Part 4

Syksyllä, talvella ja keväällä ovat islantilaiset itse uutterimmin kalanpyyntihommissa. Silloin liikenee pyyntiin enimmän väkeä. Kun maatyöt ovat päättyneet ja karjat koottu tunturilaitumilta, alkaa kalastajapaikkoihin kokoontua maalaisnuorisoa, joka töitten vähennyttyä maatiloilla rupeaa talveksi kalastajain palvelukseen, saadakseen jonkun verran lisäansiota. Toiset asettuvat asumaan kalastuspaikoilla oleviin verraten varakkaihin taloihin, toiset ylen köyhäin varsinaisten kalastajain luo, toiset taas samanlaisiin kala-aittoihin, joita Suomenkin ulkosaaristossa on. Nämä majat suovat talvella tosin huonon suojan, mutta väki on karkaistua ja sille ne ovat lämmön ja viihtymyksen paikkoja, koteja, milloin päästään mereltä maissa käymään. Merellä on elämä vielä monta vertaa kolkompaa. Toiset rupeavat veneenomistajain palvelukseen osapalkoilla, toiset lyöttäytyvät yhteen ja vuokraavat itselleen veneen ja pyydykset. Saalis jaetaan ikivanhain perittyjen sääntöjen mukaan. Se jaetaan niin moneen yhtä suureen osaan, kuin on venekunnassa miehiäkin, mutta perämies saa kahta vertaa suuremman osan kuin muut ja sitä paitsi erotetaan sopimuksen mukaan osat veneen, verkkojen ja pyydyksien omistajia varten.

Mutta ylen pieniä ovat mereen verraten ne veneet, joilla islantilaiset lähtevät turskan pyyntiin. Ne ovat solakat ja kevyet, purjeita vain sen verran, kuin ohjauksen helpottamiseksi on tarpeen. Mutta veneissä ei olekaan painolastia, eivätkä ne sen vuoksi kestä purjeita muuta kuin hyvällä säällä. Islannin rantoja huuhtova meri on hirmuinen. Suomenlahden ja Itämeren laineet ovat vähäpätöisiä niihin verraten, jotka hyökyvät Norjan länsirannalla, mutta ne taas ovat vähäisiä Atlantin meren pisimmästä perästä Islannin rantoja vastaan vyöryviin jättiläisaaltoihin verraten. Ei tarvitse olla paljoakaan tuulta, ennenkun meri on mäkinä ja laaksoina. Mutta lisäksi on Islanti niin vaarallisessa ilmastoalueessa, että tuulet siellä vaihtelevatkin. Saarimaan eteläpuolella on nimittäin vakinainen alhaisen ilmapaineen alue, joka laajalti, jopa kautta Europan, vaikuttaa tuulien suuntiin, ja sen vuoksi tuuli Islannin rantavesillä usein hämmästyttävän nopeaan kiertää kaikki ilmansuunnat. Kun kuitenkin lounaasta käyvä pääaallokko aina on vallitsevana, niin seuraa siitä, että merellä usein on ristiaallokoita, joissa tyrskyt kohoavat tavattoman korkeiksi ja vaarallisiksi. Suunnattoman korkealle hyökkäävät aallot jyrkkiä kalliorantoja vastaan ja alavilla hiekoilla ne taas jo kaukana rannasta murtuvat kuohuvaksi sekasorroksi, joka nopeaan hajottaa vahvankin aluksen. Näiden aaltomurroksien vuoksi etelärannan hiekkoja pelätään yhtä paljon kuin jyrkkiä luoksepääsemättömiä kalliorantoja.

Urheutta kysytään siltä kansalta, joka pienillä avonaisilla soutuveneillä talvimyrskyjen aikana uskaltaa lähteä tälle merelle. Parhaat kalapaikat ovat ulapalla penikulmien päässä rannasta ja siellä on päivä vietettävä. Mereen heitetään uiva ankkuri, jonka mukana vene hiljalleen ajelehtii myötätuuleen. Onget syötetään ja heitetään mereen. Ainoastaan perämies ei joudu onkimaan, hänen velvollisuutensa on kaiken aikaa hoivata venettä, sillä aallokossa se ilman hoitoa voisi täyttyä. Kauniillakin säällä roiskuu tyrsky veneen yli. Kun tuulen ohella vielä pakastaakin, niin jäätyvät kalastajain hiukset ja parta jääpuikkoja täyteen, heidän nahkaiset vaatteensa kangistuvat, niin että tuskin kääntyä sallivat, käsineet jäätyvät jäämöhkäleiksi. Mutta hyvän syönnin aikana on kalastaja koukkuineen'niin uutterassa työssä, ettei hän paljoa ennätä katsoa omia vaivojaan. Hän ei silloin jouda muistamaan eväitäänkään, jotka tavallisesti ovatkin sangen niukat, koska illaksi palataan maihin.

