Part 2

Hän säpsähti hiukan, punastui vienosti ja laski mustan hunnun kasvoilleen, mutta tarttui kuitenkin ennakkoluulottomasti ojennettuun käteeni, vastaten tervehdykseeni. Ihmeekseni luulin huomaavani, että hänkään ei puhunut arabiankieltä murteettomasti. Sitä en kuitenkaan sen enempää ehtinyt ajatella, sillä samassa hän, huomattuaan että arabia ei minulta luistanut, lisäsi sujuvalla englanninkielellä:

"Voitte tulla minun seurassani. Asumme aivan lähellä kaupunkia."

"Kiitoksia!" änkytin minä riemuissani. "Näin teidän rukoilevan. Suokaa anteeksi, että häiritsin hartauttanne."

"Oi, ettehän te minua häirinnyt. Olin jo lopettanut, ennenkuin teidät näin.... Rakastan käydä täällä toisinaan seurustelemassa luonnon kanssa yksinäisyydessä."

"Te ette varmaankaan — kuten muutamat uskonsisaristanne — pidä Jumalaa miehenä, koska käännytte hänen puoleensa avoimin kasvoin," huomautin minä, puoleksi leikillä.

"En suinkaan tahdo väittää, että hän on mies... Allah on liiaksi suuri voidakseni häntä määritellä", vastasi tyttö vakavasti.

"Ja sitäpaitsi", lisäsi hän, "hunnun käyttäminen ei muuta ole kuin vanha tapa, jota tulee kunnioittaa, vaan jota en yhdistä uskontoon. Emmehän sitä muuten käytä kaikkien miestenkään seurassa. Jos joskus tulisin Länsimaille, niin luulenpa että esiintyisin kadullakin ilman huntua. Mutta täällä se olisi loukkaavaa ja sopimatonta."

Kuljettuamme kappaleen matkaa metsässä, virkkoi tyttö: "En minä ihan varmasti tunne tietä itsekään, mutta arvelen toki osaavani kotiin."

Oi kuinka toivoin, että hän ei olisi osannut! Mielelläni olisin harhaillut hänen kanssaan vaikka koko ikäni pitkin Jemenin mantereita.

Ääneeni lausuin: "Mutta olittehan toki, kuni oikea muselmani ainakin, rukoillessanne kääntyneenä pyhää majaa kohti Mekassa? Ja tietänette siis ilmansuunnat?"

"Sekä Itä että Länsi kuuluvat Jumalalle. Mihin hyvänsä katseenne käännättekin, niin olette löytävät Hänen kasvonsa. Hän täyttää maailman kaikkisuuden äärettömyydellään ja viisaudellaan."

Yllämainitun koraaninvärsyn lausui hän arabiankielellä. Ja nytkin havaitsin hänen ääntävän eräät seemiläiset kurkkukerakkeet vienommin, kuin mitä tavallisesti olin kuullut alkuasukkaiden suusta. Ilmaisin siis arveluni, että hän ei ollut syntyisin siltä seudulta maata.

"Oo, en ole arabialainen," vastasi tyttö. "Olen turkkilainen! Lapsuuden kotini rantoja ovat Bosporin laineet huuhdelleet... Olen kotoisin Konstantinopolista."

Tähän asti kainossa äänessään värähti hiukkasen osmaanilaista kansallis-ylpeyttä, joka teki sen vieläkin soinnukkaammaksi, mutta pian se pehmeni jälleen ja sitten hän näkyi vaipuvan unelmiin.

"Olen jo kuitenkin ollut useampia vuosia Adenissa", jatkoi hän hetkisen vaitiolon perästä. "Asun täällä äitini kanssa."

Pian jo löysimme maantielle ja aloimme lähestyä kaupunkia. Huomasin kauniin kumppanini olevan erittäin hilpeän ja nerokkaan sekä hyvin sivistyneen naisen, joka kuitenkin oli pysynyt niin herttaisen naisellisena, puhtaana itämaan helmenä. Ja vaikka hän oli lämpimästi uskonnollinen, harras islamin tunnustaja, esiintyi hän hyvin suopeana ja suvaitsevana, jopa vapaamielisenäkin. Silmiinsä tuli usein haaveileva ilme, jonka tuo kateellinen huntu, peittäen muun osan kasvoistaan, teki niin omituisen salaperäiseksi.

