Part 1

ITÄMAALAISIA HAAVEILUJA

Kirj.

Valfrid Hedman

Helsingissä, Kustannusyhtiö Osmo, 1906.

SISÄLLYS

HAAVEILUJA

Kesää kosiskellen Etelän tyttärelle Vienoa kaipuuta Itämainen tunnelma Unelmatar Ihanteelle etelässä Vapain tuntein Kaksi kukkaa Eevan omena Haaremin helmi Armeniatar Lohdutus Himo ja lempi Saaronin ruusu Luopio Immen osto Unikukkia Pohja ja etelä Käärmeen kuiskeet Kangastus Synnyinmaata muistellessa Eri värit

SEKASOINTUJA

Eri muodot Vertaus Aistillisia nautintoja Mietelmä Kuohujen kuiskeet Myrkkyä halajan Ukkonen Vellamon neidot Valhallassa Kultakaupunki Islaamin taivas Nirvana Olympolaisia Houreita Pieni vertaus Ystävyys ja lempi Harhaileva fantasiia Sydämen morsian Lemmen kuiskeita idästä

ARABIALAINEN YÖ

Arabialainen yö

RUNOJEN KÄÄNNÖKSIÄ

Israelin unelma Kun oksat akkunahan lyö Toivo Kirjoitus kiven kyljessä Haluni Iltasoittelu Tavoittelua Pikkutyttö Valkoverinen Evrikómi Nuoren naisen haudalla Lemmityn huulet Sykintää Intohimojen puutarhassa

HAAVEILUJA

Kesää kosiskellen

Olen syntynyt tuiskussa talvien säässä, mun tuuditti tuuloset unta, oli hongat ne huurassa, järvet ne jäässä ja vaippana valkosta lunta.

Olen kasvanut talvisen taivahan alla, mut impen' on etelän lapsi; sua, tyttöni, konsana hyytävä halla ei hempinyt harmajahapsi.

Yön tumma on tukkasi tuuhea sulla ja kiehuvan kuuma on veri, sun silmies säihky on lämpönä mulla ja rintas on riehuva meri.

Etelän tyttärelle

Et tunne sinä tätä maata, taida puhettamme, sä hetkiseksi oletkin vain täällä vieraanamme. Vaikk' ihmetellen kuuntelet kuin Väinön kannel soittaa, ei koivut Suomen konsanaan voi palmujasi voittaa.

Nuo mustat silmät häikäistyisi talven valkolunta, ei loihdi niille sulojansa kuollut luomakunta; ei syttynyt oo niiden palo Suomen kankahilla, et ole piennä ailakoinut nurmen kanervilla.

Ei revontulten roihua oo katseen säihky kumma, sun sysimusta tukkasi ja iho valkotumma ei sietää voisi Suomen syksyn hyydyttävää hallaa. Ei kesätaivaan tähtilöitä ole pohjolalla.

Sä muistat kotis kuutamon, kun valolehtosissa sen tyynin ikikesän öin sä uinuit unelmissa. Sä sinne jälleen ikävöit, pois etelääsi halaat, sä sieltä tulit, tenhotar, sä sinne myöskin palaat.

Vienoa kaipuuta

Kun Suomen hongat humisee, mun kaiho valtaa mielen: mä huo'ahdan, kun huminansa tunnen taikakielen

ja tunteitani immellein en sanoiks saata luoda, en kotikuusen kuiskehia tuttavikseen tuoda.

Jos suomeks tunnen, yksin tunnen, vierahana hälle, ei helläkään voi sydämensä sykkiellä tälle.

Sä, tumma impi etelän, et tunne Väinön kieltä: jos sanat voinkin tulkita, en henkeä, en mieltä.

Itämainen tunnelma

Minareetista kuuluvi huuto nyt ja he hurskaasti polvistuu, he lankeevat maahan ja nousevat taas. Mun kaihoni uudistuu.

Mä yksin, uskoton, epäilen: ehk' unta myös islaami on? (Toki Fatmani silmistä taivaan nään: en sinistä — musta se on.)

Mä kehdossa moslemin syntynyt en ja epäilyn lähteistä join; vain haavetta, Allah, se hartaus lie, min vihdoin ma Sinulle toin!

Vaan ehkäpä muuta et vaadikaan? niin, Sinähän ymmärrät sen. Ken tajuta voisi sun suuruuttas? ja ken Sinut tuntea, ken?