Mutta usein tapahtuu, että pyynti on kesken heitettävä, kun sää alkaa yltyä ylivoimaiseksi. Monesti on soudettava rantaan vastatuuleen. Silloin täytyy ponnistella airon pyyryssä koko yökin, kuinka sattuu, ennenkun ollaan satamassa. Mutta hyvin usein tapahtuu, ettei venekunta enää ensinkään maihin pääse. Tuhkatiheään sattuu tapaturmia, joko meri nielee aluksen miehineen päivineen, taikka sortuu se rantahyökyyn ja siinä täyttyy.

Samaan tapaan kalastavat Muurmannin rannan suomalaiset. Onkikalastus nimittäin on jotenkin tuottava, eikä kysy kalliita pyydyksiä. Monesti se antaa erinomaisen ansion. Toisin paikoin on aljettu samalla laskea siimaa, vaikka se jo vaatii varakkaampaa kalastajaa, sillä siima lukuisine koukkuineen ja laitoksineen on verraten kallis laitos. Siimasta on se etu, että voidaan ryhtyä paikalla onkimaan, kun se on laskettu, ja siten pyydystää samalla haavaa kahdella tavalla. Siiman päät kiinnitetään upokkailla meren pohjaan ja upokkaihin sidotaan veden pinnalla kelluvat kohot. Syöttinä käytetään silliä, äyriäisiä, simpukoita, mätiä, matoja, kalanlihaa, naudan- ja lampaanmaksaa, jopa juustoakin. Turska kulkee niin suunnattomissa parvissa, että koko merenpinta on sen lähestyessä laajalti harmaissa juovissa. Se on nälkäinen ja niin monen ottajan ollessa ravinnon tarpeessa se syö melkein vaikka mitä. Verkolla kalastusta islantilaiset sitä vastoin eivät suosi, osaksi siitä syystä, että väittävät verkkojen pilaavan kalapaikat, mutta vielä enemmän sen vuoksi, että verkot ovat kalliita laitoksia, joitten hankkimiseen heillä ei ole varoja.

Turska osaksi syödään tuoreena, mutta suurin osa valmistetaan säilyväksi ja säilytettynä sitä viedään suuret määrät ulkomaille. Se on sitä kapakalaa, jota meillä Joulun aikana syödään livekalana ja katolisissa maissa yleensä paaston aikana, jolloin kala on ainoa sallittu liharuoka. Se perataan ja ripustetaan avoimiin katoksiin kuivamaan, taikka suolataan ja ladotaan kallioille kasoihin. Kasassa se saa vähitellen lävitse suolautua, jonka jälkeen kalat levitetään kiville ja kallioille kuivamaan. Sitä suolataan myös tynnyreihin, joissa se saa olla suolavedessä, kunnes joutuu etäisien ostajien nautittavaksi.

