- Outo mahtaa asia olla, sanoi Inkeri. -- Istukaa hyvät herrat ja levähtäkää! Ja ellette pane pahaksenne vähäistä virvotusta matkalta tultuanne, niin tarjoisin teille maistaa oluttani...

-- Älkää vaivatko itseänne sillä, lausui Svenonius. -- Emme me nauti mitään teidän majassanne.

-- Taivas meitä varjelkoon! jupisi nimismies ja teki liikkeen, kuin jos hän olisi työntänyt myrkkypikarin luotaan.

-- Mutta mikä siihen on syynä, että nuori Signildsborgin herrakin on täällä? kysyi Svenonius silmähtäen epäluuloisesti Aadolfiin.

Aadolf kertoi lyhykäisesti yöllisistä seikkailuistaan sekä siitä huolenpidosta, jota hän sekä hänen seuratoverinsa Inkerin luona olivat nauttineet.

Mutta Svenonius rypisti kulmakarvojaan, mutisi jotakin "nostetusta" rajuilmasta ja korotti sitten taas äänensä:

-- Olen tullut tämän lain palvelijan saapuvilla ollessa kuulustelemaan sinua, Inkeri, sielusi tilan ja maallisen vaelluksesi puolesta, josta paljo pahaa kerrotaan. Sinäkin olet laumani lampaita, ja paimenen velvollisuus on etsiä ruton saastuttamat ja erottaa ne muista, ettei koko lauma joutuisi hukkaan. Vastaa siis ihan ensiksi: miksen kaukaan aikaan ole nähnyt sinua templissä, jossa sanaa saarnataan minun suuni kautta?

-- Niin suora kysymys vaatii suoraa vastausta, lausui Inkeri. -- Minä ja lapseni pidämme rukousta täällä kotona lukemalla Jumalan omaa, puhdasta ja selkeätä sanaa. Mutta teidän saarnojanne minä en käsitä: puhutte paavilaisista, kalvinilaisista ja synkretisteistä ja kutsutte alas Jumalan kirouksen heidän päittensä päälle. Maailmassa on vihaa ja riitaa tarpeeksi tarvitsematta levittää sitä saarnastuolista.

Svenoniuksen mustakulmaiset kasvot mustenivat yhä enemmin, ja hänen silmänsä hehkuivat tuuheain kulmakarvojen alla.

-- Kirjoita, sanoi hän nimismiehelle, joka taskustaan oli ottanut esiin arkin paperia, mustetolpon ja kynän ja pannut ne pöydälle papin raamatun viereen, jonka hän varmana turvana noituutta vastaan oli siirtänyt niin lähelle itseänsä kuin mahdollista; -- kirjoita, että tämä nainen peittelemättä tunnusti olevansa käymättä kirkossa sentähden, kun siellä saarnataan puhdasta evankeelista oppia ja tuomitaan paavillisia, kalvinistisia ja synkretistisiä harhaluuloja.

-- Niinkuin käskette, sanoi nimismies ja tonkasi kynällä paperia, mutta väännettyään yhden kirjaimen ja tehtyään ison tahran, pani hän kynän pois.

-- Veliseni, sanoi hän, pohtien synkretisti-sanan mutkallista tavausta, -- minä kävin niin hämmästyksiini tuon jumalattoman vastauksen tähden, että käteni ei taivu kirjoitukseen.

-- Käsitän kyllä, sanoi Svenonius; -- saatana voi turruttaa käsiä, se on tunnettu seikka, ja hän tahtoo tässä auttaa palvelijataan.

-- Antakaa minun tehdä pöytäkirja, sanoi nuori vapaaherra; -- minunkin toinen käteni on turruksissa...

-- Onko! huudahtivat Svenonius ja nimismies yhtä suuta, ja sanomaton kauhistus kuvastui nimismiehen kasvoilla.

-- Mutta syy siihen on, jatkoi Aadolf, -- kun viime yönä tuiskussa kaaduttiin ja minä lankesin ja kosketin käteni. Inkerin huolenpidolla se kyllä sentään, toivon mä, pian paranee. Oikeaa kättäni voin sen sijaan sujuvasti käyttää, ja jos sallitte...

-- Kirjoittakaa sitte niinkuin sanoin, armollinen herra, lausui Svenonius, ja Aadolf kävi nimismiehen paikalle.

Elli oli sill'aikaa empivästi käynyt papin luo. Hän katsoi arasti ja rukoilevasti pappia silmiin ja lausui:

-- Älä puhu niin kovia sanoja äidilleni, herra kulta. Sinä pelästytät meitä.