Unelmatar

Oi toivon suuri hengetär, sä impi unelmain! sun loitsujas, sun valheitas mun kuiski korvissain!

Sä kaunis oot, se kylliksi, en muusta huolikaan, sun tenholaulus loihtikoon mun harhaas ihanaan!

Jos valoihis en luotakaan, sua lemmin kuitenkin; sun syleilyjes hurmassa on onni ikuisin.

Ihanteelle etelässä

Sä minut hurmaat, mä sua lemmin, sä kesän kirkkahan kukka! tuo tenho katse kuin hiili hehkuu ja sysimusta on tukka.

Ei sinisilmiä etelässä, ei keltakutrien kultaa, vaan tummat tummien kulmain alta ne säihkyy tunnetta, tulta.

Vain pitkät ripsensä verhoo niitä, nuo tuuhat, tummat ja hienot. Kuin kissan pehmeet on liikkeet sulla, kuin käärmeen viekkahat, vienot.

Vapain tuntein

Pois valat, pois! en niitä vaadi sulta, ne rikot kumminkin, ei niillä lemmen tulta voi sytytellä, sammunut mi ois.

Mä sua lemmin nyt, sen tiedän; kuin huomenna mun sydämeni lyö, en tiedä (kätkevi sen kaiho yö).

Sä ikuisesti rakas mulle lienet, kenties, kentiesi et, en tiedä tuota, en tahdo tietää, toivon vain (en luota).

Miks' tunteet taivaiset mä maahan toisin ja miksi rajat lupauksin loisin mä niille, joita rajoittaa ei voi?

Kaksi kukkaa

Kai suloista on lempi, mi onnellinen on: vaan vielä suloisempi lie lempi onneton.

On toinen hetken tunne, mi ehkä unhottuu; vaan toisen tuoma tenho se yhä uudistuu.

On onni toivehissa: kun toivot täyttyneet ei ole, niin ei myöskään ne ole päättyneet.

Kun toden tuima viima jo toisen taittelee, niin valheen velhovaippa viel toista verhoilee.

Eevan omena

Kera Eevansa Aadami Eedenin ilopuistossa kukkia poimi, hepä heelmiä söivät ja riemuitsit, oli ainoa heillä se toimi.

Puu kasvoi kaunehin keskellä maan, joka tietojen omenat kantoi; sitä käärme se kiipesi katselemaan ja hän neuvoja Eevalle antoi.

Tämä omenan otti ja halkasi sen, sai Aadami osuutensa: jopa lempi se heräsi, viidakkoon ujo lymysi Eevoinensa.

Haaremin helmi

Näin, käyskellen Bosforin rannoilla, odaliikin hurmaavan siellä: oli kasvonsa verhotut hunnulla, vaan se tuulahti syrjähän tiellä!

Se syrjähti hetkeksi, hetkeksi vain, oli oikku se rohkea kyllä... Vain hetkisen haaremin helmeä sain mä ihailla ihmettelyllä.

Ja katsaus silmistä kaihoava, mi tuikkivat tuntehen tulta — sysikutrit ne kaarteli kulmansa, — vei rinnasta rauhani multa.

Kun samettiripsensä tuuhat ja sulovartalon solkien alla ma muistan ja hehkuvan katseensa, saa kaihojen tunnelma vallan.

Armeniatar

Kaivolle illalla neitonen sai, vettä se ammensi siitä, hiuksia otsalla, ohimollai tuulonen tuisteli niitä.

Saapuipa bei nuor lähtehen luo, kainosti katsahti nainen, osmaanin ylpeän tenhosi tuo halpa armeenialainen.

"Annappa", virkkoi hän immelle, "juon, jano on polttava mulla! veden vilposen välkettä vilkkaampi tuon toki väle on silmissä sulla!"

Lohdutus

Kuin lapset he nukkuivat nurmella, elo myrskyjä heille ei tuonut. Sai silloin saatana Eedeniin — ken oli sen saatanan luonut?

Se virkkoi vaimolle: "tuossa on puu, mi tietojen omenat kantaa!" Tää katsahti, kurotti kätensä, söi ja miehelle myöskin hän antaa.

"Ah", kuiskasi enkeli, "kaihtaos sä, oi nainen, on myrkkyä nämä!" "Ne olkohot", vastas hän hurmoissaan, "vaan hetki on autuas tämä!"