Turskan jälkeen on jäähaikala islantilaisten tärkein pyyntikala. Jäähai on suuri, 6—8 metriä pitkä, voimallinen kala, joka on ahneimpia Jäämeren petokaloista. Se ahdistaa suuria valaitakin ja valaanpyytäjien väsyttäessä harppuunalla iskemäänsä valasta se tavallisesti on veden alapuolella saaliin kimpussa repien siitä terävillä hampaillaan suuria kimpaleita, ennenkun pyytäjät ennättävät saaliinsa merestä nostaa. Jäähai syö ahnaasti kaikkea, mitä suinkin kiinni saa, mutta ihmistä se kuitenkin verrattain harvoin ahdistaa. Siitä saadaan oivallista traania ja nahkaa käytetään jalkineiksi ja monenlaisiin muihin tarpeihin. Pyyntiaika on tammikuusta huhtikuun puoliväliin, ja sitä varten enimmäkseen käytetään kannellisia aluksia. Toisin paikoin soudetaan kuitenkin jäähainkin pyyntiin avoimilla veneillä, pyyntijoukkona kymmenkunta miestä. Kun vene sattuu parven löytämään, niin se tavallisesti saa hyvän saaliin ja vaivoistaan runsaan korvauksen, mutta parven löytö on sattuman varassa ja sen vuoksi tämä pyynti onkin paljon epävarmempaa kuin turskan pyynti. Kannellisissa aluksissa on miesten toimeentulo talvipakkasellakin helpompi, mutta avonaisissa veneissä he saavat kestää paljon kurjuutta, taistella usein monen sadan kilometrin päässä rannasta, kymmenen ja kahdenkinkymmenen asteen pakkasessa, ankarissa aalloissa, myrskyissä ja lumituiskuissa, ja enimmän ajan vielä pimeässäkin, koska päivät varsinkin pohjoisrannikolla, jossa tätä pyyntiä pääasiallisesti harjotetaan, talvella ovat hyvin lyhyet. Muita vaaroja ovat ajojäät ja sumut, jotka toisinaan voivat viikkoja pimittää kaikki niin, että on mahdoton saada maan näköä ja sen kautta tietoa siitä, missä ollaan. Vaikka miehet varustavatkin itsensä niin hyvin, kuin vähävaraiset kalastajat yleensä voivat, niin on heidän toimeentulonsa pyyntiretkellä kuitenkin ylen vaikea, etenkin kun he harvoin voivat keittää lämmintä ruokaa. Hiukset, parta jäässä, vaatteet kankeina aamusta iltaan ja illasta aamuun, he nukkuvat yönsä avoimen veneen tuhdoilla, ilman muuta suojaa kuin märkä purje. Usein merivesi pilaa eväät. Juomavesi voi loppua, eikä vaarallisten hyökyjen vuoksi uskalleta rantaan laskea. Nämä kalastajat näkevät paljon enemmän kurjuutta ja vaivoja kuin moni napamatkustaja, vaikka eivät taistele maineen vuoksi, vaan ainoastaan köyhäin kotona odottavain perheittensä elättämiseksi.

Islantilaisilla kauppapaikoilla näkee ainiaan naisia perkkaamassa ja kuivaamassa turskaa yllä mainitulla tavalla. Silloin tällöin poikkeaa satamaan höyrylaiva, joka ottaa kuorman valmista tavaraa,'taikka saapuu maakylistä pitkät jonot hevosia, selässä maataloustuotteita, lampaita, vuotia, villoja, voita. Maanviljelyksen tuotteet vaihdetaan meren antimiin ja kauppatavaroihin, jotka samalla tavalla kuljetetaan kauppapaikalta maakyliin.

Mutta vaikka suuri osa Islannin kansasta saakin merestä ravintonsa, niin on sen vesien kalastus kuitenkin suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten käsissä. Islannin vesille saapuu Norjasta, Englannista, Saksasta, Amerikasta ja varsinkin Ranskasta suuria aluksia, toiset purjein, uusimmat höyryn voimalla, kaikin puolin mitä parhaiten varustettuina, ja nämä vievät mukanaan paljon enemmän kaloja kuin Islanti itse pyydystää. Ranskalaiset kalastajat ovat enimmäkseen kotoisin Bretagnesta, Paimpolin satamasta. Heidän Islannin retkistään on Pierre Loti kirjottanut viehättävän romaaninsa »Islannin kalastajat». Laeilla on tosin lähin rantavesi suojattu ulkomaalaisten pyynniltä, mutta lain noudattamista on vaikea valvoa, ja varsinkin englantilaiset alukset sitä rikkovat ja kalastavat nuotillaan ja verkoillaan islantilaisten rantavedetkin niin puhtaiksi, ettei saarelaisille useinkaan jää mitään. Mutta sitä paitsi ne, niin sanotaan, armotta ajavat upoksiin islantilaisia veneitä niitten omilla maavesillä, eivätkä silloin pysähdy haaksirikkoutuneille apua antamaan, koska nämä voisivat niitä vastaan todistaa. Toisissa kalastaja-aluksissa, varsinkin amerikkalaisissa, on lisäksi mitä huonointa väkeä, joka silloin tällöin nousee maihin varta vasten pieksämään asukkaita — vanhain viikinkien jälkeläisiä. Suuresti ovat siis olot muuttuneet siitä ajasta, josta tämän kirjasen alkuosassa kerrottiin. Vapausaikanaan saarelaiset päin vastoin retkeilivät samoihin maihin, jotka nyt suurvaltoina lähettävät alamaisiaan heidän rannoilleen, toivat niistä haaksen täydet saalista ja orjia raatamaan. Nyt sitä vastoin heidän kalavetensä pyydystetään puhki ja poikki ja joskus on tapahtunut, että ulkomaalaiset kalastajat ovat kesken kirkonmenon tunkeutuneet kirkkoon ja ajaneet sieltä pois rauhallisen seurakunnan.

