Chapter 6
-- Minä puolestani olen käsittänyt hänen oppinsa aivan samoin kuin te, Inkeri. Älkää viime hetkellä antako niiden perustuksien horjua, joille koko ikänne olette rakentanut, vaimo parka! Ja karkottakaa pelko pois mielestänne! Teitä ei mikään paha voi kohdata; jos tuo hurjapäinen pappi sokeassa innossaan tosiaankin aikoisi teitä sortaa, niin on laki ja oikeus tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Puolueeton tuomari on töitänne kiittävä eikä tuomitseva.
-- Laki säätää mitä ankarimman rangaistuksen noituudesta... Ja ... herra, minä kerron teille kaikki. Papin uhkaukset eivät yksistänsä pane minua pelkäämään, on jotakin pahempaa, jotakin eriskummaista, selittämätöntä. Ihmiset näillä seuduin oikein kammoovat minua; ennen kohtelivat he minua aralla kunnioituksella, nyt väistävät he minua kuin ruttotautista. Ja mikä on vieläkin pahempaa: pitäjässä asuu vanha eukko nimeltä Kaarina, josta ihmiset sanovat samaa kuin minustakin, että hän muka ymmärtää salaisia taikoja. Kohtasin pari päivää sitten maantiellä tuon naisen, jolle en ikänä ole tehnyt mitään pahaa. Hän nyökkäsi salaperäisen näköisenä minulle päätään; minä tervehdin häntä takasin ja aijoin mennä ohi. Silloin tarttui hän käteeni ja lausui puoliääneen: "sinä menet nyt niin ylpeänä ohi, ikäänkuin et tuntisi minua, ja kuitenkin tanssimme, sinä ja minä, yhdessä aika hurakkaa viime syysseuroissa Pääsiäisvuorella". -- Mitä sinä tarkotat? kysyin. "Hiljaa, hiljaa", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää; mutta ensi pääsiäisenä voit ottaa tyttäresi mukaan mestarin luo". Ja puhellessaan näytti hän mielipuolelta. Samana päivänä kohtasin vanhan naapurivaimon, joka oli elättänyt itseään lukemalla loihtuja sairasten yli, ja hän katseli minua karsain silmin syystä, että hän arvelee minun valtaavan häneltä hänen ammattikeinonsä. Hän kuiskasi korvaani: "miksi viekotit minua ottamaan osaa syyskokoukseen saatanan luona?" Häneltäkin vaadin selitystä tuohon mielettömään väitteeseen, mutta eipä sitä lähtenyt... Sanokaa nyt, herra, kuinka tuo on selitettävä? Kamalat enteet ahdistavat sydäntäni. Ja ajoittaisin näinä viimeisinä päivinä olen joutunut huumetuksiin ja nähnyt kamalia näkyjä.
Aadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen kohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli luullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän oli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin hiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi sen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä opettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin huomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin vihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden kummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa olivat huomattavina.
-- Minusta, sanoi hän miettiväisenä, -- on aivankuin ihmisten mieliin äkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma muuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta meidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen myrkky helposti voi syntyä.
-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri. -- Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa niiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka turmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme.
-- Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi Svenoniukseen, -- onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut hänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo uskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle mieliksi.
-- Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! -- Minä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei itseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja ihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani... Tyttäreni tähden... Hän ei voi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos minut temmataan pois!
-- Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja uskomattominta luulotteleimalla...
-- Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen, tulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään Jumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni lähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa.
Hän avasi ikäänkuin jumalaisesta mieleenjohdatuksesta raamatun, joka Svenoniukselta oli unohtunut. Kohta, johon hänen katseensa ensiksi sattui, oli kuin häntä varten kirjoitettu, ja hän luki syvimmän tuskan väräyttämällä äänellä:
"Herra, ole minulle armollinen, sillä minä ahdistetaan; kasvoni ovat muuttuneet murheesta, niin myös sieluni ja sisustani. Sillä minun elämäni on kulutettu murheesta ja minun vuoteni huokauksesta. -- Minä olen pilkaksi tullut kaikille kyläläisilleni ja hämmästykseksi tuttavilleni; jotka minun ulkona näkevät, pakenevat minua. Minä olen sydämestäni unhotettu, niinkuin kuollut; minä olen niinkuin rikottu astia. Sillä minä kuulen monen minua häpäisevän, niin että jokainen karttaa minua; he pitävät keskenänsä neuvoa minusta ja tahtovat ottaa minun henkeni".