Mut kohta synkkä-ääni soi pasuuna vuoren päältä: "pois täältä, pois! pois rauhasta te riemutarhain täältä!"

"Sä tullos", kättä kumppanin hän painaa lemmekkäällä, "luon sulle uuden Eedenin, luon tappuraankin päällä!"

Himo ja lempi

Vain kaksi siskoa, saman äidin on lapset himo ja lempi: on toinen hienoa himokkuutta ja toinen karkea lempi.

En tahdo lempeä alennella, se kaunis ompi ja pyhä: vaan siitä syntyä, siksi muuttua himo saattavi yhä.

Voi toinen autuuden meille tuoda, oi tytär taivaan on lempi! Ja himo lieneekö henki hornan? Tok' ei! Vain eksynyt lempi.

Saaronin ruusu

Oi tytär Siionin tummatukka, mi kansan keskellä kylmän, kalpeen käyt kauno ylpeän arvokkaana, oot heitä lähellä, heille vieras.

Tuo katse kaiho ei heitä hemmi, sen säihky siintävi sadun mailta ja idän tunteita povi aaltoo, vain niille hymyvi huuli hieno.

Sä ruusu Saaronin valkotumma, oot kauas harhaillut kodin teiltä; vaan aina säilytit muistot vanhat ja uskon isien pyhän, puhtaan.

Ja kielen — niin jospa oisit senkin sä säilyttänyt myös puheessakin! Se vielä elpyykö, hebreaksi viel harppu Davidin helkähtäiskö?

Luopio

Ei nunnien laupeita kasvoja minun sieluni enään siedä. Idän huumaavan huureille tummille minä uhrini tahdon viedä!

Ne kylmiä olivat, suukkonsa, ne hallana huulille jäätyi: näin Kalevan kalseista immistä pois ajatukseni häätyi.

Vaan sulla, Zuleikhani ihana, on lämpöä, lempeä, tulta, sysiripsien alta ne salamoi sysimustista silmistä sulta.

Immen osto

Kun Persiassa harhailin mä pienen kylän tiellä, näin neidon nuoren, notkean ja ihanaisen siellä.

Ol' yllään liivi punainen ja väljät silkkihousut. Kuin keijukaisen keveät on nuoren jalan nousut.

Yön tumma tukka kiehkuroi tän immen ohimoilla ja sysimustin siimeksin se valui hartioilla.

Mut musta huntu kasvonsa se kateellisna peitti; vain silmät näin, nuo hehkuvat, mi säkeniä heitti.

Se viehätti, se kiihotti, tää tenho itämainen: jo sydämeni lumosi Iraanin sorja nainen.

Mä astuin immen isän luo ja kysyin neidon hintaa. — Nyt _peeri_ tumma omanain on jasemiinirinta.

Unikukkia

En vanno lempeä huomiseksi, en vaadi valoja sulta: vain epävarmuus on onnen autuus, se lisää liekkihin tulta.

Lie lempi viekas vai vilpitönkö sun povessasi? en tiedä, en _tahdo_ tietää, ei unelmani mun kaihot varmuutta siedä.

Vain tiede totuuden etsiköhön, nuo paljasrunkoiset palmut; vaan meiltä verhoo sen velhoharsot ja unhotarhojen valmut.

Pohja ja Etelä

Mä kahta ruusua ihaelen, kesän kaunista kukkaa: on toinen tumma kuin syksyn yö ja toinen vaaleatukka.

On tämä ylennyt pohjolassa ja tuo on etelän lapsi, hehkurintainen idän impi, sulosuu, sysihapsi.

Käärmeen kuiskeet

Raskas ilma Eedenissä väsymystä tuotti: venyi villi nurmella, hän haukotellen vuotti,

kun Eevaparka herrallensa hedelmiä poimi; sai puolipäivän helteessä tää tukalaksi toimi.

Silloin myrkkykieli kyy toi oksan tiedon puusta, nainen kaihokuiskehia kuunteli sen suusta:

Katsoi mieheen viehkeesti, tän himot heräs, hienon hän niistä punoi lemmenvyön, niin viekkaan, silkkivienon.

Näin hän, kaunis orjatar, nyt hallitseepi miestä, min tyhmä raaka voima ei voi vastustella iestä.

