Part 3
Are Frode, Islannin ensimäinen historioitsija, kertoo, että siihen aikaan, kun Skapte Thoroddsen oli lainsanojana, s o. vuodesta 1003 vuoteen 1030, tuomittiin monta päällikköä ja mahtavaa miestä henkipatoksi miestapon vuoksi. Niinä vuosikymmeninä, jotka seurasivat kristinuskon voimaan astumista, puhkesi vanha pohjolainen sankarihenki vielä kerran näissä vapaissa talonpojissa koko raivoonsa, samalla kun jalouteensakin. Sitä seurasi rauhallisempi aika, jonka kuluessa kirkko vahvistui ja piispat alkoivat saada saariyhteiskunnassa yhä enemmän vaikutusvaltaa, maallisissakin asioissa. Kun taistelut olivat päättyneet, niin maan parhaat alkoivat harrastaa uutta urheilua. Päälliköt alkoivat kirjottaa muistoon esi-isäin urhotöitä ja elämänvaiheita.
Päälliköt, jotka ennen olivat olleet pakanallisten jumalien uhripappeja ja jumalhuoneitten hoitajia, pitivät luonnollisena asiana, että he säilyttivät saman oikeuden kristinuskonkin voimaan astuttua. Islannin kotimaiset piispat — saareen perustettiin kaksi hiippakuntaa — polveutuivat vanhoista etevistä päällikkösuvuista. Monet muut päälliköt antoivat vihkiä itsensä papeiksi ja rakensivat talonsa viereen kirkon, aivan samoin kun ennen olivat pakanallisen uhrihuoneenkin rakentaneet. Papiksi vihitty päällikkö siten hoiti jumalanpalvelusta omassa kirkossaan, jossa hänen aluekuntansa kävi. Samalla hän kuitenkin piti maallisenkin valtansa. Myöhemmin kuitenkin tuli tavaksi, että päällikkö tosin ylläpiti kirkon, mutta palkkasi siihen muualta papin.
Tällä omituisella suhteella oli suuri vaikutus Islannin kirjallisuuteen. Siihen aikaan oli nimittäin ainoastaan papisto kirjotustaitoinen. Monessa muussa maassa se ei kirjotustaitoaan käyttänyt muuta kuin kirkon palvelukseen ja latinalaisten teosten kirjottamiseen, Islannissa se sitä vastoin oli niin läheisessä yhteydessä maan parhaitten miesten menneisyyden kanssa, että se kaikista kirkollisista ennakkoluuloista huolimatta rupesi kirjottamaan muistoon saaren vanhoja sankaritaruja ja runoja. Syrjässä oppineesta maailmasta, mutta sitä läheisemmässä yhteydessä omain maanmiestensä kanssa, Islannin papisto alkoi kirjottaa äidinkielellään. Ensinnä kirjotettiin kirjaan saaren monimutkaiset lait, joita siihen saakka oli muistossa pidetty. Kuvaavaa on, että tämä ensimäinen islantilainen lakikirja, joka kirjotettiin 12:nnen vuosisadan alussa, sai »harmaan hanhen» nimen, arvatenkin siitä syystä, että se oli sulkakynällä kirjotettu. Myös sitä sanottiin »lakisaagaksi», ja lainsanojan velvollisuus oli tuoda se mukanaan altingiin. Islantilaiset olivat vanhastaan olleet erinomaisen tarkkoja lakien laadinnassa ja muistannassa — samalla kun muukalaisia kohtaan nyrkkivalta oli ainoa laki — ja sitä seikkaa onkin kiittäminen siitä, että niin monta muistoa heidän entisyydestään on säilynyt, sillä useimmat saaren paikallisista urhotaruista olivat samalla käräjäasioita.