-- "Sinä!" karjasi Svenonius ja työnsi tytön takasin. -- Onko pakanallinen äitisi opettanut sinua myös ulkonaisessa käytöksessä osottamaan halveksimista Herran palvelijata kohtaan?... Mutta, jatkoi hän sitten leppeämmin, nähtyään rukoilevan ilmeen Ellin kasvoilla, -- minä tuomitsen sinua kenties liian ankarasti. Suo anteeksi kiivauteni, lapseni! Sieluni on kuohuksissa... Mutta rukouksesi ovat sittenkin turhat, sillä velvollisuuteni käskee minua kohtelemaan ankaruudella.

-- Mene ulos, Elli, sanoi Inkeri ja silitteli tyttärensä päätä, -- ole vähän aikaa naapurissa ja tule sitten takasin! Tätä keskustelua ei toivoakseni kauan kestäne.

-- Minä en tahdo jättää sinua. Anna minun jäädä tänne.

-- Tottele minua nyt, niinkuin olet aina ennenkin totellut, lapseni! Luullakseni meidän ei tarvitse mitään peljätä.

Elli oli kahdenvaiheella. Hän katsahti vielä kerran rukoilevasti pappiin, mutta käänsi silmänsä tämän ynseistä kasvoista nuoren Skytten puoleen, joka nyt oli tauonnut kirjoittamasta.

-- Tottele äitiäsi! Minä olen hänen luonansa niinkauan, kun sinä palaat, sanoi Aadolf rohkasevasti hymyillen, ja tämä hymyily tunkihe ikäänkuin valonsäde Ellin sydämeen.

-- Sinä olet hyvä ... sinä puolustat äitiä, niin ajatteli Elli, ja tuon toivon näki Aadolf kuvastuvan hänen otsallaan ja siinä lämpimässä katseessa, jonka Elli verkkaan ulos mennessään häneen loi.

-- Olen nyt kirjoittanut, sanoi Aadolf Svenoniukselle. -- Haluatteko kuulla?

-- No lukekaa sitte!

Aadolf luki:

"Herra pastori Svenoniuksen kysyttyä, miksei Mäntysuon Inkeri käy jumalanpalvelusta kuulemassa kirkossa, vastasi Inkeri likimmittäin näin, että hän ja hänen tyttärensä pitävät rukousta kotona, lukemalla Jumalan puhdasta ja selkeätä sanaa, jota hän ymmärtää, mutta käsittämättömiä sensijaan hänelle ovat herra pastorin saarnat, koska ne, sensijaan että julistaisivat Kristuksen lempeätä oppia, joka tarjoo rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa, käsittelevät yhteiselle kansalle vieraita jumaluusopillisia riitoja, tähdäten pääasiallisesti vaan kirousta paavilaisille, kalvinilaisille ja synkretisteille. Ja sanoi mainittu Inkeri lisäksi yksinkertaisen ajatuksensa olevan, että maan päällä on tarpeeksi vihaa ja riitaa, tarvitsematta kuulla sitä saarnastuolista".

-- Mitä se on? huudahti Svenonius. -- Te ette kirjoita sen jälkeen kuin minä sanelen.

-- Minä kirjoitan sen jälkeen, kuin olen itse kuullut hänen puhuvan.

-- Armollinen herra, te panette sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei ikänä ole lausunut...

-- Kyllä sanojeni ajatus oli tuo, virkahti Inkeri.

-- Vaiti, nainen!... Ja te, armollinen herra, olette minua arvottomalla tavalla loukannut ja olette väärentänyt pöytäkirjan, tietäkää se...

-- Herra pastori, lausui Aadolf Skytte, -- punnitkaa tarkemmin sanojanne, tahi niin totta kuin Jumala elää, saatte vastata ritarismiehen kunniata loukkaavasta syytöksestä.

-- Oi, hyvä Jumala, jupisi Svenonius, -- jopa näen kuinka pitkälle Signildsborgin jumalisen isännän poika jo on tullut. Että omenan pitää pudota niin kauas puusta! Se on seurauksena, kun luetaan jumalattomia kirjoja, jotka kerran kirjaseppinensä pitää poltettaman iankaikkisessa tulessa ... sen on tuo kirottu Cartesius matkaansaattanut, joka jo on tuomittu ja nyt oleskelee äärimäisessä pimeydessä, johon hänen oppilaansakin vielä kootaan...