Kangastus

Oi, sä kaunis kangastus, mi erämaassa hohdat ja askeleeni horjuvat mun yhä harhaan johdat!

Vain olet ilman ihmemaa, vain valheen utukuva. Sun vielä oonko lumostas mä konsaan irtauva?

Ei! — ilolla sun puolehes mä uupuvana taivun, sun, unentyhjä keidakko, ma haavehelmaas vaivun

Synnyinmaata muistellessa

Oi Suomi, mun rakkahin synnyinmaa! ikiarmas on muistosi mulle; kun tuulonen pohjahan puhaltaa, minä tervehet lähetän Sulle.

On kotini uusi mun etelän sulovarjossa, palmujen alla; sen mieltynyt oon ikikesähän, ikikukkihin viettynyt vallan.

Myös impeä etelän lemmin mä sysikutria, tummakkapintaa; vaan kun minun mieleeni muistut Sä, suru vienonen painavi rintaa.

Eri värit

Näin moslemin taivaan ja kristittyjen ja ma vertasin toisiinsa noita: tän timanttitoreja, pylväitä, tuon oranssiviidakoita.

Kovin kirkkaus häikäsi, täällähän vain oli briljantteja ja kultaa. Vaan tuollapa ruusut ne tuoksuivat, syön sykki, löi suonissa tulta!

SEKASOINTUJA

Eri muodot

Tekopyhänä, maailma, tyhjistä yhä dogmeista riitelet sinä! Mä uskon _kaikkia_ uskontoja, _joka_ jumalaa palvelen minä.

Teilt', ahdasrintaiset ihmiset, mä tahtoisin kysytyksi: kun mietteet ne muussakin vaihtelevat, miks' uskonto meill' olis yksi?

On aatteiden maailma avara ja sen Luoja on ääretön, suuri. Ehk' eroavat oppimme eessään ois _saman_ totuuden ilmaus juuri.

Vertaus

Vaikk' ikilumi Etnalla se Valkosena hohtaa ja jäinen kylmä hyytävä siell' kasvojamme kohtaa,

on tulta vuoren sisässä, on tulta polttavinta — myös tulta kätkee toisinaan jääkuoren alla rinta.

Aistillisia nautintoja

On opiumi kuningas nautintojen, voi ihannemailmoja luoda, valekuvihin huolemme haihduttaa ja autuuden hetkeksi tuoda!

Myös mehussa rypälten hurmaa on, saa sielumme uutehen lentoon. Ja antiikin Eros, mi aina on uus, himot pukevi huntuhun hentoon.

Vaan neljäs, alhaisin nauttija on ken jumaloi _päivällispöytää_, tuo eläin, mi ihraisen onnensa niin tenhotta, vaaratta löytää.

Mietelmä

"Oi, rauhaa!" huokaa maailma. Ken sille rauhan tuo? Ja kaiku kuiskaa vastahan: "Vain sota rauhan suo."

Kuohujen kuiskeet

Kallion kärjelle neitonen käy, vuorijärven luo; kesän kirkkaus häntä ei viettävän näy, syyssynkkä on hymyily tuo.

Aallot alhaalla rantahan lyö, kuohuin, vaahtoillen; niitä seuraapi silmä, min kulmien yö noin kaartavi verhoillen.

Näkin neitoset siellä ne soitellee, kutsuin, kuiskaillen: vesi vilponen on ja välkkyilee, suo rauhan rinnallen!

Neitonen kuulee, jo kirkastuu synkkä katseensa, saa vienohon hymyhyn hellään suu: alas heittäiksen huipulta!

Myrkkyä halajan

Jos loihtujen sauvalla kalliohon elon lähtehen voisin lyödä, en mettä, en mahloja keväimen sen pulppuilevankaan soisi, vaan katkeran vehreän absinthin mun janoova sieluni joisi.

Se vain vois janoni sammuttaa, vois janoa antaa uutta! Pian maitohon väsymme, hunajahan pian kyllästys leimansa painaa; vaan myrkkyjen huuman ken tuntenut on se myrkkyä kaipaavi aina.

Jos riemuja vain elo tarjota vois, ei maksais se elämä vaivaa. Ken velttona nauraa ja leikkii vain, pian uupuvi hekuman suolla. Vaan synkkien muistojen cypressif ikivihreinä tuoksuvat tuolla!