Inkerin vapisi ääni; hän ei voinut jatkaa, mutta osotti, silmähtäen vieraaseensa, sitä kohtaa, mihin hän oli lopettanut. Nuori Skytte jatkoi:
"Mutta minä toivon sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet Jumalani. Minun aikani on sinun käsissäs: pelasta minua vihollisteni kädestä ja niistä, jotka minua vainoovat! Anna paistaa kasvosi palvelijas päälle! Auta minua laupiutes kautta! Herra, älä minua anna häpeään tulla! Kuinka suuri on sinun hyvyytes, jonkas panit tallelle niille, jotka sinuun uskaltavat ihmisten lasten edessä! Sinä kätket heitä tykönäs salaisesti jokaisen uhkauksista, ja peität heitä majassas riiteleväisistä kielistä. Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen hyvyyden, vahvassa kaupungissa! Sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä olen sinun silmäisi edestä sysätty pois: kuitenkin kuulit sinä rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin".
Aadolfin vielä lukiessa tuli Elli sisään. Hän oli, käskettynä ulos tuvasta, käyskennellyt metsässä ja siellä itkien päästänyt valloilleen epämääräisen surunsa äidin tähden. Mutta ennen takasintuloansa oli hän pyyhkinyt kyynelet silmistään ja koettanut rohkasta mielensä niin hyvin kuin voi. Arastellen oli hän lähestynyt mökkiä ja kuunnellut ovella, ennenkun sen uskalsi avata; mutta kuullessansa ainoastaan tuon ystävällisen herran äänen, ja kun tuvassa muuten kaikki oli hiljaa, palasi häneen entinen rohkeus ja hän astui sisään. Nyt huomasi hän äidin otsan kirkastuvan sitä enemmän, kuta pitemmältä Aadolf luki. Elli tähysteli jalosukuiseen nuorukaiseen ja hänen sydämensä alkoi paisua... Eikä hän aavistanut tekevänsä mitään, mikä olisi näyttänyt sopimattomalta tahi julkealta, kun hän sydämensä suoraa käskyä totellen pani kätensä Aadolfin olalle ja kysyi: saanko suudella sinua?
-- Elli kulta, sanoi Inkeri, käyden hämilleen, -- sinä et tiedä mitä teet. Vapaaherra suvaitkoon antaa anteeksi hänelle tai oikeimmiten minulle, sillä minä en ole totuttanut häntä maailman jokapäiväisiin tapoihin, vaan olen antanut hänen kehittyä luontonsa mukaisesti!
Mutta Aadolf suuteli häntä ja sanoi:
-- Minä tahdon olla sinulle rakas veli, ja sinun tulee olla niinkuin minun sisareni.
-- Armollinen herra, sanoi Inkeri totisena, -- minä tunnen luonteenne ja luotan siihen.
Aadolfin täytyi nyt vihdoinkin palata Signildsborgiin. Hän puristi Inkerin kättä, kehotti muutamalla sanalla häntä luottamaan tulevaisuuteen, suuteli Elliä otsalle, ja lähti ajamaan kotia hevosellaan, joka yhdessä hänen kanssaan oli kokenut menneen yön vaarat ja vastukset ja yhdessä saanut nauttia taitavan Inkerin vieraanvaraisuutta ja hoitoa.
Mutta Elli seurasi häntä katseillaan pienestä ikkunasta, kunnes hevonen rekineen häipyi tienviereisten kuusien taa.
VIII.
Majatalo.