-- Minä huomaan, että olette penkonut minun kirjojani, lausui Aadolf. -- Jatkakaa kuulustelua, jos haluatte! Minä kirjoitan edelleen...

-- Sen on, jatkoi Svenonius, -- vaikuttanut noiduttu ilma tässä huoneessa, joka helposti saastuttaa jumalattomien opinnoiden kautta Herrasta pois kääntyneen ja pahuuteen taipuneen mielen. Filosoofit, tietäjät ja noita-akat saavat alkunsa kaikki samasta helvetin kattilasta. Kirjoittakaa te, armollinen herra, vaan oman ymmärryksenne mukaan! Minulla on tarkka muisti ja tällä saapuvilla olevalla oikeudenpalvelijalla niinikään. Näihin muistiimme me kirjoitamme.

-- Niin aina, niin aina, vapaaherran suosiollisella luvalla, lausui nimismies hajamielin.

-- Toiseksi kysyn sinulta, Mäntysuon Inkeri, tunnustatko olevasi perehtynyt moninaisiin salaisiin temppuihin, joten voit parantaa ihmisiä ja elukoita tenhovoiteilla ja loitsuluvuilla? jatkoi Svenonius.

-- Siihen vastaan, että on minulla jonkinlainen taito parantaa ihmisiä, ei tenhovoiteilla ja loihtuluvuilla, vaan sellaisista ruohoista valmistetuilla voiteilla ja muilla lääkkeillä, joita Kaitselmus sitä tarkotusta varten antaa kasvaa maillemme. Loihtuja minä en osaa, ja luulisin niistä olevan enemmän haittaa kuin tosihyötyä. Mutta ennenkun lähimäisiini uskallan käyttää niitä keinoja, joiden hyödyllisyydestä tahi vahingollisuudesta eritapauksissa minä, taitamaton ihminen, vaan ulkonaisista merkeistä voin päättää, on tapani hiljaisuudessa rukoilla Jumalaa, sillä siitä luulen tietoni taudeista selvenevän ja että mieleni, joka usein karustaa vastaan, suuremmalla säyseydellä mukautuu vaivain ja tuskain näkyjä kestämään.

-- Sinä sovitat sanasi niin hyvin, aivankuin jokin henki kuiskaisi ne korvaasi. Kirjoita, nimismies veliseni ... minä tarkotan: kirjoita muistiisi ... että Mäntysuon Inkeri toisen kysymykseni johdosta tunnusti väärin käyttävänsä Jumalan pyhää nimeä siten, että hän sen kautta ajaa pois tautia ihmisistä ja elukoista.

-- Ihmisistä ja elukoista, toisti nimismies.

-- Herra pastori, puuttui nyt Aadolf puheeseen, -- älkää panko pahaksenne, jos teen teille seuraavan ehdotuksen: lykätkää tämä kuulustelu siksi, kunnes mielenne on ehtinyt tyyntyä ja tajunne selvetä. Muuten voitte tahtomattannekin aiheuttaa syytöksen, joka mahdollisesti veisi viattomalta ihmiseltä hengen.

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- minä koetan nöyrästi kärsiä yhä enemmän pilkkaa sen nuorukaisen puolelta, jonka ensimäinen ohjaaja uskonopissa minä olen ollut.

-- Hylkäätte niin muodoin ehdotukseni? Selvittäkää siinä tapauksessa entiselle oppilaallenne eräs kohta, jota hän ei tiedä ja haluaa tietääksensä. Kuinka rohkenette te kirkossa rukoilla sairasten puolesta. Jos Inkeri väärinkäyttää Jumalan nimeä sillä, että hän auttajana saapuu tautivuoteen ääreen ja rukoilee valoa ja voimaa itselleen ja terveyttä tahi lievitystä kärsivälle; niin tottapa te paljoa suuremmassa määrässä teette itsenne syylliseksi saman nimen väärinkäyttämiseen, kun te kukaties usein vilpitöntä sääliäkään sydämessänne tuntematta luette esirukouksenne säädetystä kirkkokäsikirjasta ettekä sitte enää pane rikkaa ristiin ihmisenä auttaaksenne kärsivää?

-- Oi sitä rikkiviisautta! Se käy yli kaikkien rajojen! Jatkakaa, nuori Bileam, alkamaanne suuntaa, niin olette pian kuuleva aasienkin korottavan äänensä teitä vastaan.

-- Oi, oi! Niin, itse aasienkin! toisti nimismies ja nyökäytti hajamielisesti päätään ystävälleen pastorille.