Ukkonen

Leimuvat lännestä salamat saivat, ukkosen pilvistä tummeni taivaat.

Myrsky se mylvi ja tanhuat tukki, rakehien jäljissä ruusut ne kukki.

Kostunut maa teki taimia taajaan, leivoset löysivät laaksohon laajaan.

Tuoksuja tuopi jo kesäkaus uhkee, valkoset, puhtoset liljat jo puhkee.

Vellamon neidot

"Tule luoksemme!" laineet ne kuiskailivat, "tule luoksemme, täällä on rauhaa, on viileys vieno ja vapautta; vain pinnalla tyrskyt ne pauhaa.

Mut riemuja meidän ken nauttia vois, hän älköhön muistako maata! sen ilot ovat oudot, ei luonamme sydän lemmelle sykkiä saata!"

Ne kuiskivat niin, alas sukelsin siis, mua najaadit käsillä kantaa... "Tok' ihanat on _impyet_ kaunihin _maan_!" mä aattelin — uidessa rantaan.

Valhallassa

Olin äsken mä aasojen taivaassa: näin Odinin, Thorin ja Freyan ma, toi siellä valkyyriat maljoja, toi juodamme urhojen Valhallan.

Kun päivin me tartuimme miekkoihin, suin viiltäen veikkoja rautaisin, niin illaksi umpehen saivatkin jo haavamme hurmassa Valhallan.

Se riemujen oli ja lemmen maa, min varjoissa vapaana uinua saa, ikiruusut sen rannoilla kukoistaa, ikinuoria neidot on Valhallan.

Ei petos sen tenhoa tahraakaan, ei satua hyvehen tarvis — vaan jok' aamu ne elpyvät uudestaan taas impinä neitoset Valhallan.

Kultakaupunki

Näin kaunihin kultasen palatsin: oli kadut ne timanteista, oli porttikin puitettu päärlyihin ja rappuset rubiineista.

Siell' juotihin kihloja prinsessan — oli kutsuttu sinne monta — ja kuorin me kuulimme veisaavan häälaulua loppumatonta.

Kovin kirkkaus häikäsi, häikäsi nuo korukirjaillut valkeat vaatteet; oli outoa tuo, en viihtynyt, luo yön haamujen hiipivät aatteet.

Kun kukkia etsein, mä kultaa sain, jopa kylläksi alkoi tulla. "Oi kuningas! kultaa, kultaako vain, vain köyhää kultaako sulla?

En kultaa lemmi, mä korkeintaan sitä ihailen impeni vyössä, oon uinunut tenhohon suurempaan, kuin tää, kodin kuutamoyössä."

Islaamin taivas

Sulovarjohon vehreiden lehtojen, vesilähteiden vilposten luo me saavuimme; tuulonen illalla tänne balsamituoksuja tuo.

Me huurien soittoa kuulemme, ovat tummia impyet nuo, sysisilmistä lempeä leimuilee, elon hurmaa eedenin tuo.

Kadut täällä ei kiiltäne kullasta, ei nunnia vaaleita näy; puun oksilla bulbulit laulelevat, kukkakummuille aatteemme käy.

Nirvana

Pyhän Gangeen rannoilla valtavan, mi Indian suuren on kehto, käy bramiini miettien nirvanaa: vain puhtaat sielut sen helmaan saa. Elo ain' yhä uuden on ehto.

Toki vapaus kaukana häämöittää, ikityhjyyden viileä lehto. Mikä nirvana on, mitä autuus on? ikihaaveiden mailmako loppumaton, utupilvissä uinuva ehtoo?

Olympolaisia

Oon käynyt jo kaikissa taivaissa, vaan unohtui Olympos aivan. Sen jumalat maassakin vierailee. Siis tokko se maksaisi vaivan?

Mä Venuksen tunnen, oon Bacchuksen vilahdukselta nähnynnä kerran ja "flammani" luota ma äskettäin jo yllätin Jupiter-herran.

Hän sopersi jotakin sateesta, muka suojaa ol' etsinyt sieltä. "Älä, veikkonen, Junolle sanaakaan!" näin kuiskaten poistui hän tieltä.

Houreita

Vain sitten mä kultaa pyytäisin. jos se maailman ostaa voisi.

Vain sitten mä toivoisin mainetta jos mainetta muilla ei oisi.

Ja silloin ma lempeä halaisin, joka kukan jos poimia voisin.