-- Riisu hevoset, Niilo, pane niiden selkään loimet ja ruoki niitä vahvasti. Harmaan vasemmanpuolisesta takajalasta on kenkä lähtenyt pois: toimita niin, että se tulee korjatuksi... Hyvää iltaa, kirkkoväärtti! Sinä pidät tarkkaa huolta virastasi; haarikka on pöydällä sinun varaltasi. Oluemme onnistui viime kerralla hyvin, sen saatan sanoa kehumatta... Onpa täällä miehiä omasta pitäjästä ja etempääkin, itägöötiläisiä hernesäkkineen ja smoolantilaisia härkäkarjoineen, ja jano näyttää teillä kaikilla olevan. Sisään, hyvät ihmiset. Luoja ei luonut majataloja tyhjinä ja oluthaarikoita täysinä seisomaan, sen tiedätte.
Näin puheli Klaus majatalonisäntä seisoen kuistinsa edustalla, ympärillään matkalaisia, hevosia, härkiä ja kärriä. Eikä se ollut tuuleen puhuttua, sillä paljo oli niitä, jotka hänen puheensa hyväksyivät ja menivät tarjoiluhuoneeseen, missä iloisa valkia leimusi takassa, ja olutta ja viinaa viljalti tarjottiin suojaksi kylmää vastaan. Klaus majatalonisäntä, jonka Tukholman kunnioitetut porvarit, mihinkä ammattikuntaan kuuluivatkin, hyvin tunsivat aina siitä asti, kun hän oli viinurina kellarissa Samuli Mestarin kujan varrella, ja jota kaikki etelämaakuntain ja Tukholman väliä kulkevat matkustajat tutunomaisesti kohtelivat hänen iloisen luonteensa tähden, meni sen jälkeen tarjoiluhuoneen takaiseen kammioon, antaaksensa tarpeellisia käskyjä nuorelle, majatalon salaisuuksiin vasta puolittain perehtyneelle vaimolleen.
-- Noora, sanoi hän, -- oletko laskenut parasta viiniä herralle suuressa kammarissa ... minä tarkotan tullitonta viiniä, jonka ostimme Tukholman pormestarilta? Siitä, mitenkä hän piti hattua päässään ja hyppäsi alas hevosensa selästä, näin ettei sille herralle kelpaa vedellä sekotetut ainekset. Toinen vieras viereisessä päätykammiossa tyytyy vähemmin hienoon ja paremmin tepsivään kurkkukastikkeeseen; sen näin hänen nenästään. Onko hän mitään tilannut?
-- Vastikään lähetin hänelle kolmannen pullon.
-- Mitä lajia?
-- Viinaa.
-- Se mies ei lähde täältä ennen aamua, sen kosteahko sää minulle sanoo. Kuule, Noora, meillä on paljo vieraita tarjoiluhuoneessa: Wingookerin väkeä, itägöötiläisiä sekä smoolantilaisia. Kaikille täytyy sun olla kohtelias, mutta wingookerilaisille annat oluesta n:o 2, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sitten n:o 3; itägöötiläisille annat oluesta n:o 1, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sen jälkeen n:o 2; smoolantilaisille annat sensijaan n:o 3, niinkauan kun ovat kuivillaan, mutta kun huomaat räystäiden tippuvan, niin annat heille kaljaa. Jos itägöötiläiset ja smoolantilaiset tapansa mukaan joutuvat tappeluun, niin...
-- Niin huudan sinua, Klaus?
-- Älä keskeytä puhettani, Noora! Tässä suhteessa on tärkeitä seikkoja otettava huomioon. Kaikkien ensinnä tulee sinun katsoa millekä puolelle voitto kallistuu ja ovatko kummatkin puolueet maksaneet; siinä tapauksessa huudat minua, ja minä rupean sille puolelle, jonka puoltajaksi Kaitselmus on ilmoittaunut, sillä minä en tahdo vastustaa Kaitselmusta enkä kärsi riitaa ja suukopua talossani! Mutta jos toinen riitapuoli ei ole maksanut, niin en millään mokomin salli vieraitani, joita pidän omina lapsinani, heitettävän ulos. No, Noora, joutuun nyt tarjoiluhuoneeseen!