-- Ette siis tahdo selittää minulle tuota kohtaa?

-- Minä en aio pistää jalkaani ansoihin, joita te tielleni viritätte... Mutta minä jatkan kuulusteluani ja teen kolmannen kysymyksen. Inkeri, tahdotteko tunnustaa, että olette oppinut synnillisen lääkintätaitonne perkeleeltä?

-- Herra pastori, sanoi Inkeri, -- kärsivällisyyteni on nyt loppunut. Minä en huoli kysyä millä oikeudella te teette noita kysymyksiä, en myöskään missä tarkotuksessa; mutta sen vaan sanon, etten aio niihin enää vastata. Jättäkää minut, menkää omaan itseenne, kuunnelkaa omaatuntoanne, ennenkun otatte askelen, jota ehkä iankaikkisuudessa saatte katua. Minä annan itseni Jumalan huomaan.

-- Kirjoita, nimismies, muistiisi, että Inkeri kolmannen kysymykseni johdosta, josko hän synnillisen lääkintätaitonsa on oppinut perkeleeltä, vastasi vältellen... Et taida myöntää sitäkään, oi nainen, että voit katseellasi lumota karjan, että voit hankkia takasin varastettua tavaraa, lyödä silmän puhki poissa olevilta ihmisiltä, nostaa myrskyjä ja rajuilmoja, loihtia lehmät lypsämättömiksi, muuttaa itsesi lehmäksi ja ihmissudeksi ... et kai tahdo ilmaista, että olet yhtynyt liittoon saatanan kanssa, ja että kristittyjen juhlina matkustat Hornaan vieraisille häijyn sulhasesi luo? Mutta odota, kyllä on keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan. Varo pahinta, nainen!

Sen sanottuaan kavahti Svenonius tuoliltaan.

-- Lue nyt loihtusi minun ylitseni, jatkoi hän, -- tapa navetastani karja, saata sairautta minulle ja lapsilleni! Koeta mitä hornan konstisi saavat aikaan! Mutta minä sanon sinulle, että minä seison Gideonin kilven suojassa häijyjen nuoltesi saavuttamattomana! Minä panen luottamukseni valtaan, joka on sinun valtaasi mahtavampi ... valtaan, joka on ruhjonut assyrialaisten tuhannen tuhansia sotavaunuja säpäleiksi ja rautakaviolla kukistanut sotalaumoja, lukuisampia kuin hieta meren rannalla.

Inkerille nämä hyvästit heitettyään kumarsi pappi nuorelle vapaaherralle ja lähti tuvasta, muassansa nimismies, joka ei unhottanut sylkeä kolmasti taaksensa, ennenkun hän harppasi yli kynnyksen.

* * * * *

Pappi ja nimismies olivat tuskin tuvasta lähteneet, kun Inkeri kalmankalpeana typertyi alas tuolille. Nuori Skytte ojensi kiireesti hänelle vesituopin. Inkeri joi ja tunsi virkistyneensä.

-- Kiitos, nuori herra, jalosta esiintymisestänne tällä hetkellä! sanoi hän kotvan sen jälkeen. Kaitselmus se oli -- sen tunnen syvästi -- joka yöllisen rajuilman aikana saattoi teidät tänne. Te olette seisonut juurikuin suojelusenkeli vierelläni ja estänyt mieltäni lannistumasta. Kun kuulin teidän puhuvan niin ja kun katselin kauniita kasvojanne ja lempeitä silmiänne, niin tunsin syntiä tehneeni, siksi etten vuosimääriin ole voinut tukahuttaa vastenmielisyyttäni ja epäilyksiäni kaikkia teidän säätyynne kuuluvia kohtaan... Mutta sanokaa, armollinen herra, mitä luulette pastorin tarkottaneen tällä käynnillään ja kysymyksillään?

-- Tarkottakoon hän mitä hyvänsä, sanoi Aadolf, -- olkaa te kaikissa tapauksissa huoleti, Inkeri, sillä eihän ole mitään, josta voisitte itseänne syyttää.

-- Mutta sanokaa: onko väärin, onko synti auttaa sairaita lähimäisiä. Olen tehnyt sitä palkattomasti; en ole pyytänyt parantuneiden kiitollisuuttakaan, tultuani jo aikaa sitte havaitsemaan, että he, sensijaan että kiittäisivät minua, kohtelevat minua taikauskoisella pelolla sekä inhoten. Olisinko todellakin käsittänyt Kristuksen opin lähimäisen rakkaudesta väärin?