Pieni vertaus

Koira tyhmän uskollisna herrans eessä matelee; kepillä on opetettu. Turvattoman raatelee.

Kissapa ei kelleen taivu, viekas villi veitikka, oikullisna kuten nainen kynsii, lempii vuoroa.

Ystävyys ja lempi

Vain aniharvoin miehille oon suonut ystävyyttä. Ja naisille? — en tiedä, lie vain ollut lemmekkyyttä.

Mä vihaan heitä, miehiä, ja naisia mä lemmin: siis puolella ja toisella ma ystävyyttä emmin.

Ei ystävyyttä lempi lie, tuo hellä sympatiia, mi milloin kestää, milloin on vain hetken haavelmia.

Kun lemmen tunne laajenee ja vaahtopäänä vyörii, pois ystävyyden ahtailta se ulapoilta pyörii.

Vain teitä tenhon voimakas tää tunne tuima kulkee: se ystävyyden sisältää, pois ystävyyden sulkee.

Voi myöskin koston tikarin se rintaan rakkaan lyödä, voi vihan myrkkypikariin se ystävyyden myödä.

Tok' ystävyyden orvokit ne vaihdan koko lyhteen mä lemmen ruusuun kuihtuvaan ja okaisehen yhteen.

Harhaileva fantasiia

Olen aina ma tummista haaveillut, oli muusani aina mun musta, olen etelän hehkua halannut, kesän kuohujen tunnustusta.

Vaan onnetar oikkuinen tiellein toi yhä vaaleita vuokkoja aamun: yön hehkuisten virvojen tummien ne hälvensi eestäni haamun.

Näin naisen taas nuoren ja notkean; ei silmistä säihkyne tulta; nuo siniset, harmaatko, hurmata vois — Niin, kerjäsin katseita sulta.

Vain katsetta kerjäsin, lempeä en — tekotyynenä poistuin ma silloin, niin, tyynenä, hiljaisna, ylpeänä. Mä rakastin, rakastin silloin...

Idän huurien polttavat suudelmat, min huulilta nektarin joisin, jo lämpöhön pohjolan vienoimpaan sinun silmistäs vaihtanut oisin!

Vaan vieläkin viehkeä tenhotar taas vaalea unhohon haihtui, kevätkutrien kiilto jo kellervä yön tummiksi varjoiksi vaihtui.

Sydämen morsian

Mä laulelen kaikista naisista, en siitä, jota ma lemmin: sen suloja kateelle mailmalle minä ylistellä emmin.

Hällä tummako tukka vai vaalea, sen vain minä yksin tiedän; en silmien väristä, huulistaan minä analyysejä siedä.

Lemmenkuiskeita kaukaisesta idästä

"Oi kaunein ruusu Annamin — ja nuorin! oon sulovartalonne varjo ja orja silmienne, paratiisin mulle kylmin katseistanne tarjoo!

Vaan sitäkään en teiltä pyytää tohdi, en sitä ansaitse mä kurja. Ain' olkaa, kirkkain hohtokivi mailman ja tytär jumalien, mulle nurja!" —

"En, taivaan poika, lempeänne pyydä, ois rikos, jos ma sitä halajaisin. Vain suokaa että kotiorjananne mä, halvin neitosista, olla saisin!"

ARABIALAINEN YÖ

Arabialainen yö

Eteläisimmän Arabian hehkuva aurinko alkoi kallistua lännen puolelle. Liike Adenin kaduilla alkoi käydä vilkkaammaksi. Minareettien huipuista kaikuivat huutajain äänet, kutsuen kansaa päivän kolmannelle rukoushetkellä.

Minäkin, joka maan-asukasten tapaan olin levähtänyt keskipäivällä, hoipertelin unisena asunnostani, lähteäkseni tavanmukaiselle kävelylleni kaupungin ulkopuolella.

Valkoisiin villaviittoihinsa puettuja arabialaisia kaupungista sekä päivettyneitä beduiineja kameleineen tuli vastahani. Yksi ja toinen siviilipukuinen englantilainen upseeri oli kävelemässä rouvineen taikka flirttaili jonkun kotimaisen kaunottarensa kanssa. Joku lady opetteli ratsastamaan ja pari sporttailevaa missiä häiritsi itämaan runollisuutta, yritellen ajamaan polkupyörillään kumoon sekä itsensä että muut.