Runoilu oli vanhastaan kuulunut saaren nuorison kasvatukseen. Runon tekeminen käden käänteessä oli hyvin kasvatetulle nuorukaiselle melkein yhtä tärkeä avu kuin uiminen, painiminen ja aseitten käyttö. Islannissa oli hyvin vähän eteviä miehiä, jotka eivät samalla runoseppiäkin olleet, ja toiset olivat kerrassaan eteviä alallaan. Mutta runon tekeminen oli kylläkin vaikeata, sillä runomitat olivat mutkikkaat ja kuvakieli erinomaisen kehittynyt, jopa usein niin, että runoja nykyisin on melkein mahdoton ymmärtää, vaikka vanha kieli tunnetaankin. Kuvat enimmäkseen otettiin vanhasta jumal- ja sankaritarustosta, ja tämä sen vuoksi pysyi erinomaisen tarkkaan nuorison muistossa. Esimerkkinä näitten kuvain laadusta mainittakoon, että merta oli tapana sanoa »maan vyöksi». Mutta kun toiselta puolen maata sanottiin »Thorin äidiksi», niin sanottiin myös merta »Thorin äidin vyöksi». Mutta vielä Thoria sanottiin »jättien viholliseksi», siis myös merta »jättien vihollisen äidin vyöksi». Islannin taiderunouden ymmärtäminen sen vuoksi edellyttää sekä vanhan jumaltaruston että sankarisatujen tuntemista.
Lopulta eräs kirjauksen taitava mies päätti kirjottaa tavallisimmat jumaltarut muistoon, johdoksi maanmiehilleen runojen ymmärtämiseen, ja siten syntyi »Snorren Edda», joka on päälähteitä Skandinavian muinaisen jumaltaruston, esim. Grotte-laulun tuntemiseen. Sen kirjottaja ei kuitenkaan ollut Snorre Sturlasson, niinkuin on nimestä yleiseen luultu. Samanlainen tarve sai kirjottamaan muistoon toisenkin kokoelman, joka käsitti joukon muinaisrunoja jumalista ja sankareista, n.s. »Saemundin Eddan», vaikka ei sekään ole Saemund Froden kirjottama, niinkuin on otaksuttu nimestä. Samanaikaisista tapauksista taas laadittiin melkein kaikista runomuotoisia kertomuksia, että ne paremmin pysyivät muistossa. Niihin saattoivat sitten »saagain» kirjottajat vedota.
Kolmas laji Islannin runoutta olivat suorasanaiset historialliset kertomukset, »saagat». Tätä runouslajia viljeltiin kaikissa perheissä, enimmän kuitenkin päälliköitten suvuissa. Suuret sukujuuret olivat näitten itsetietoisten miesten ja naisten ylpeys, ne sen vuoksi pidettiin tarkkaan muistossa. Kun useimmat suuret suvut olivat keskenään heimoutuneet, niin tulivat siten sukutarinat melkein yhteiseksi omaisuudeksi koko saarella. Nämä sadut ulottuivat taaksepäin Ruotsin, Norjan ja Tanskan vanhoihin kuningassatuihin saakka, koska monet suvut johtivat kuningassuvuista juurensa, jopa jotkut taruolennoistakin, kuten Sigurd Fafnisbanesta.
Näitä runousmuotoja viljeltiin kaikkialla Islannissa; mutta varsinkin muutamat paikat tulivat ennen muita niitten tyyssijoiksi. Haukadalin talossa lounaismaalla asui yhdennellätoista vuosisadalla Hall Thorarensson niminen päällikkö, joka polveutui suoraan Nadoddista, saaren ensimäisestä löytäjästä. Häntä pidettiin yleiseen lempeimpänä oppimattomista miehistä s.o. semmoisista, jotka eivät kuuluneet hengelliseen säätyyn. Hänen taloonsa saapuivat päälliköitten ja mahtimiesten pojat oppimaan Islannin muinaisuutta. Hallin oppilas oli Are Thorgilinpoika, Islannin historiankirjotuksen isä, joka polveutui Aud Rikkaasta. Are asui Hallin talossa 14 vuotta ja saattoi siellä seurustella kaikkien kanssa, jotka muistossaan säilyttivät saaren muinaistietoa. Are vihittiin sitten papiksi, sai kotiseudullaan päällikönkin paikan ja viisaudestaan liikanimeksi »Frode». Hän oli ensimäinen, joka kirjotti Islannin kielellä kirjoja. Näistä on kuitenkin säilynyt ainoastaan »Islantilaisten kirja», lyhyt historiateos ja »maanottokirjan» perustus. Mutta Aren sanotaan muun muassa kirjottaneen norjalaisen kuningassadun.