Hänen uskontonsa oli lempeätä ja ylevää. Hän otaksui, että kaikki ihmiset — nekin, jotka eivät ole tunnustaneet puhdasta oppia — pääsevät paradiisiin. "Jumala kyllä ymmärtää luotunsa," sanoi hän.

Päästyämme asuntonsa edustalle, hän virkkoi: "Voitte tulla sisälle! Juomme kupin kahvia — ette te europalaiset osaa valmistaa sitä oikealla tavalla! Äidilläni lienee juuri valmiina."

Muhammedilainen nainen kutsui minua asuntoonsa!

Minä siis menin.

Talon vanha palvelija, joka tuli avaamaan porttia, oli vähällä pudottaa avaimen ja mutisi kauhuissaan hampaidensa välissä rukouksen, nähdessään toverini tuovan muassaan frankkilaisen miehen. Muutamat sanat nuorelta emännältään hänet kuitenkin rauhoittivat.

Piha oli aistikkaasti koristettu kukkaistutuksilla ja muilla kasveilla. Pari korkeata palmupuuta kohosi sen keskellä.

Astuessamme sisään, virkkoi oppaani ensin äidilleen jotakin omalla kielellään, josta en paljoa ymmärtänyt, ja suudelmaan tätä, esitti hän minut europalaisena efendinä, jonka oli pelastanut eksymästä metsään ja joutumasta leijonille aamupalaksi. "Jos nimittäin teidän englantilaisten kanuunat siellä linnoituksessa eivät ole niitä kaikkia pelottaneet pois näiltä seutuvilta," lisäsi hän nauraen.

"Oo, olen hyvin pahoillani, että ne pelottavat teidän leijonanne... mutta suokaa anteeksi, en ole englantilainen. Olen suomalainen."

"Ah, suomalainen! Ejvallah! Olen kuullut Suomesta... se pieni maa siellä kaukana pohjoisessa!.. Niin, tuossahan on kartta ... Millaista on suomenkieli?"

Lausuin muististani pari suomalaista runoa. Ystäväni kuuntelivat tarkkaavaisina.

"Mutta olet todellakin liiaksi rohkea, Fatma," virkkoi vanhempi nainen. "Mitäpä jos joku oikea-uskoinen olisi nähnyt käveleväsi frankin kanssa!"

"Ole huoleti, äiti! Keitään ei tullut vastaamme. Ja ovathan sitäpaitsi arabialaiset uskonveljemme täällä brittiläisellä alueella tottuneet antamaan anteeksi yhtä ja toista. Seurustelevathan vanhat arvokkaat sheikhimmekin aivan empimättä europalaisissa perheissä ja siis myöskin europalaisten naisten kanssa. Miksi emme me saattaisi tehdä jotakin vastaavaa?"

Näin sanoen heitti hän pois vaalean viittansa ja mustan huntunsa, ollen vapaana kuin kodissaan ainakin. Nyt sain siis taasen nähdä tenhottareni kasvot.

Fatman äiti oli keski-ikäinen nainen, joka erossa miehestään nykyään eleli hänelle muhammedilaisen lain mukaan avioliittosopimuksessa siltä varalta määrätyillä varoilla. Eikä hän sittemmin ollut mennyt uudestaan naimisiin edellisen miehensä (kuten itämailla usein tapahtuu), eikä muidenkaan kanssa.

Muhammedilaisessa maailmassa on avioeron saaminen helppoa, siihen ei vaadita muuta kuin että jompikumpi asian-omaisista sitä haluaa. Arabian suuri profeetta, tuntien etelämaalaisen luonteen, ei tahtonut sille luonnottomia kahleita panna. Samasta syystä ei hän poistanut monivaimoisuuttakaan, vaan ainoastaan rajoitti sitä. Käytännössä on se kuitenkin nykyään harvinaista, varsinkin Egyptissä ja Turkinmaalla. Sen sijaan alkavat ylemmät luokat osoittaa taipumusta pariisilaisiin muoteihin tässä kuten useissa muissakin suhteissa. Niinpä juovat ne Konstantinopolissa jo jokseenkin yleisesti viiniä.