Syy siihen, että islantilaiset omilla rantavesillään nykyisin kalastavat paljon heikommilla aluksilla ja pyydyksillä kuin ulkomaalaiset, on heidän köyhyytensä. Heillä ei ole varoja hankkia laivoja ja laitoksia, joihin kalastuksen nykyisen kehityksen aikana tarvitaan paljon pääomia. Osaksi on tämä asiantila myös jäännös entisaikain oloista. Menetettyään vapautensa islantilaiset joutuivat mannervaltain holhouksen alaisiksi. Heiltä kiellettiin vapaa kaupankäynti. Kun Islanti Norjan keralla joutui Tanskan alusmaaksi, niin sorrettiin sitä taloudellisesti vielä enemmän. Seitsemännellätoista vuosisadalla Tanskan kuningas Kristian IV antoi saaren kaupan vuokralle Juutinrauman suurimmille kaupungeille. Aina seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolle saakka niillä oli tämä yksinoikeus. Sitten Tanskan hallitus otti kaupan omaksi monopolikseen. Islantilaiset saivat omista tuotteistaan huonon hinnan, mutta heidän täytyi maksaa kallis hinta kaikesta, mitä ostivat. Siten he kaupassa menettivät kahdenkertaisesti. Siitä kärsi varsinkin karjanhoito ja Islantilaiset sen vuoksi alkoivat sitä laiminlyödä ja entistä enemmän kalastaa. Mutta Tanskan hallitus kielsi heitä käyttämästä kannellisia aluksia, estääkseen heitä liiaksi vaurastumasta. Tämän määräyksen tyly mielivaltaisuus astuu vasta oikein näkyviin, kun ajattelemme, ettei sen kautta ainoastaan estetty islantilaisia kehittämästä sitä elinkeinoa, joka heille oli tuottavinta, vaan myös pakotettiin heitä heikoilla aluksilla oleskelemaan vaarallisella merellä ja sen kautta haaksirikkojen kautta menettämään paljon enemmän miehiä, kuin muutoin olisi tapahtunut. Islantilaiset pakottamalla pakotettiin kalastamaan avoimilla aluksilla omilla vesillään. Ei siis kumma, että ulkomaalaiset kalastajat saivat merellä ylivallan ja saarelaisten täytyi tyytyä lapsipuolen asemaan. Siinä syy miksi tämä elinkeino ei vieläkään ole päässyt kohoamaan vaikeasta asemastaan, vaikkapa säännökset aluksien käyttämisestä jo ovatkin aikoja sitten kumotut ja monopolikauppakin viime vuosisadan keskivaiheilla lakkautettiin. Vanhat olot vaikuttavat kauas tulevaisuuteen, eivätkä islantilaiset ole vielä tänäpäivänäkään kohonneet siitä köyhyydestä ja voimattomuudesta, johon pitkällinen taloudellinen sorto heidät saattoi.

Omituista on, että sillinpyynti Islannissa on verrattain nuori elinkeino, vaikka silli on arvokkaimpia merikaloja ja se Islannin rannoilla saadaan vielä parempana ja lihavampana kuin Norjan paras rasvasilli. Norjalaiset ovat alkaneet käydä Islannin rannoilla silliä pyytämässä. Akureyrissa, saaren pohjoisrannalla, on kuitenkin jo melkoisia islantilaisiakin sillinpyyntilaitoksia. Mikäli pääomia saadaan, hankitaan parempia aluksia ja verkkoja, sillä sillin pyynti avoimella merellä vaatii kalliita laitoksia. Varsinkin vartijalaiva, joka merellä etsii silliparvet ja antaa niistä tiedon, on hienoine verkkoineen kallis. Yksi ainoa semmoinen laiva laitoksineen maksaa noin 150,000 markkaa. Semmoista eivät voi köyhät kalastajat, eivätkä talollisetkaan hankkia muuta kun yhteen liittymällä. Kun pyynti hyvin onnistuu, niin voi se kuitenkin yhdessä kesässä maksaa hintansa.