Aren ystävä oli Saemund Sigfusson, joka niinikään oli pappi ja päällikkö ja myös sai »Froden» liikanimen. Hänkin oli yhtä korkeata sukua, polveutuen aina Harald Hildetandista saakka. Nuorempana hän oli oleskellut paljon ulkomailla, muun muassa Ranskassa. Kotia palattuaan hänkin kokosi luokseen opinhaluista nuorisoa ja tuli niin kuuluksi, että häntä sitten on pidetty »Saemundin Eddan» kokoojana. Hänen tietonsa kulkivat perintönä pojalle ja pojanpojalle, ja tämän luona taas kasvoi se mies, joka kokosi ja muotoili Ynglingasuvun suuren kuningassadun, »Heimskringlan». Heimskringla on maailman ihanimpia historiallisia taideteoksia. Sen kokooja oli kuulu Snorre Sturlasson.
Islannin runoudessa on etusija molemmilla Eddoilla, joihin enimmät tietomme pohjoismaiden vanhasta jumaltarustosta ja sankarisaduista perustuvat. Näiden jälkeen ovat huomattavimmat myytilliset sadut, jotka osaksi käsittelevät samoja aiheita kuin Saemundin Edda ja lisäksi muitakin. Näitä ovat »Hervörin satu», »Hrolv Kraken satu», »Ragnar Lodbrokin satu», »Frithiuvin satu», ja »Orvar Oddin satu». Niiden jälkeen ovat mainittavat Islannin sukusadut, ensi sijassa »Islantilaisten kirja» ja »Maanottokirja». Niitä on kaikkiaan kolmisenkymmentä ja joku päälle. Toiset ovat jotenkin laajoja, kertomarunouden mestariteoksia, kuten »Gunlaugin» ja »Nialin sadut». Neljänteen ryhmään kuuluvat historialliset sadut ulkomaisista tapauksista. Niistä on etevin Snorren »Heimskringla». Tähän ryhmään liittyy joukko taruja Fär-saarien ja Orkney-saarien norjalaisista ruhtinaista, norjalaisia kuningassatuja, ja myös myöhempisyntyisiä kokonaan vieraita aiheita käsitteleviä satuja, kuten »Bernin Didrikin (Theodorik Suuren) satu» ja »Kaarlo Suuren satu». Viimeksi mainittu on kokoelma ranskalaisia sankarisatuja, jotka olivat Islannissa yhtä suuressa suosiossa kuin suinkin omat sankarisadut. Lisäksi oli suuri joukko varsinaisia kansansatuja, joilla ei ole myytillistä sen enempää kuin historiallistakaan pohjaa.
Suuri osa tästä runoudesta on puhtaasti islantilaista, Islannissa syntynyttä ja Islannin tapauksia käsittelevää. Mutta vanhin osa siitä epäilemättä on yleis-skandinavista. Ensimäiset siirtolaiset toivat kotimaastaan Norjasta paljon runoja ja satuja, jotka jo olivat vakautuneet valmiiseen muotoon. Varsinkin molempia Eddoja sen vuoksi kaikki Skandinavian maat pitävät yhteisenä henkisenä omaisuutenaan ja lähteinä, joista ne saavat varhaisimmat tiedot esi-isäinsä aatepiiristä, vanhoista tapauksista ja henkilöistä. Paitsi historiallista on Islannin runoudella mitä suurin taiteellinenkin arvo. Tosin se kuvastaa raakain ja väkivaltaisten aikain käsityksiä ja tapauksia, mutta semmoisiahan yleensä ovat kaikki sankaritarut. Niitten esiintyvin piirre on mielikuvituksen valtava suuruus ja ylimykselliset urheusihanteet, mutta samalla niissä on puhtaasti inhimillisiäkin piirteitä, jotka ovat voimallisesti käsitettyjä, syvällisesti tunnettuja, jylhässä ympäristössään verrattoman kauniita. Vaikka Islannin sankarisadut eivät sinään olekaan yhtä yhtenäinen ja taiteellisesti hiottu, sopusuhtaisesti punnittu eepos kuin esim. Homeroksen Iliadi ja Odysseia, niin ovat ne sitä vastoin runollisena ainehistona vielä rikkaammat. Skandinavian maitten runoudelle ne sen vuoksi ovat tarjonneet tyhjentymättömän inspiratsionin lähteen aina viime aikoihin saakka. »Edda» merkitsee isoäitiä, ja tosiaan se on — samoin kuin Kalevala Suomen — koko skandinavisen kirjallisuuden ylhäinen, korkeaotsainen isoäiti, josta saattaa sanoa samoin kuin Aud Rikkaasta, että hän vielä kuolemaankin lähtiessään oli »sangen arvokas nainen».