Tytär Fatma oli mieltynyt asumaan äitinsä kanssa ja he olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa.

Heidän kotinsa oli aistikkaasti sisustettu itämaalaiseen tapaan, lattiat verhottuina pehmeillä persialaisilla matoilla. Kirjavarastossa näin paitsi itämaalaista kirjallisuutta myöskin ranskalaisia ja englanninkielisiä teoksia. Mutta muuten ei huoneessa mikään muistuttanut länsimaisia tapoja.

Juotuamme mustan kahvimme — parasta mitä milloinkaan olin juonut — pantiin esille piiput. En ollut paljon tottunut tähän, mutta nyt kun kiusaus tuli niin kauniissa muodossa, en sitä kehdannut vastustaa, vaan tartuin empimättä koristeltuun nargileehen eli vesipiippuun, joka minulle tarjottiin, ja päätin tuprutella pesällisen heidän hyvänhajuista turkkilaista, hiukkasen opiumilla sekoitettua tupakkaansa. Ystävättäreni opettivat minulle, miten tuota runollista kapinetta oli oikein asianmukaisesti käsiteltävä, ja siinä me sitten nojailimme autuaallisesti pehmeillä mataloilla divaaneillamme, imeskellen pitkiä putkiamme ja unelmoiden.

Fatma itse näytti ihan lumoavalta, puhallellessaan ilmoille savupilvilöitä, jotka sitten liitelivät hänen ympärillään ja mystillisesti yrittelivät varjoilemaan hänen herttaista olentoansa.

Puhelimme erilaisista asioista. Sitten lauloi Fatma ihanalla äänellään, ja väliin säestäen kitarallaan, muutamia osaksi tulisia, osaksi haaveellisia turkkilaisia, persialaisia ja arabialaisia lauluja.

"Mitä pidätte turkinkielestä?" kysähti hän yht'äkkiä.

"Oi! sen sulosointu ja majesteetillisyys ihan hurmaavat minut — varsinkin kun kuulen sitä niin viehättävän olennon suusta. Mutta valitettavasti en sitä paljon osaa," vastasin minä. "Ettekö tahtoisi ruveta minulle opettajaksi?"

Tein tuon rohkean kysymyksen puoliksi leikillä, mutta ihmeekseni ja ilokseni antoi Fatma siihen aivan vakavan, myöntävän vastauksen. Sillä vaikka hän piti kunniassa ja hartaasti puolusti itämaalaisia tapoja, olivat häneen kuitenkin vaistomaisesti ja ikäänkuin tietämättään vaikuttaneet lännen vapaat aatteet, ja kuumaverisenä etelän lapsena toimi hän pikemmin tunteen kuin järjen vaatimuksien mukaan. Viimein antoi äitikin myöntymyksensä.

Jättäessäni jäähyväiset oli siis minulla se suloinen tieto, että vastedeskin saisin käydä uutta tuttavaani tervehtimässä.

Olikin jo yli puoliyön, ennenkuin läksin. Naiset toivottelivat minulle Allahin siunausta ja lupasivat iltahartaudessaan muistaa minuakin.

Päästyäni kotiin, minä haaveilin kauan valveilla vuoteellani, ajatellen rakasta osmaanitartani, ja kun nukuin, niin näin unta moslemin paradiisista, jossa mustasilmäiset huurit tarjoilivat kahvia, soittivat kitaraa ja, puhallellen ilmaan sinerviä savurenkaita, muodostivat sinne kiemurtelevia arabialaisia kirjaimia, jotka leijaillen oikealta vasemmalle vähitellen järjestyivät turkinkielisiksi sanoiksi ja lauseiksi.

RUNOJEN KÄÄNNÖKSIÄ

ISRAELIN UNELMA

Kirj. Thomas Moore (Suomennos englanninkielestä)

Jo nouse, oi! jo salamoi sun valos yli kansain muiden — sun Herras sulle armon soi, sä jalo joukko valituiden!