Noora lähti, ja ovela majatalonisäntä seurasi jälestä, pakinoidaksensa vierastensa kanssa. Sill'aikaa oli matkamies astunut alas ratsailta talon edustalla, ja tuli samassa vierashuoneeseen. Hän oli keski-ikäinen, viiksekäs, pönäkkäryhtinen mies, jalassa kannuksilla varustetut polussaappaat. Hän kysyi kumartelevalta isännältä, oliko sen näköistä herraa, jonka ulkomuodosta hän tuota pikaa teki selkoa, vieraiden joukossa. Klaus tunsi kerronnasta miehen ja sanoi puheena olevan vierailevan hänen talossaan.
-- Suokaa anteeksi, herra ratsastaja, lisäsi hän, saatuaan viittauksen uteliaalta ystävältään, kirkkoväärtiltä, joka halusi tietää tulijan nimen, -- suokaa anteeksi rohkeuteni ja sallikaa minun...
-- Tehkää hyvin ja osottakaa heti minulle hänen huoneensa, virkkoi ratsastaja ja astui ovea kohden.
-- Hetipaikalla, herra!... Tulimaisen jyrkkä mies! jupisi Klaus, jonka jälkeen hän seurasi vierasta portaita ylös ja osotti hänelle niin kutsutun suuren kammion oven.
Mies astui sisään.
Sama mies, jonka lukija jo tuntee Vanloon nimellä, tervehti tulijaa ystävällisellä kädenlyönnillä ja sanoi:
-- Tervetuloa, Sigurd! Minä olen odottanut sinua täällä tunnin verran. Kaada lasiisi ja kerro uutisesi!
-- Herra kapteeni, lausui vieras, ja istuutui tuolille, -- minulla ei ole kerrottavana muuta, kuin että tämä tiedustelu niinkuin edellisetkin on ollut turha. Minä olen sovitulla yhtymäpaikalla kohdannut useita teidän miehiänne. Kukaan ei ole havainnut jälkeäkään siitä mitä haemme. Ja kuitenkin on joka lahdelma pitkin rannikkoa Tukholmasta Kalmariin saakka tutkittu. Silmäni olisi keksinyt kuunarin millaisessa valeasussa tahansa; ne kolme hirmupäivää, jotka siinä vietin, eivät ikänä mielestäni häivy. Niinikään en ole tavannut ainoatakaan niistä miehistä, jotka laivassa näin, vaikka olen käynyt joka satamassa, joka kapakassa, missä moista väkeä liikkuu. Minä melkein epäilisin merirosvojen jääneen Itämeren rannikolle talvehtimaan, ellemme olisi nähneet heitä kiikarilla siihen asti, kun myrsky meidät erotti Gotlannin leveysasteella toisistamme.
-- Hyvä on, Sigurd, me saamme tiedustelujenne päätöksen johdosta lohduttaa itseämme sillä, että epäilykseni päämiehen persoonan suhteen ovat nyt kokonaan haihtuneet.
-- Oletteko vakuutettu siitä, kapteeni, että hän juuri on se mies?
-- Olen, vastasi Vanloo, -- minä olen vakuutettu siitä, vaan iloa ei se sanottavasti minulle tuota...
-- Mitenkä niin?
-- Koston käsi on hervahtunut, sillä se ei voi pahantekijää saavuttaa musertamatta kahta viatonta päätä.
-- Minä luulen ymmärtäväni, mitä te tarkotatte...
-- Mutta muutoin, ystäväiseni, sanoi Vanloo ja painoi otsan kätensä varaan, -- muutoin tiedät hyvin, ettei syynä tänne tulooni ollut kosto, vaan kokonaan muut tunteet. Nuoruuden hehku on sammunut povessani, kuohuvat kiihkot tyyntyneet lepoon. Jos olisin tänne tullessani kohdannut sen miehen, jota muinaisina onnettomina päivinäni niin usein kirosin, jos olisin kohdannut hänet arvollisena kansalaisena ja hyvänä perheenisänä, jos olisin havainnut hänen sulostavan sen ainoan naisen päiviä, jota minä rakastin, niin no, olisin silloin ojentanut hänelle sovinnon kättä ja poistunut iäksipäiviksi. Olisin tuntemattomana lähtenyt pois ja uudestaan heittäytynyt elämän temmellykseen... Sigurd, ne varmat tiedot, jotka hänestä sain, pakottivat viimeisenkin unelmani haihtumaan. Minä olen nähnyt vaimonkin ja saan pian tietää, ovatko ne aavistukset tosia, jotka hänen surulloiset kasvonsa sielussani herättivät.