Kristinuskon vakaannuttua ei Islannissa siltä koittanut sisällisen rauhan aika. Päin vastoin yltyivät sukuriidat niin suuriksi, että ne viimein kokosivat koko saaren vihamielisiin puolueihin ja lopun lopuksi johtivat siihen, että saari alistui Norjan kuningasvallan alaiseksi. Niin tuskin kuitenkaan olisi käynyt, ellei Islanti elinkeinojensa puolesta olisi ollut riippuvainen jostain viljaa kasvattavasta maasta.
Kun päällikönarvo voitiin periä ja myydä, niin seurasi siitä, että saman miehen käsiin saattoi joutua monta päällikönarvoa samalla haavaa.
Snorre Sturlasson polveutui vanhoista maanottosuvuista ja niitten kautta aina Norjan ja Tanskan kuningassuvuista saakka. Hän oli muun muassa sukua Gange Rolfille, joka vallotti Normandian. Naimisen kautta hän sai Islannissa Borgin tilan ja paljon omaisuutta, jota hän itse myöhemmin suuresti lisäsi. Borgista hän muutti Reykjaholt nimiselle tilalle, joka oli hänen haltuunsa joutunut, ja rakensi sinne muun muassa kivestä saunan, johon vesi suorastaan johdettiin kuumasta lähteestä. Sitä aikanaan paljon ihmeteltiin; raunioita on vieläkin jälellä. Snorresta tuli Islannin rikkain mies. Hänet valittiin lainsanojaksi. V. 1216 hän saapui altingiin erästä perintöriitaa ajamaan saaton keralla, johon kuului 840 miestä. Hänen aikomuksensa oli nimittäin ottaa oikeutta asevoimalla, jos asia muutoin kävisi häntä vastaan. Mutta paljon hänelle karttui vihamiehiäkin, jopa omassa suvussakin. V. 1218 Snorre lähti Norjaan, jossa hänellä oli paljon mahtavia ystäviä.
Skule jaarli, joka kuningas Haakon Haakoninpojan alaikäisenä ollessa hallitsi maata, otti Snorren ystävällisesti vastaan. Snorre sepitti hänen kunniakseen runon ja pääsi jaarlin asekumppaniksi. Ruotsissakin hän kävi kuninkaallisia heimolaisiaan tervehtimässä, ja sielläkin hänet otettiin vastaan suurilla kunnianosotuksilla, sillä Snorre oli laajalta kuulu opistaan, runotaidostaan ja rikkaudestaan. Mutta kun hän palasi Norjaan, niin oli siellä erään riidan vuoksi vihastuttu niin kovasti islantilaisiin, että Skule jaarli jo suunnitteli sotaretkeä Islantia vastaan. Vaivoin Snorre sai hänet siitä luopumaan. Mutta Snorren täytyi luvata Islantiin palatessaan pitää huolta siitä, ettei norjalaisia kauppiaita enää häirittäisi ja että saari vähitellen suostuisi Norjan kuninkaan alamaisuuteen.
Kun Snorre v. 1220 palasi Islantiin, niin oli siellä syttynyt suuri sukuriita. Kaksi mahtavaa sukua oli miestapon vuoksi noussut vastakkain. Snorre aluksi osasi käyttää riitaa omaksi hyödykseen, mutta samalla hän omassa suvussaan herätti vihoja itseään vastaan, ja nämä vihat sitten tuottivat hänelle turmion.
Snorre oli joutunut erään Saemund nimisen rikkaan päällikön lasten holhoojaksi. Jakaessaan heille perinnön hän jakoi sen niin, että vainajan kaunis nuori tytär Solveig sai parhaan osan, sillä Snorre aikoi ottaa hänet vaimokseen, kun oli päässyt eroon entisestä vaimostaan, jonka kanssa hän oli elänyt huonossa sovussa. Näin hän aikoi saada uudet myötäjäiset. Mutta ennenkun Snorre ennätti erota vaimostaan, tulikin hänen veljenpoikansa Sturla Sighvatinpoika väliin ja vei sekä Solveigin että hänen myötäjäisensä. Siitä Snorren ja veljenpojan välille syttyi sammumaton viha.