Mutta hylkeenpyynnissä eivät ulkomaalaiset voi islantilaisten kanssa kilpailla, sillä se parhaiten tapahtuu rantavesillä, milloin ei ajojäitä ole meressä. Siinä varmaankin syy, miksi islantilaiset hylkeitä suosivat, vaikka ne hävittävätkin paljo kaloja.

Hylkeitä pyydettiin jo vanhimpina aikoina uutteraan, sekä rannoilta että jäiltä ja veneillä. Hylkeenlihaa syötiin, siitä saatiin arvokasta rasvaa ja varsinkin sen nahka oli käytännöllistä monenlaisiin tarpeisiin. Vielä tänä päivänä islantilaiset käyttävät hylkeennahkasta valmistettuja jalanmukaisia jalkineita, jotka tunturivaelluksilla ovat erinomaiset, ne kun paljaan jalan tavoin mukautuvat maahan ja ovat sangen kestävät. Nykyisin ei kuitenkaan tapeta täysikasvuisia hylkeitä, ei varsinkaan naaraita, vaan päinvastoin niitä suojellaan, vaikkapa ne esim. jokiloissa tekevät paljon vahinkoa, hävittämällä lohia. Poikaset sitä vastoin surmataan, sillä niitten liha on paljon maukkaampaa ja nahka hienompaa.

Näin olemme maininneet tärkeimmät riistaeläimet Islannin vesissä. Valaat on jo melkein sukupuuttoon hävitetty. Mutta tuottava on sekin kalastus, jota mereen laskevissa joissa ja sisämaan järvissä harjotetaan. Se on yksinomaan islantilaisten käsissä — elleivät he kalastusoikeuttaan vuokraa pois. Kaikkiin Islannin jokiin nousee keväällä lohi, sekä semmoisiin, joissa on kirkas vesi, että niihinkin, jotka, maajäätiköitten alta tullen, ovat savesta maidonvalkoiset. Lohi kutee jokiloissa ja kasvaa niissä, lähtee täysikasvuisena mereen, mutta palaa säännöllisesti joka kevät takaisin kutemaan. Rantajokia on Islannissa niin paljon, ettei ole montakaan taloa, jonka maihin ei sattuisi joku lohisa joki. Lohta pyydetään monella tavalla ja kala tavallisesti syödään tuoreena. Mutta vaikka Islannin lohi onkin maan valio, niin on siellä kuitenkin tultu samaan kokemukseen kuin Pohjois-Suomessakin: loheen sitä enemmän kyllästyy, kuta enemmän sitä saa. Mutta kun islantilaiset oppivat sitä paremmin säilyttämään, samoin kuin amerikkalaiset, niin saavat he siitä vielä arvokkaan kauppatavaran.

Vielä arvokkaampana kuin lohta pidetään forellia, jota on järvissä runsaasti. Viime aikoina ovat saarelaiset alkaneet yhä enemmän vuokrata jokivesiään ja järviään englantilaisille urheilijoille, jotka saapuvat sinne onkimaan.

Ennenkuin meren rantasaumasta poistumme, muistakaamme vielä eräs elinkeino, joka on jotenkin tuottava ja Pohjois-Atlantin ranta-asukkaille omituinen. Se on lintujen pyynti.

Ensimäinen elonmerkki, jonka matkustaja mereltä lähestyessään huomaa Islannin rannoilla, ovat suuret lintuparvet, jotka pilvinä parveilevat uloimpien luotojen ympärillä, taikka pitkissä jonoissa istuvat kallioseinämien pykälillä, niinkuin valkoiset lumijuovat. Saaren rannoilla vilisee kaikkialla vesilintuja, jotka sinne lentävät lepäämään ja pesimään. Mutta varsinkin yksinäisillä kalliosaarilla ja niemennokilla on lintuja uskomattomat määrät. Semmoisia vuoria sen vuoksi sanotaankin »lintuvuoriksi». Niillä on usein niin taajassa lintuja, ettei missään näy paljasta paikkaa, ja niitä lentelee vielä ilmassakin täynnään. Valittava kiljuna kuuluu kauas merelle.

