Part 3

-- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?

Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:

-- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja hänen nimellensä...

Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.

-- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi.

-- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle...

Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.

-- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö! Minäkö tutkintoajan määrään?

-- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän?

Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.

-- Niin, tiedänhän.

Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla. Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota uneksittua uutta kohti?...

Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.

Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.

-- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai katkeraksi.

Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.

-- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben, rientäen hänen jäljissään.

Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista, joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma, huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä. Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.

Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen, ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.

Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen kodissaan rikottu. --

-- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko, ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan.

-- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me jätämme vähitellen sijan teille nuorille.

-- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä rabbiini puhui.

-- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.

-- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy...

Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne. Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi, mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.

Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa olla häiritsemättä kahdenkesken.

Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.

-- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.

Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.

-- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä.

Haijele tuli.

-- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.

Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän kysyi: -- Saanko?

Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa, kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.

-- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo kauvan sydämessäni.

-- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle.

-- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen -- vai kuinka, Haijeleni?

-- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla kertaa...

-- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste, rakkaani, ei tänään!

-- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti, tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän täytyy tietää, minne se vie!

-- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli myrskyisenä.

-- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!

Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen tulen voimaa.

-- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi.

-- Rakkautta Israeliin!

Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin äänin:

-- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan...

-- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen Ruubenille.

-- Ota se takaisin...

-- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?

-- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää Aaronin sauvan...

Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä, mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.

-- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita setäsi tänään selitti meille?

Haijele hymyili surullisesti.

-- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.

-- Mitä siis tarkoitat?

-- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.

Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti voimakkaassa mielenkuohussa:

-- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?

Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:

-- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua rakastamasta?

Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän katosikaan?

-- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben, yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.

-- Mikä teillä nyt on, lapset?

Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?

-- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan aprikoida.

-- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan tervehdykseni sedälle.

-- Etkö jää päivälliselle luoksemme?

-- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun on aika mennä.

Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.

-- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.

Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.

-- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut...

Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut, antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.

-- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein.

-- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele.

Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä, irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen. Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --

Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki, jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa. Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet, välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.

Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä istui yksinäinen tumma nuorukainen.

-- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, -- tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.

-- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan koko kekkereitä.

-- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten. Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.

-- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin vähän miehistyy.

Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.

-- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle. -- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!

He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.

-- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla, hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus.

Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.

Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet, joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää! Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka... olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?

Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri, pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt...

Miksi sen täytyi tapahtua?

Koska hän ei rakastanut kansaansa.

Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.

Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?

Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta...

Mikä on totuus?

Niin, ken sen tietäisi.

Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.

Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt...

Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa. Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.

Totuus -- niin, mikä on totuus?

Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa...

Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä juutalaiskielellä laulamaan:

"Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen, mir wellen nischt dürfen leihen un borgen, was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen, wenn Maschiach werd kummen!

Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen, un nur vun die Chasidims wegen -- --"

["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".]

Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala...

Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua. Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea Israelin tytär!

-- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. -- En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika. Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!

Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa. Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa -- ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.

Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.

-- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.

-- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.

-- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille takaisin. --

Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan sanan ympärillä:

"Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.]

Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?

Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie tullutkaan:

"Ich muss noch wandern vun ein Land zum andern, ich bin bald da, bald dort. Jeruschalajim, Jeruschalajim, mein teuerer, heiliger Ort!"

["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä, milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]

Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä, itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.

Sionistit!

He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa, Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla oikeassa!

Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha. Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.

Oma maa, oma koti! --

Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi:

-- Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa!

II

VANHOJA TUTTUJA

-- Äiti, Haijelelta tuli kirje!

Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.

Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta virkkoi sentään jokseenkin tylysti:

-- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.

Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.

Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:

-- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne...

Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän heitti sen ostajalle.

-- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.

Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän antoi sen takaisin.

-- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!

Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.

-- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.

Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti hän melkein pelkäsi.

Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?

-- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein.

-- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti uudestaan paperin esille.

-- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee meitä sähköttämään...

-- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla sill'aikaa. --

Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.

-- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt, ennenkuin hän palaa.

-- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, -- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.

Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.

-- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies on viidettä vuotta ylioppilaana!

-- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.

-- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä minulla on parempia.

Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota seurasta, kun Pentti samassa sanoi:

-- No tuossa heidän puotinsa on.

-- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?