Snorre vaimostaan erottuaan nai erään toisen rikkaan perijättären ja sai hänen kerallaan paljon omaisuutta ja mahtavia heimolaisia. Suhteitaan hän vielä lujensi naittamalla äpärätyttärensä Ingeborgin Gissur nimiselle miehelle, joka kuului Haukadalin suureen sukuun. Snorre kävi nyt käräjiin mukanaan tuhatkunta miestä, ja asiat päätettiin jotenkin niinkuin hän tahtoi. Hänen valtansa oli laajennut niin, että se lounaiskulmalta ulottui länsirannan kautta aina pohjoisrannalle saakka. Mutta Vatnadaliin hän lähetti Urökja nimisen äpäräpoikansa ja tämä teki siellä niin paljon väkivaltaa, että Snorren vihamiesten luku siitä paljon lisääntyi. Näitten »valtiollisten» toimiensa ohessa Snorre kuitenkin ennätti järjestää ja koota suureksi teokseksi muinaistarut, jotka hän oli poikana kuullut, tai joita jo toiset ennen häntä olivat muistoon kirjottaneet. Snorre omisti nimittäin juuri ne talot, joissa tätä muinaistietoa oli ennen hartaimmin viljelty.
Snorren katkerin vihamies oli hänen veljenpoikansa Sturla Sighvatinpoika. Tämä oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan Roomaan ja paluumatkalla poikennut Norjaan, jossa Haakon kuningas oli itse ruvennut hallitsemaan ja joutunut vihoihin mahtavan holhoojansa, Skule jaarlin kanssa. Kun Snorre oli jaarlin puoluelaisia, niin Sturla liittyi kuninkaaseen, yllytti häntä Snorrea vastaan ja lupasi taivuttaa islantilaiset Norjan alamaisuuteen, jos kuningas puolestaan lupasi hänestä tehdä Islannin jaarlin.
Semmoisin aikein Sturla v. 1235 palasi Islantiin, jossa oli ilmisota sen johdosta, että Snorren äpäräpoika oli tehnyt sotaretken Sturlan isää Sighvatia vastaan. Sighvat poikansa keralla kokosi sen jälkeen 1000 miestä ja samosi niiden keralla äkkiarvaamatta Reykjaholtiin, josta Snorren täytyi lähteä pakoon. V. 1237 hän lähti Norjaan saamaan apua Skule jaarlilta.
Mutta Islannissa Snorren vävy Gissur jatkoi taistelua ja muutamien vastoinkäymisien jälkeen hän voitti verisen tappelun, jossa sekä Sighvat että Sturla saivat surmansa. Gissur Thorvaldinpoika oli nyt Islannin mahtavin mies.
Olisi luullut tämän olevan Snorrelle eduksi, mutta päin vastoin kävi. Norjassa oli kuninkaan ja Skule jaarlin välillä syntynyt ilmisota. Skule oli julistanut itsensä herttuaksi ja Snorre hänen hovissaan huvitteli pöytäkuntaa sepittämällä pilkkalauluja kuninkaan parhaista ystävistä. Siitä suuttuneena kuningas kielsi kaikkia Norjassa olevia islantilaisia kotia lähtemästä. Skule hankki Snorrelle laivan ja sillä hän pääsi matkaan. Mutta pakonsa kautta Snorre oli julkisesti rikkonut kuninkaan käskyn, vaikka kuuluikin hänen asetovereihinsa, ja tätä seikkaa osasivat hänen vastustajansa hyväkseen käyttää.
Sturlan kuoltua tuli tämän voittajasta, Snorren vävystä Gissurista, Snorren pahin vihollinen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut vaimostaan, Snorren tyttärestä, onnettoman avioliiton jälkeen. Onnettomat avioliitot ja erot olivat siihen aikaan sangen tavallisia saarella, kodin siteetkin olivat tänä levottomana aikana Iöyhtyneet. Kun Snorre v. 1239 palasi Islantiin, niin hän kuitenkin sai takaisin omaisuutensa, vieläpä sai haltuunsa Sighvatin ja Sturlankin omaisuuden. Mutta samalla hän myös oli velvollinen kostamaan veljensä ja veljenpoikansa surmaajalle Gissurille, vaikka olikin heidän kanssaan verivihoissa elänyt. Semmoinen oli vanha verikostolaki, joka kristinuskosta huolimatta vielä istui syvällä kansan käsityksissä.