Merilintujen värit ovat yksitoikkoiset, valkoista, harmaata ja ruskeaa. Maalintujen höyhenpuku on kirjavampi, mutta maalintuja on merilintuihin verraten vähän. Sisämaan järvillä kuitenkin on vilkas lintuelämä. Siellä pesivät sorsat, hanhet, joutsenet ja monet muut vesilinnut lukemattomin laumoin. Niitä ammuskellaan ja syödään, mutta saaren taloudessa eivät järvilinnut ole likimainkaan niin hyvä tulolähde kun merilinnut.

Merilinnuista on tärkein haahka (_Somateria mollissima_), jonka untuvat ovat vanhastaan olleet arvossa patjantäytteinä. Haahkaa on monessa kohdassa rannikolla, mutta parhaiten se viihtyy semmoisilla paikoilla, missä on paljon pieniä saaria ja luotoja. Haahkan liha on hyvää syödä, munat niinikään, mutta arvokkaimmat ovat ne hienot hennot untuvat, joita se poimii rinnastaan, sisustaakseen niillä pesänsä pienokaisilleen lämpöiseksi ja pehmeäksi. Semmoinen maanomistaja, jonka rannalla haahka pesii, on koko pohatta yksinään sillä perusteella. Monella tavalla koettavat sen vuoksi rantain omistajat maanitella haahkaa pesimään. Rakennellaanpa sopiviin suojaisiin paikkoihin pieniä keinotekoisia luotojakin siinä toivossa, että haahka ne huomaisi itselleen sopiviksi asuinsijoiksi. Pesimäsijat raivataan niin mieluisiksi kuin suinkin, taikka rakennellaan niille kaikenlaisia suojia. Lisäksi haahkaa koetetaan suojella kaikkia vihollisia vastaan; niitä ovat kotka, kettu ja korppi — korppi ryöstää sekä pojat että munat — ja monet muut linnut, jotka tyytyvät muniin. Parhaana haahkan suojelijana, kumma kyllä, pidetään jalohaukkaa, ja missä sitä on, sinne eivät monet haahkan viholliset tule, jalohaukka ei tee haahkalle vahinkoa. Toiset koettavat tiukusilla ja muilla tuulessa ääntävillä soittolaitoksilla haahkaa houkutella, sillä islantilaiset luulevat huomanneensa, että haahka suosii soitantoa. Kovilla laeilla on haahka suojeltu ihmisen vainolta. Se, joka ottaa haahkan untuvia ja munia luvatta, taikka haahkoja ampuu, rangaistaan kuin varkaudesta. Pesimäaikana ei vieraita ensinkään lasketa semmoiselle luodolle, jossa haahka viihtyy, ja ne, jotka silloin käyvät pesistä säännöllisesti keräämässä munia ja untuvia, eivät puhu kovaa, eivät astu rohkeasti, eivätkä varsinkaan kuljeta mukanaan koiria, jotka voisivat haukunnallaan haahkoja säikähyttää. Mutta semmoinen saari tai luoto, jolle haahka vasta alkaa saapua pesimään, mieluimmin jätetään vuodeksi tai pariksi kokonaan rauhaan, että lintu ennättää kotiutua. Kaikella mahdollisella tavalla on haahka siis suojeltu, mutta munien ja untuvien kokoamisessa ei islantilainen ole yhtä hienotunteinen.

Eräs luonnontutkija kertoo siitä seuraavaa: »Kun haahkat alkavat toukokuun lopulla munia ja munivat kukin emo 4—6 munaa, niin otetaan nämä ensimäiset munat untuvineen pois, jonka jälkeen haahkaemon täytyy munia uudet munat, tällä kertaa vain 3—4 ja sisustaa pesänsä uudelleen untuvilla, joita se nokallaan nokkii rinnastaan ja mahansa alta. Säälimätön ihminen ottaa vielä pois nämäkin munat ja untuvat, ja untuvansa ja munansa menetettyään haahkaemon täytyy munia vielä kolmas kerta. Mutta sillä ei olekaan enää untuvia, joilla valmistaa pienokaisilleen pehmyt sija. Surullisena katsellen ryöstettyä pesäänsä se valittaen huutelee luokseen hellää puolisoaan ja tämä silloin mielihyvällä luovuttaa pesän rakentamiseksi untuviaan. Mutta ne on helppo valkoisemmasta väristään erottaa emon harmaista untuvista, ja ne ovat paljon huonompia laadultaan. Mutta jos munat ja untuvat otetaan pois vielä kolmannenkin kerran, niinkuin ennen usein oli tapana, niin haahkaraukka lähtee pesimäsijoiltaan, eikä enää milloinkaan palaja. Se etsii itselleen yksinäisen saaren, jossa se etäällä sydämettömästä ihmisestä saa kotinsa rakentaa ja poikueensa kasvattaa.»