Illan tuuloset alkoivat vähitellen hajoittamaan päivän polttavia tomupilviä. Mereltä päin huokuili virkistävä värelmä.

Päästyäni jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle, aloin seurata pientä polkua, joka metsän ja erämaan rajalla kiemurteli vuoristoon päin. Kävelin siten pari tuntia, kunnes huomasin, että ei polkua enään ollutkaan. Harhailin kuitenkin vielä umpimähkään eteenpäin. — Kukkivat puut metsiköissä levittivät sulotuoksuaan ympäristöönsä.

Yksi Arabian ihanimpia öitä oli tulossa — noita lauhkeita, raittiita tähti-öitä, joista kaikki sen runoilijat laulavat. Tuskin oli aurinko väsyneenä vaipunut taivaan rannan taakse, kun jo yöhyen varjot peittivät maan. Mutta mikään synkkä yö ei se ollut. Päinvastoin valaisi sitä mitä kirkkahin kuu sekä tuhannet tuikkivat tähdet.

Huomasin olevani eksyksissä. Mutta siitä huolimatta samoilin yhä, runollisiin mietelmiin vaipuneena. Tultuani erääseen tiheämpään pensaikkoon, pysähdyin äkkiä:

Muutaman askeleen päässä edessäni näin itämaalaiseen tapaan puetun nuoren naisen polvistuneena maassa. Paljastetut kasvonsa olivat ylöspäin käännetyt; viittansa ja päähineensä oli hän laskenut viereensä ruohikkoon.

Hän näkyi olevan vaipuneena hartaaseen rukoukseen. Ei hän mitään kuitenkaan sanoin lausunut. Ainakaan ei kuultavasti. Ainoastaan joku puoliääneen kuiskattu "Allah!" huoahtui häneltä silloin tällöin. Väliin kumartui hän maahan, mutta sitten kohotti hän katseensa taas ylös. Hän näytti niin viattomalta, niin onnelliselta...

Katselin häntä kunnioittavalla ihmettelyllä. Kummastukseni oli suuri, löytäissäni hänet täältä yksinään metsästä, mutta ihailuni oli vielä monta vertaa suurempi. Tunsin itseni ikäänkuin varkaaksi, katsellessani tuota ihanata impeä tällä tavoin kasvoihin, mutta en kuitenkaan voinut vetäytyä pois.

Ja mitkä taivaalliset kasvonpiirteet olivatkaan hänellä! Ryhtinsä ja vartalonsa olivat yhtä hurmaavat, kun hän siinä nöyrästi ja vakavasti puheli Jumalansa kanssa. Tuolla hetkellä hän tuskin olisi huomannut mitään, mitä ympärillään tapahtui. Niin kiintyneenä ja liikutettuna hän oli.

Hän oli kaunis! Vaikka en sitä vannonutkaan profeetan parran kautta, niin olin kuitenkin sillä hetkellä aivan vakuutettuna, että edessäni oli arabiattarista ihanin!

Innostuksen tuli leimusi hänen suurista tummista silmistään, joita tuuheiden kulmakarvojen alla pitkät ripset varjostivat. Sysimustat hiuksensa poimuivat paksuna palmikkona hänen hartioiltaan maahan. Yön vieno, tuskin tuntuva tuulahdus keijuili hiljaa kiharteissa neitosen otsalla. Sievät värähtelevät kätösensä säestivät sielunsa tunteita, valkokaulansa liikkeet olivat mitä viehättävimpiä ja rintansa kuohuili valtavasti.

Hän oli puettuna vaaleanpunaiseen liiviin ja väljiin viheriäisiin housuihin, jotka ikäänkuin sekaantuivat lehvien vihannuuteen pensaikon puolihämärässä. Jaloissaan oli kengät pehmeästä keltaisesta sahvianista. Pieni kukkanen oli pistettynä povellensa.

Kun hän oli päättänyt rukouksensa, nousi hän ylös ja alkoi kääriytyä pitkään avaraan viittaansa. En katsonut soveliaaksi enään poistua, sittekuin häntä näin salavihkaa olin tarkastellut. Eikä minulla suinkaan ollut haluakaan poistua.

Astuin siis lähemmäksi ja, kokoillen arabialaista sanavarastoani, toivotin rauhaa ja kysyin, tiesikö hän neuvoa minulle tietä kaupunkiin.