Part 9

Ja katsellessaan toisiaan ja odotellessa tuulenpuuskaa tai virranvetoa, joka olisi kuljettanut toista nopeammin eteenpäin kun toista ja erottanut laivat toisistaan, alkoivat he keskustella. Nojautuen kaikki laitaa vasten, ja pysytellen erillään pitkillä puukangillaan, he puhelivat kotipuolen kuulumisia, viime kirjeistä, jotka olivat saaneet "luovijasta", vanhoista vanhemmistaan ja vaimoistaan.

-- Minun vaimoni, Kerjégou sanoi, ilmoittaa saaneensa pienen, jota me jo olemme odottaneet, ja sitten on tusina pian täysi.

Toisella oli kaksoset ja kolmas kertoi, että kaunis Jeannie Caroff -- jonka tytön islantilaiset hyvin tunsivat -- oli mennyt naimisiin rikkaan, kivuloisen miehen kanssa Plourivon piiristä.

He näkivät toisensa valkean udun läpi, ja oli niinkun se olisi muuttanut äänenkin, joka tuntui kumealta, loittoselta.

Sillä välin Yann ei voinut kääntää silmiään eräästä kalastajasta, se oli pieni, vanhanpuoleinen mies, hän tiesi varmaan, ettei hän ollut sitä miestä koskaan ennen nähnyt ja kuitenkin oli se heti sanonut: "Päivää, suuri Yann!" ja hyvin tuttavasti; se oli marakatin näköinen ja vilkutti lakkaamatta ilkeitä läpitunkevia silmiään.

-- Minulle, sanoi vielä Larvoër, "Reine-Bertheltä", on ilmoitettu, että vanhan ploubazlanekilaisen Yvonne Moanin pojanpoika on kuollut, hän palveli, niinkun tiedätte, asevelvollisuuttaan Kiinan sotalaivastossa, vahinko poikaa!

Kuullessaan sen, muut "Marian" miehet katsoivat Yanniin nähdäkseen, joko hän tiesi tämän surusanoman:

-- Niin on, hän sanoi matalalla äänellä, välinpitämättömän ja ylpeän näköisenä, viime kirjeessä isä siitä kertoi.

He katselivat kaikki häntä, udellen hänen suruaan ja se häntä harmitti.

He puhelivat nopeasti vaalean sumun läpi, sillä välin kun heidän oudon yhtymisensä minutit kuluivat.

-- Minun vaimoni kertoo minulle samalla, jatkoi Larvoër, että herra Mévelin tytär on muuttanut kaupungista Ploubazlanekiin, hän hoitaa tätiään vanhaa Moania; hän käy nyt päivätöissä henkeään elättääkseen. Muuten, sitä minä aina olen luullutkin, että hän olisi rohkea ja kunnon tyttö, koristuksistaan huolimatta.

Taas he katsoivat kaikki Yanniin, joka alkoi suuttua täyttä totta, ja tumma puna nousi hänen ruskeille poskilleen.

Tähän päättyi keskustelu "Reine-Berthen" väen kanssa, joita ei sen jälkeen kukaan elävä olento nähnyt. Jo hetken ajan olivat he näkyneet epäselvemmin, sillä heidän laivansa ei enää ollut yhtä likellä, ja äkkiä huomasi "Marian" väestö, ettei heillä ollut mitään pois työnnettävää, ei enää mitään pitkien puutankojen päässä, he hapuilivat kekseillään, airoillaan, masteillaan ja raaoillaan tyhjää ilmaa ja ne putosivat toinen toisensa perästä loiskahtaen mereen, niinkun puutuneet suuret käsivarret. Ne vedettiin laivaan sisään, kun niitä ei enää tarvittu. "Keine-Berthe" oli hälvennyt tiheään sumuun, se oli kadonnut äkkiä kokonaan, niinkun transparangikuva, jonka takaa lamppu on sammunut. He koittivat huutaa heille, mutta eivät saaneet vastausta -- kuului vaan omituinen moniääninen pilkallinen jupina, joka päättyi valitukseen, ja Marian miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan...