Sä nouse, sinun säteesi on valaisevat pakanoita ja mailman prinssit, kuninkaat sun korkeuttas kunnioittaa.

Sun silmäs nosta, katseles: kuink' yli maiden, meren aavan sun poikas palaa, tyttäres. Jo parvi kotiin saapuu taaja.

On Libanoni loistossaan, sen seetrit, palmut voitokkaina kuin juhlapuku pyhän maan. Sun kunniasi kestää aina!

KUN OKSAT AKKUNAHAN LYÖ

Kirj. M. Eminescu (Suomennos rumaniankielestä)

Kun oksat akkunahan lyö ja poppelit sen alla jo verhoo vaipallansa yö, oon miellä oottavalla.

Kun tähdin väikkyy virran vuo ja järven tyyni pinta, sä silloin saavu kultas luo ja rauhoita sen rinta!

Kun kuuhut pilven lomasta jo pilkistääpi esiin, mun valtaa kaiho tunnelma ja silmät käyvät vesiin.

TOIVO

Kirj. Gioachino Ricotta (Suomennos italiankielestä)

Mä kerran lainehelta kysyin näin, mi vaahtoin vyöri: "eikö konsanaan tuo nainen syömmetön mun lempeäin voi palkita?" Se vastas: "ehkä vaan."

Ja vielä kysyin lainehelta näin: "tää tunne tuskaisa, mi rauhan vei, mua seuranneeko kautta elämäin?" "Sä toivo," kuiski aalto, "ehkä ei!"

KIRJOITUS KIVEN KYLJESSÄ

Kirj. Lorenzo Stecchetti (Suomennos italiasta)

Nään teidät, mi keveesti kuiskien siinä lempenne vuoksi nousette vuorelle siimeeseen metsän ja lähtehen luoksi.

Tien vieressä synkkänä katselen teitä; ketään en hemmi, ääneti yksinäin murjotan yhä, en konsana lemmi.

HALUNI

(Suomennos italiankielestä)

Sä yksin vain, sä yksin, armahainen, mun sydäntäni huojennella voisit; sä yksin kyyneleeni kuivaat, nainen, ja elämääni luottamusta loisit.

Jos aina oisit luonain, kaunokainen, ja lemmenloihtujas mun kuulla soisit, sä rakkaudellasi, sillä vainen, mun rintahani levon, onnen toisit.

Mun pääni painuneena hartioillas mä levähtäisin elon ongelmista, mun verhoaisit otsan kutriloillas —

Näin uinuisin. Ja nektaria oisi mun sielulleni välke katsehistas, kun huultes hymyn suudelmilla joisin.

ILTASOITTELU

(Suomennos italiankielestä)

Kun eilen neidolleni lempimälle mä huviketta mielin laulamalla, niin mandoliinin otin ma ja hälle sen soinnuttelin akkunansa alla.

Mä hänen, ihastuksissansa tälle, jo mulle kätösellä valkealla noin luulin viittailevan empivälle ja lemmenlehden luovan armahalla.

Ja kas! hän käärii, viskas kaunokainen jo mulle paperin, min poimijaksi mä riemusyömmin riensin luottavainen.

Vaan haipuipa mun mielein haikeaksi — kaks' löysin lanttia! mun oli nainen tuo luullut soittoniekaks kulkevaksi.

TAVOITTELUA

Kirj. Edo Bacia (Suomennos espanjankielestä)

Jos tuulonen oisin, sun ohitses tullen se suukkosen sullen niin viehkeän tois.

Jos öisin mä lintu, sun rintasi rai'un ja säveltes kai'un se toistella vois.

Jos oisin ma aalto, sun puhtoista pohta mun haluni kohta kas huuhdella ois!

Jos oisin mä kukka, mi tuoksuten puhkee, sun tähtesi uhkee ois umppuni mun...

En kukka, en tuuli, en lintu, en laine: oon, impeni, vainen mä lempijäs sun!