Koirashaahka, joka hautomisajan viipyy emon luona ja monella tavalla osottaa sille suosiotaan ja avuliaisuuttaan, katoo pian sen jälkeen, kun poikaset ovat munasta tulleet. Se lähtee arvion mukaan vielä paljoa kauemmaksi navan alaisiin seutuihin.

Haahkan untuvat tuottavat islantilaisille vuosittain sievoset rahat.

Paitsi haahkaa on varsinkin papukaijan näköinen lunni (_Mormon_) hyötylintu. Sitä pyydystetään ja syödään, vieläpä jotenkin julmalla tavalla. Vestmannasaarilla, jotka ovat meressä etelärannan edustalla, harjotetaan varsinkin lunnin pyyntiä. Lunni kaivaa rannalle nurmeen syvän kolon, johon se laskee munansa, ja tästä kolosta islantilainen koukkupäisellä sauvalla vetää linnun ulos ja vääntää samassa niskat nurin. Lunnin höyheniä viedään suuret määrät ulkomaille. Eräs silminnäkijä kertoo käynnistään pienellä saarella, joka oli lunnin suosimia olopaikkoja: »Jo menomatkallamme olimme ihmetelleet, kuinka suunnattomia lunniparvia lenteli ympärillämme ja ohitsemme. Mutta vasta maihin astuessamme jouduimme oikein ihmetyksen valtoihin. Merta tuskin näkyi lunnien paljouden tähden. Se oli kokonaan niitten peitossa, ja saari itse kallioineen, ruohokoineen samoin. Keto oli kauttaaltaan täynnään koloja ja nurmen alaisia kammioita. Niissä ovat lunnin pesät. Lunni munii lumivalkoisen munan, joka kuitenkin savesta pian likaantuu kellertäväksi. Munaa ei ole varsin helppo saada pesästä, sillä kolo on niin syvä, että tuskin käsivarsi ulottuu sen pohjaan ja siellä istuu lunni itse ja käy noukallaan ja kynsillään säälimättä rosvon kimppuun.»

Jalo joutsenkin on Islannissa hyötylintu, ei vain salojärven kukka, niinkuin meidän maamme syrjäisissä osissa. Se asustaa joko parittain tai suurissa parvissa sekä meren rannalla että sisämaan vesillä. Pesimisajakseen se mieluimmin pakenee saaren sisäosiin yksinäisiin vuorijärviin. Sulkasadon aikana joutsen karistelee itsestään paljon höyheniä yksinäisille pesimäpaikoilleen ja sieltä niitä islantilaiset kokoovat.

Mutta muutoin he tätä lintua suosivat muunkin kuin hyödyn vuoksi. Eräs islantilainen kirjailija siitä sanoo: »Joutsen on niin kaunis ja ilahuttava lintu, että vaikk'ei siitä olisi vähääkään hyötyä, niin olisi kuitenkin ilo tietää, että sillä maassamme on niin laajalti kotinsa». Missä se vain esiintyy, joko uivana hiljaisessa tunturijärvessä, taikka suhisevin siivin ja joikuen lentäen kautta ilman, kaikkialla se maisemalle antaa omituisen viehätyksen. Ei ihmettä siis, että melkein jokainen uudempi islantilainen runoilija joutsenelle omistaa laulun. Joutsenen äänet, joita on kaksi, muistuttavat torven ääntä ja kellon ääntä samassa ja ovat mollivireiset. Tavallisesti joutsen joikuu lentäessään, ja kun niitä matkaa paljon yhdessä parvessa, niin siitä syntyy omituinen soinnukas ilmahelkkynä, joka hyvällä säällä kantaa tuulen mukana penikulmien päähän. Tämä omituinen ääni tekee mieleen niin syvän vaikutuksen, sanotaan, että se, joka on sen kerran kuullut, ei sitä milloinkaan unhota. Lukuisat paikat Islannissa ovatkin saaneet joutsenesta nimensä, ja toiselta puolen on joutsen siinä määrin Islannin luonnelintu, että se puolestaan on saanut tieteellisen nimensä saaresta (_Cygnus Islandicus_).