Part 2

-- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä hän latelee.

Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti, kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä, ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.

-- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi, kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.

-- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni. Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm = "nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!

Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää, miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?

Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [= Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?

Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele rukoili vakavasti ja juhlallisesti:

-- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael, vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]

Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.

Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen mielessään.

-- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin Haijelen mukaani?

-- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?

-- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut; kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.

Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi, jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.

-- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.

Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki] lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.

Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi? Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä tavalla lähestyä suurta Jehovaa?

Kuinka häntä kauhistutti...

Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita. Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan, kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka ylennetään...

Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta Jom Kippurina...

Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi...

Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta] hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan Schechina suojasi Haijelen unta.

* * * * *

Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä. Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä huomattiin turhaksi.

Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa", eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja keittiöissä.

"Polle äijä se juutalainen, se musta Israeli, härkiä tappoi, herroja petti ja muhkeasti eli..."

Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla, tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin, "Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet osattomiksi.

Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?

Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen, että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva, jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:

"Pollen Haijele, poikain likka, juutin koria lapsi --"

Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. --

Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut. Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!

Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä; Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:

"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin kuolema."

KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN

I

AARONIN SAUVA

Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen, yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? -- Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi tänne sabbatin aamuina.

Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen, ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa [talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois. Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.

Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin. Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.

Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon, olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.

Se oli Haijele Poll.

Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.

Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta kiihtyen kosken kuohuiksi.

-- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui. -- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!

Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro lauloi riemuisan aamenen.

Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.

Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin, mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.

Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut. Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä, teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut. Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se nyt oli kadoksissa.

Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin, tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa, täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", -- niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?

Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella. Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko pitkällä kadulla!

Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt. Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.

Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.

Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan...

Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?

Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät, mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä asia kuin että aurinko maata valaisi.

Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä. Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!

Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.

Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin, ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa. Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja, jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin -- ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin rautoja kuin rakastavan sydämen.

Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat...

Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi, jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään omistanut mitään?

Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.

Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt. Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?... Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt lienee keksinyt? --

Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.

No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..."

Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.

Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.

Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä? Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista [Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut odottaakaan Ruubenilta.

Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.

Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina...

Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.

Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.

-- No, tyttöseni, sano, oletko utelias?

-- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen rakkaus säihkyi.

-- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla on kaksinkertainen salaisuus!

-- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen...

-- Enemmän, enemmän.

-- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka vaatettaa sinua paremmin kuin --

-- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle. -- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa.

-- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.