PIKKUTYTTÖ

Kirj. Czuczor Gergely (Suomennos unkarinkielestä)

Kuin taivaan ranta ruskottuu päivän laskiessa tyttö pieni punastuu poikain katsoessa, aatteleepi itsekseen: mit töllistääpi nuo? Kuink' kaunis on, ei tiedäkään viel pikku hupsu tuo.

Ei tiedä, ett' on kaunis hän kuin punaomenainen, lempi vielä sydäntään ei vienyt valtavainen; äidin armaan luona hän vain riemuin hyppelee ja pelokkaana katseilta pois poikain pakenee.

Vaan vielä saapuu aika se, saapuu kyllä kohta, jolloin sulosilmät ne kaihomieltä hohtaa. Hiutuen hän ikävöi, ei enään pakoile, ei juokse pois, — jos juokseekin, lyö sydän lemmelle.

VALKOVERINEN

Kirj. Dionísios Solomós (Suomennos uuskreikasta)

Näin eilen iltasella mä immen vaalakan, mi aikoi matkustella, pois astui laivahan.

Jo tuuli purjeet täytti nuo vaahtovalkoiset; ne kyyhkyseltä näytti, nuo siivet avoimet.

Niin siskot, tuttavansa jo kaipuu valtasi, kun nenäliinallansa hän viittoi hyvästi.

Mä seisoin rannelmalla ja häntä katselin, siks' kuin jo ulapalla pois häipyi pursikin.

En tiennyt enää, näinkö vain vaahdon valkean, vai parveen ystäväinkö viel immen viittovan.

Mä katsoin yhtenänsä, jo purje poistuikin; nyt itki ystävänsä ja itkin minäkin.

En itke laivaa suotta, en itke purjeita, vaan itken neittä tuota, mi pois on matkaava.

En purjeita, vaan neittä mä itken vaalakkaa, mi meren vaahtoteitä pois kaukomaihin saa.

EVRIKÓMI

Kirj. Dionísios Solomós (Suomennos uuskreikasta)

"Oi meri, milloin nähdä saan mä Evrikomi-immen? sä minne hänet saattelit, ah sano mulle, minne?

Sun rantojesi kallioilla häntä vuotellunna mä olen, vuodet vieri pois, ei armas saapununna.

Jo purjehiksi vaahtopäät mä luulin monta kertaa!" — näin lausuu Thirsis itkien ja suuteleepi merta.

Ei onneton hän tiedä, että meri povehensa jo kateellinen haudannut on hänen armaisensa.

NUOREN NAISEN HAUDALLA

Kirj. Fâzil (Suomennos turkinkielestä)

Miksi taitoit, Asrael, tään kukan kaunihimman pois elon uhkuin parhaillaan? Hän shaahin ilo ollut ois...

Hellin hänet hyväilyin, oi, povehesi tuudi, maa, kunnes kutsuun serafin hän paratiisiin havahtaa!

LEMMITYN HUULET

Kirj. Husnî (Suomennos turkinkielestä)

Vertasin armaani huulia mä punervaan karneolikivehen. Kysyttiin: erämaan paateenko sä vaihtaisit elämän lähtehen!?

SYKINTÄÄ

(Mukaelma)

Tuo sokea raivo, nuo himojen myrskyt mi rinnoissa riehuu ja halujen tyrskyt, kuin vaahtoova syksyllä pauhaava meri, tuo kiehuva kuumien suonien veri, tuo inehmon sydäntä polttava tuli, min edeltä rauha ja tyyneys suli, nuo pyytehet hurjat mi sielua syöpi — on sukumme uusi, mi povessa lyöpi.

INTOHIMOJEN PUUTARHASSA

Kirj. Hélène Vacarescu (Suomennos englanninkielisestä käännöksestä)

Mä tunnen tarhan, mi tuliruusuin kukkii, sielut sen hehkuun uupuin.

Ei kerro kieli sen hurman öitä, ei täällä lasketa hetkilöitä.

Kas lemmen ruususet punaisimmat ne täällä tuoksuvat ihanimmat!

Käy aamuin illoin niin viima vieno, se kuiskii kaihoja kukkatienoon.