"Reine-Berthe" ei palannut silloin kun muut islantilaiset, ja kun "Samuel-Azéniden" miehet eräässä vuonossa löysivät varmoja jäännöksiä siitä (peräpuolen ja osan köliä), ei sitä enää odotettukaan, lokakuussa kaikkien sen merimiesten nimet piirrettiin mustille tauluille, jotka asetettiin kirkkoon.

Mutta siitä kun sitä viimeksi oli nähty, -- "Marian" väestö oli tarkalleen pannut mieleen päivämäärän, aivan paluuaikaan saakka, -- ei ollut mitään vaarallisempaa myrskyä Islannin merellä, jota vastoin kolme viikkoa aikaisemmin, läntinen tuulenpuuska oli huuhtonut mereen useita miehiä ja tuhonnut kaksi laivaa. Sitten he vielä muistelivat Larvoërin naurua, ja yhdistämällä kaikki asianhaarat, saivat he kummallisia johtopäätöksiä. Yann muisteli usein sitä yötä ja merimiestä, joka apinantavalla vilkutteli silmiään: ja joskus "Marian" miehet kammoksuen arvelivat, että he sinä aamuna ehkä olivatkin puhuneet vainaajain kanssa.

XII.

Kesä kului jo elokuun lopulle, ensimäisten aamusumujen aikana islantilaiset palasivat.

Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty, kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.

Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat lakkia.

Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä, hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin, solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, -- kun hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli...

Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään, jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.

Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten, luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.

Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita, on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita, taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti hetkeksi vaipuneen uneen.

Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.

Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä, hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, -- ylpeänä sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena, ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään muuhun...

Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, -- sillä Yann ei ollut samanlainen kun toiset.

-- Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties? ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä, pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista. Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.

Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke; tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen pyytämättä apua keltäkään.

Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä. Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata, keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä, hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan, sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:

-- Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta...

-- En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.

-- Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.

He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.

Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.

Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita, savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.

Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa, näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.

Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.

Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.

Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, -- ja Gaud herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa, hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.

XIII.

Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin kotimatkalle, -- ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.

Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä... Ja sitten hän pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea toistensa sivu kapealla tiellä.

Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.

Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja myöten, aivan tukan rajaa myöten.

Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:

-- Päivää, neiti Gaud!

-- Päivää, herra Yann, hän vastasi.

Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa, vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat...

Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi, tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia, jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.

-- Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa, tullessani risuja kokoomasta: -- me puhuimme minun poikaparastani, niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä... Hän seurasi minua portille saakka, kantoi minun pientä risukimppuani...

Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa, oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa...

Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta, maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.

XIV.

Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt, -- ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.

Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.

Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä, niinkun lapset.

Mummo parka!... Valoisampina hetkinään hän oli vieläkin niin lempeä ja hyvä, jotta Gaud ei herennyt häntä kunnioittamasta ja rakastamasta. Hän, joka aina oli ollut hyvä, tuli lopulta häjyksi, hän paljasti viimeisillä hetkillään ilkeyttä, joka koko elämän iän oli uinunut, hän ilmaisi tietävänsä raakoja sanoja, joita hän ei koskaan ennen ollut käyttänyt, se oli kummallista ivaa.

Hän alkoi myöskin laulaa, ja sitä oli vielä vaikeampi kuulla kun hänen vihaansa, hän lauloi mitä vaan sattui päähän pälkähtämään, messun osia tai joutavia renkutuksia, joita hän ennen oli satamassa kuullut merimiesten laulelevan. Hän lauloi "Paimpolin tyttöjä", tai muita semmoisia, heilutellen päätään ja lyöden tahtia jalallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä, katsoa tuijotti tyhjään ja hänen silmistään katosi kaikki elon ilmaukset, ne olivat kun sammuva liekki, joka viimeisen kerran leimahtaa ennen sammumistaan. Ja sitten pää painui alas, hän istui kauvan aikaa voimattomana ja leuka longotti ryntäillä niinkun kuolleella.

Eikä hän ollut niin siistikään kun ennen, ja siitä oli Gaudille uutta huolta.

Kerran sattui niin ettei hän enää muistanut pojanpoikaansa.

