Part 4

-- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen.

-- Tai kravattineuloja...

Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli niin matala, että Pentin täytyi kumartua.

Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön, Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna, minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis.

Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla?

-- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi, hämmästystä teeskennellen.

Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.

-- Kyllä --

-- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä paremmin?

Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät juuri hauskoja muistoja herättäneet.

-- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui, sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi Mirjamille:

-- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää...

-- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö yksinkertaisesti.

-- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.

Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka hengästyksissään palasi kirje kädessä.

-- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta.

-- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, minä ihan pelkäsin heitä.

-- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi...

Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata...

Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.

-- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti, koettaen karistaa pois nolouttansa.

-- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko.

-- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa edes keikailla, -- sanoi Toimi.

-- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?

-- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. -- Hyvästi! Minä menen talolle nyt.

Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.

Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli...

Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?

Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut tyttöä loukata.

Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.

Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:

-- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!

Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen huomiota pääkaupunginkin kaduilla.

-- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan tiennäyttäjää?

-- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa, kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.

-- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko. -- Onko se joku ylioppilas?

He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.

-- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti Poll.

Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä... mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois, Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.

-- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, -- neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo laulaa duettoja.

-- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan...

-- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?

-- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko vielä? Mutta sinähän olit niin pieni...

-- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?

-- Ei, vaan hänen sisarensa.

-- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet jo ennakolta.

Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.

-- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso, onhan se sentään sopivampaa...

Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes Sointu vihdoinkin palasi.

-- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin pahoillansa. Mitähän varten?

-- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen sydämeen.

-- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?

Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.

-- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän kanssansa.

-- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy huulillansa.

Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. -- Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin!

Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.

Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt -- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.

Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui... Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan...

Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel... Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori sanottiin siitä pojasta tulevan...

Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no voi toki! Mutta tämä toinen?

Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin hakisivat...

Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.

-- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä näyttämässä...

Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli...

Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin kaunis?

Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa. Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.

Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan... Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi... Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!

Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa, oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa...

Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.

Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä katsomaan.

Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.

-- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva Sliman Mirjamille.

Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.

Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa, kun oikein koetti.

Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos kaupoista sovittiin...

Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen ymmärsi...

Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi väistymään.

Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan hänenkin kohtaloansa.

Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli vähällä hyrähtää itkemään.

-- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt minä tulin pyytämään sinua.

Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.

-- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.

-- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.

Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia, joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.

-- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!

Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi...

Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin, kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa!

Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka epätoivoisena huudahti:

-- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan, ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut. Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia tyttöhattaroita!...

III

ALENNUKSEN KESKELLÄ

Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.

Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta. Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; -- niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja puuhkalakit...

Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona heräsi...

Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.

Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.

Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä sanoja Naftalinsa puolesta...

Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia syvässä kunnioituksessansa.

Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo? Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli, että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein puolijumalaksi.

Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä -- ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! -- Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.

He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki.

Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan...

Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?

Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin paikallensa takaisin.

Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan... Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: "Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi! Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen kuin sinä...

Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja kyllin Ruubenille...