-- Ja jos niin tapahtuu, kapteeni?
-- Silloin on toimittava, mutta millä tavalla, se ei riipu yksistään minusta. Minä tunnen liiaksi elämää, etten voi uskoa ihmisten kykenevän erehtymättä suunnittelemaan. Ihminen voi vaan käyttää hyödyksensä tuulta, jonka onnetar sallii puhaltaa. Suunnitelmien tekeminen ja niiden tyhjiin raukeaminen on meidän osanamme... Sigurd, kuinka väkeni voi?
-- Hyvin, herra kapteeni. He toivovat vaan saada puhua kanssanne ja puristaa kättänne.
-- Sano heille terveisiä minulta ja pidä vaari, että he ovat minä hetkenä hyvänsä valmiit.
-- He kertovat ylvästellen nähneensä teitä Tukholman kaduilla maan isoisinten ja oivallisinten parissa ja valittavat sitä, ettei heidän teidän käskystänne sallita kohottaa teille hattuansa. Kuinka suuresti he rakastavat ja ihailevat teitä, kapteeni!
-- Minä tunnen heidät.
-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja katsoi tutkivasti Vanloota silmiin, -- te näytätte minusta olevan joksikin synkällä mielellä tänään.
-- En, minä olen kaltaiseni. Mutta mieli on meren laatuinen: tyynellä ei sen laineet keiku... Ystäväiseni, minä kävin synnyinseuduillani ja palaan nyt sieltä; olen kotvan levännyt matalaisen harjahirren alla, jossa nuorukaiseksi vartuin: tunsin sammalen tuvan salvoksissa, ruohot sen turvekatossa; tunsin sen pellon, jota kynnin, halavat, jotka mulle kalveen soivat; olen taas seisonut sen yksinäisen tammen vieressä, johon nojasin, kun pimeinä syysiltoina tuijotin lemmityiseni ikkunasta loistavaan kynttilänvaloon; olen polvistunut isäni hautakummun ääressä vähäisellä kirkkomaalla ... minä tunsin tuon kummun harvat turpeet sen ympärillä olevien uusien hautojen joukosta ... mutta rakkaimmistani en ole jälkeä tavannut. Kukaan ei tiennyt, minne he muuttivat; vanha pappi oli kuollut, eikä kirkonkirjat ilmaisseet mitään... Vaan olkoon tästä jo kylliksi! sanoi hän muuttuneella äänellä. -- Minun on jo aika lähteä. Sinä palaat Tukholmaan ja aukaset siellä nämä paperit -- (Vanloo antoi hänelle sinetillä varustetun paperikäärön) -- ne sisältävät määräyksiä sinulle ja miehistölleni. Niistä rahoista, jotka viimeksi jätin, luulen sinulle riittävän vielä kuukaudeksi...
-- Kahdeksi, kapteeni... Mikä se oli?
Sigurdin puheen keskeytti pistoolin laukaus, joka pamahti puhelevien läheisyydessä, ihan niinkuin jossakin likeisessä huoneessa. Tuokio sen perästä kuului raskaita askelia portaissa ja ovi temmattiin auki; majatalonisäntä ja tämän takaa joukko hämmästyneitä, uteliaita itägöötiläis- ja smoolantilaisnaamoja tirkisti sisään, mutta katosivat heti taas. Koko seurue, isäntä etumaisena, töytäsi sen jälkeen toisen -- pääty huoneen oven luo... Vanloo ja Sigurd seurasivat virran mukana. Viimemainittu ovi oli sisältäpäin lukittu, mutta Klaus majatalonisäntä potkasi sen auki, ja niin riennettiin sisään ovenpirstaleiden ylitse.