-- Sylvestre? -- Sylvestre?... hän sanoi Gaudille ja näytti mietiskelevän, kuka se mahtoi olla, voi, pahuus sentään! tyttöseni, minulla näet on nuorena ollessani ollut niin paljon poikia ja tyttöjä, tyttöjä ja poikia, jotta minä, totta tosiaan, en nyt enää...

Ja samalla hän huiskutti laihoja käsiään melkein ilettävän huolettomasti.

Seuraavana päivänä hän taas saattoi muistaa hänet, ja hän kertoi tuhansia pikku seikkoja hänestä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän oli sanonut, ja mummo parka itki koko päivän.

Voi niitä talvi-iltoja, kun ei ollut puita pesään panna! Tehdä työtä ja kylmää, tehdä työtä elättääkseen henkeään, ommella hienoa ompelusta, jonka hän joka ilta toi Paimpolista kotona lopettaakseen ennen maata menoa.

Yvonne muori istui ääneti takan ääressä, jalat sammuvalla hiilustalla, kädet esiliinan alla. Mutta aikaisemmin illalla täytyi aina puhella hänen kanssaan.

-- Miks'et sinä puhu mitään, tyttöseni? Kyllä minä aikoinani tunsin sinun ikäisiäsi, jotka osasivat puhella. Minä luulen, ettemme me näyttäisi kumpikaan niin surullisilta, jos sinä tahtoisit puhella vähän.

Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut, hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä, -- muuten oli kaikki hänestä samantekevää, -- ja herkesi puhumasta kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.

Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään tyhjyyteen...

Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui, hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.

Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin, muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo melkein kuului heihin.

Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta. Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti sydämmeen saakka.

Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.

Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä, yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan ja näkinkengän sekaisesta savesta.

Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä, riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin enemmän toisistaan.

Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi, raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla äänellään...

Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä, He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin. Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen räiskintään ja tuulen ulvontaan, -- hän koitti erottaa Yannin ääntä; kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.

Yann teki pahoin, kun hän ei enää käynyt heitä katsomassa, -- ja sitten hän vielä vietti iloista elämää niin kohta Sylvestren kuoleman jälkeen, -- se ei ollut hänen tapaistaan! Ei, Gaud ei häntä enää käsittänyt, mutta ei sittenkään voinut heretä häntä ajattelemasta, uskoa häntä sydämmettömäksi.

Ja iloista elämää Yann viettikin kotiin tultuaan.

Ensiksi oli hän tehnyt tavallisen lokakuun matkan Gascognen lahteen, -- ja se on aina hauska aika islantilaisille, heillä on silloin kukkaroissaan vähän rahaa, jonka he voivat huoletta tuhlata (kapteenit maksavat heille osan saaliin hinnasta etukäteen, sillä vakinainen jako tapahtuu vasta talvella).

He olivat niinkun muinakin vuosina menneet saarille suoloja hakemaan, ja siellä hän oli Saint-Martin-de-Réssä uudestaan rakastunut ruskeaveriseen tyttöön, jota hän edellisenäkin syksynä oli armastellut. He olivat yhdessä kävelleet viimeisinä auringonpaisteisina päivinä punertavilla viinimailla, jossa linnut laulelivat ja kypsät viinirypäleet, hiekkaneilikat ja läheinen meri täyttivät ilman tuoksuillaan; he olivat tanssineet piiritanssia viinirypältenkorjuujuhlissa, joissa makeat viinit päihdyttävät ja kiihoittavat lempimään.

Lopulta oli "Maria" kulkenut Bordeauxiin saakka, siellä hän oli taas tavannut kauniin laulajattaren, joka oli lahjoittanut hänelle kellon, ja oli välinpitämättömästi taas antanut jumaloida itseään kahdeksan päivän kuluessa.

Marraskuussa Bretagneen palattuaan hän oli ollut useissa ystäviensä häissä, sulhaspoikana, aina kauniisen juhlapukuunsa puettuna, ja usein hän oli keskiyön jälkeen lopulla tanssiaisia ollut juovuksissa. Joka viikko hänellä oli uusia seikkailuja, joita tytöt liioitellen kilvan kertoivat Gaudille.