Norjan kuningas Haakon päätti käyttää näitä rettelöitä hyväkseen. Hän oli saanut kukistetuksi Skule jaarlin, joka lopulta oli julistanut itsensä kuninkaaksi. Skule kärsi musertavan tappion Oslon kylässä ja surmattiin sitten v. 1240 Throndhjemissa. Kuningas lähetti silloin Gissurille sanoman, että hänen joko tuli surmata Snorre, taikka lähettää hänet Norjaan petturina rangaistavaksi. Kun ei Snorrea kuitenkaan voitu altingin kokouksessa vangita, niin päätti Gissur yhdessä kahden muun Snorren vävyn kanssa hyökätä hänen kimppuunsa kotona.
Hyökkäys tapahtui Snorren aavistamatta, jonka vuoksi hänellä ei ollut väkeä koolla. Tosin hän oli eräältä salaliittoon kuuluvalta mieheltä saanut varotuksen, mutta se oli kirjotettu niin mutkikkailla riimuilla, ettei edes oppinut Snorre osannut niitä lukea. Snorren talo oli sen vuoksi melkein aseeton, kun Gissur syyskuussa 1241 saapui Reykjaholtiin, mukanaan 70 miestä. Hyökkäys tapahtui yöllä. Snorre heräsi ja juoksi kellariin pakoon. Mutta sieltä hänet löydettiin ja Gissur lähetti erään palvelijoistaan viiden miehen kera häntä murhaamaan. Miesten joukossa oli muuan rosvo ja murhamies ja häntä käski Gissurin palvelija antamaan Snorrelle surmaiskun. »Elä lyö!» sanoi Snorre käskevästi. »Lyö vaan!» sanoi palvelija. »Elä lyö!» sanoi Snorre jälleen, mutta samalla hän sai surmaiskun ja vielä haavat parilta toiseltakin mieheltä. Siten kaatui Islannin kuuluin mies 63 vuoden ikäisenä. Snorrella oli suuria vikoja, mutta samalla hän kieltämättä oli aikansa parhaitten aatteitten etevin edustaja. Hänen sukunsa elää vielä tänä päivänä Islannissa ja monta maineeseen kohonnutta miestä siitä on polveutunut. Snorresta johti muun muassa sukunsa kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsen. Islannin vapaudelle Snorren kuolema oli surmanisku.
Snorren kostamisen sai velvollisuudekseen hänen veljenpoikansa Sturlan nuorempi veli Thord Sighvatsson. Hänen ja Gissurin välillä syntyi riita, jota kesti monta vuotta, kunnes molemmat vetosivat Norjan kuninkaaseen Haakoniin. Tämä koetti nyt Thordin avulla saada Islannin valtansa alle, mutta kun se ei onnistunut ja kun Gissur Roomassa käytyään poikkesi Norjaan ja samaan aikaan Thord kuoli halvaukseen, niin kuningas korotti Gissurin jaarlin arvoon ja antoi hänen toimekseen Islannin alistamisen. Tämä tapahtuikin v. 1258. Islannissa olivat nimittäin keskinäiset riidat yltyneet siihen määrään, että Gissur osaksi väkipakolla, osaksi kehotuksilla sai yhä useamman suostumaan Norjan kuninkaan ylivaltaan. V. 1264 tunnusti koko saari vihdoin Norjan kuninkaan hallitsijakseen, mutta Islannin ei siltä pitänyt olla osa Norjan valtakunnasta. Osa päälliköitten entisestä vallasta siirtyi kuninkaan edustajille, mutta monet laitokset, muun muassa altingi jäivät ennalleen. Korkein lainkäyttö kuitenkin joutui Norjaan. Islantilaisten täytyi ruveta maksamaan veroa, ja ensinnä norjalaiset ja sitten saksalaiset saivat saaren koko kaupan käsiinsä. Maan varallisuus sen kautta paljon rappeutui, ja vielä enemmän samaa vaikuttivat taudit, suuret luonnonmullistukset, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset, joita seuraavina aikoina tapahtui. Musta surma, joka raivosi Norjassa neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla, ei tosin tullut Islantiin, mutta kun yhteys emämaan kanssa ruton ajaksi kokonaan keskeytyi, niin syntyi saarella suuri nälänhätä. Myöhemmin pääsi rutto kuitenkin Islantiinkin ja kaikkein näitten onnettomuuksien kautta saaren väestö, joka parhaimmillaan oli ollut päälle 100,000 henkeä, väheni kovin tuntuvasti.