Isäntä ja talonpojat seisoivat typertyneinä näyn edessä, joka täällä heitä kohtasi. Huoneen ainokaisella pöydällä palaa lekutteli kynttilänpahainen, vieressä kolme viinapulloa ja vesiastia, ja sängyn vieressä venyi mies, kasvot ylteistään veressä. Onnettomalla oli vielä pistooli kädessään; hän ponnisteli nähtävästi, vaikka turhaan, kohottaakseen kättänsä, että olisi saanut toisen luodin ammutuksi rintaansa tahi kasvoihinsa.
Vanloo riensi luokse, tempasi tuntemattoman kädestä pistoolin, kaatoi veden astiasta hänen päänsä päälle, kuivasi nenäliinallaan pään ja tarkasti tottuneella silmällä haavaa.
Se ei ollut kuolettava. Kaikki kolme viinapulloa oli mies juonut, jotenka käsi oli pettänyt kun hän aikoi surmata itsensä.
Sigurd käski uteliaat töllistelijät, niiden joukossa isännänkin, ulos ovesta, ja kuiskasi Vanloolle, auttaessaan tätä sitomaan haavaa:
-- Kapteeni, minä tunnen tämän miehen kasvoistaan. Kuinka ihmeellistä! Kohtalo on saattanut käsiimme yhden niistä, joita etsimme...
-- Mitä? Oletko varma siitä?
-- Voiko erehtyä näiden naarmuisten, punapartaisten, kummallisten kasvojen suhteen? Mistä luulette niiden vertoja löydettävän koko maailmassa? Vai luuletteko että voisi ne unhottaa, nähtyään sellaisissa olosuhteissa kuin minä ne näin? Kautta elämäni, se on tuo nuoruudestaan asti Länsi-Intian kulkuvesillä hyvin tunnettu vanha merisissi Ruys ja, kun hänet viimeksi näin, alipäällikkö siinä merirosvoaluksessa jota etsimme...
-- Sigurd, sanoi Vanloo hetken tuumittuaan, -- sinä jäät tänne ja otat miehen huostaasi. Hän ei saa päästä käsistämme ... ei mistään hinnasta. Turvaa kultaan, uhkauksiin, keinoihin minkälaisiin hyvänsä! Hän on vallassamme ja on auttava asiaamme. Ja käskyn minulta saatuasi on sinun tuotava hänet minun tyköni.
-- Niinkuin käskette, kapteeni. Omatunto on kait herännyt ja soimauksillaan saanut Ruys vanhuksen kyllääntymään elämäänsä.
-- Tottakai se niin on. Ole yhtäkaikki varova äläkä säikytä miestä, ennenkun hän toipuu voimiinsa! Parasta on, että ensialussa olet näyttäymättä ja annat majatalonväen häntä hoitaa. Maksa heille auliisti ja toimita niin, etteivät he hänen itsemurhayrityksestään hiisku niin mitään. Minä en soisi asiasta pidettävän tutkintoa... Ja nyt hyvästi, ystäväiseni! Minulla on vielä huomenna paljo toimitettavaa.
Vanloo lähti, ja puheltuansa Klaus majatalonisännän kanssa kahdenkesken, sill'aikaa kun tallirenki satuloitsi hänen upean ratsunsa, nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.
IX.
Salaisuuksien uuni.
Ylläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni heitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle, jolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.
Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään: auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta, suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt, oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan, hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se, olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.
Mies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä laskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut askeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.
Vanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi _suuren salaisviisauden_ jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka etsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.
Tuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi eloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa vaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa ihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan heränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin päämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua luonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, -- nämä henget luopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut edistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle asteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä, -- luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja yhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa _tehdä kultaa_.
Älköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi taitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä miehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme tulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen: sinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa yhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy, ettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos vastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi luultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa elleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi ja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?
Sananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi jotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen harjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia havaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista kokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi äidinmaitonsa.
Ja kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka hurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä, vaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin kohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia itselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata; sillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä isänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa harrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien kyyneliä.