Kauan vielä vanha runous eli kansan kesken, etsien uusia muotoja, mutta sekin kuitenkin rappeutui. Vanhat aiheet olivat jo käsitellyt ja vapautensa ja vallantuntonsa menetettyään kansa vähitellen kadotti halunkin suurien sankarirunojen laatimiseen. Viimeinen islantilainen runoilija, joka kävi Skandinavian hoveissa laulamassa, oli Olavi Thorinpoika Hvitaskjald, Tanskan kuninkaan Valdemar Seierin suosima ja kunnioittama vieras. Hänen veljensä oli viimeinen, joka kävi Ruotsin hallitsijain hovissa. Se tapahtui Birger jaarlin hallituksen loppuajalla. Niinkauan islannin kieltä luultavasti ymmärrettiin Tanskassa ja Ruotsissa, mutta sitten kielet vähitellen yhä enemmän erosivat toisistaan. Kauemmin kulkivat Islannin ja Norjan puheenparret käsi kädessä, ja Skandinavian kielistä on Norjan kansankieli vielä tänä päivänä vanhaa islantia lähinnä.
Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa.
Nykyisin kulkevat melkein joka kesä upeasti varustetut matkailijalaivat tilapäisesti Islantiin, mutta ne laivat, jotka sinne säännöllistä liikettä ylläpitävät Tanskan satamista, ovat pienenlaiset ja vaatimattomat. Niillä matkustaja saa riittämään saakka kokea Atlantin meren pohjoiskulman vaihtelevia, levottomia sääsuhteita. Myrsky toisen jälkeen sateineen, usvineen, yllättää matkalla, ja harvoin sillä välillä meritaudilta säästytään.
Matkustaja sen vuoksi matkalla sitä enemmän ihmettelee, kuinka jo ensimäisen vuosituhannen lopulla uskallettiin melkein avoimilla purje- ja soutualuksilla kulkea tämän myrskyisen meren poikki.
Skotlannin rannoilla, joita pitkin laiva ohjaa, saa matkustaja jo esimaun Islannin luonnosta. Ja vielä paremmin niillä saarilla, jotka ovat meressä sen pohjoispuolella, varsinkin yksinäisillä myrskyisillä Fär-saarilla, jotka jyrkkinä ja jylhinä kohoovat ainiaan mylleröivän hyökyaallokon keskellä.
Vielä jylhempänä, korkeampana kohoo Islanti merestä, milloin niin taajoissa usvissa, ettei siitä näy mitään, vaikka kuuluu aallokon pauhu rannoilla, milloin taas lyhyen ajan kirkkaan taivaan alla, näyttäen merelle harmaita tunturiseiniään ja maajäätikköjen peittämiä kukkuloitaan. Suunnattomia parvia vesilintuja ja valtameren petolintuja istuskelee kallioilla, lokkeja ja kajavia pölähtelee siellä lentoon niin suunnattomat joukot, että ne näyttävät äkilliseltä lumituiskaukselta. Joskus, vaikka onneksi harvoin, ei laivaan näy Islantia ensinkään, ennenkun ollaan satamassa. Koko ilma on silloin sakeana savua ja hienoa tuhkaa, jota sataa laivan kannelle ehkä jo Fär-saarien tienoilla, ja joka käy sitä karkeammaksi, kuta enemmän saarta lähestytään. Purjehtija silloin tietää, että joku Islannin lukuisista tulivuorista on puhjennut purkaukseen ja että puute ja kato uhkaa heikkoja asutuksia tuolla suuren luonnon saarella. Semmoiset tuhotapaukset ovat onneksi verrattain harvinaisia, mutta milloin niitä sattuu, silloin Islanti saa kokea kohtalon iskun, joka lamauttaa kauaksi ajaksi sen elämää, milloin suppeammalla alalla, milloin koko saarella.
Mutta ennenkun maalle päästään, tavataan merellä elämää, joka on osa sen elämästä. Islannin meri on erinomaisen kalaisa. Siellä ovat maailman parhaat turskanpyynnit, saadaan silliä, valaita, hylkeitä ja haikaloja ja kaikenlaista muuta eväistä karjaa, jota kylmissä merissä, kumma kyllä, on paljon runsaammin kuin lämpöisissä. [Tämä luultavasti johtuu siitä, että kylmä vesi sisältää enemmän happea kuin lämpöinen.] Melkein kaikkina vuodenaikoina makailee islantilaisia veneitä merellä pyydyksineen, mutta ne ovat vain pienempi osa niistä sadoista aluksista, joita siellä tapaa. Sinne kokoontuu kalastajia monesta maasta melkoisin laivoin.