Part 8

-- Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.

Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä...

Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä. Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:

-- Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?

Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja tahrustellen.

Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä ottamaan leimatuita papereja arkusta.

Niitä oli paljon,... mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja, kaikki ne melkein haisivat kuolleelta...

Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat tulleet takasin... Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle...

Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre, Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091, kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä..."

-- Mitä?... Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?...

-- Kuollut!... Hän on kuollut, poika toisti.

Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka; syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki, ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti bretagnenkielellä:

-- "Marw éo!"...

-- "Marw éo!"... (Hän on kuollut!...)

Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.

Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen. Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon poikia!... Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen lapsuus alkoi hämärtää...

Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa kuolemaa!... Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä, repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla sormillaan.

Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!... Hyvä Jumala, sitä matkaa, mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, -- niinkun haavoitettu metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä pelotti.

Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa, jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet, todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.

Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen korvissaan; -- hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.

Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena, silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin...

VI.

-- Vanha Yvonne on juovuksissa!

Hän oli langennut ja pojat juoksivat hänen perästään. Se oli juuri Ploubazlanekin piiriin tullessa, jossa on paljon taloja pitkin tietä. Hän oli kumminkin päässyt ylös omin voimin ja ontui poispäin sauvansa nojassa.

-- Vanha Yvonne on juovuksissa!

Ja pojan nulikat juoksivat hänen eteensä ja nauroivat häntä vasten naamaa. Hänen päähineensä oli aivan vinossa.

Olihan niitä muutamia pojista, jotka sydämmessään eivät sentään olleet niin häjyjä, ja kun he aivan läheltä näkivät vanhan akan epätoivoisen irvistyksen, kääntyivät he liikutettuina ja surullisina pois, eivätkä uskaltaneet sanoa enää mitään.

Kun hän oli tullut kotiin ja pannut oven kiinni, päästi hän epätoivon huudon, joka oli tukehduttaa häntä, ja hän kaatui nurkkaan pää seinää vasten.

Hänen päähineensä oli pudonnut silmille ja hän nakkasi sen maahan, kauniin päähine parkansa, jota hän oli niin vaalinut. Hänen viimeiset pyhävaatteensa olivat aivan tahraantuneet, ja pieni, keltaisen valkea tukansuortuva näkyi myssyn alta, täydentäen kurjaa epäjärjestystä.

VII.

Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa, väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi, hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi, niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.

-- Minun pojanpoikani on kuollut!

Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.

Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi polvilleen rukoilemaan.

He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun kesäkuun hämärää kesti, -- ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin, joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon kuolleet...

Viimein Gaud sanoi:

-- Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni, jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei teidän tarvitse olla aivan yksinänne.

Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten hänen tahtoansa toinen ajatus: -- hän ajatteli sitä, joka oli kaukana kalastamassa.

Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?... Luultavasti, sillä hän rakasti häntä... Ja keskellä omaa suruaan hän ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; -- sanalla sanoen, hän vaan ajatteli Yannia.

VIII.

Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; -- se oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein käsittänyt... Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.

Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.

Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin hänen hautajaisiaan.

Keskiyön aikaan, -- kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, -- hän vielä oli olevinaan näissä maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:

-- Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua ja uni katoaa.

Mutta kun raskas käsi häntä kosketti ja ääni kuului sanovan: "Gaos! -- nouse ylös, vaihetaan miehiä!" kuuli hän paperin kahisevan rinnallaan -- kamala ääni, joka todisti, että Sylvestre todellakin oli kuollut. -- Voi, niin kirje!... se onkin siis totta! -- ja nyt se jo teki valtavamman, julmemman vaikutuksen, ja hän hypähti äkkiä ylös unestaan ja löi leveän otsansa kattopalkkiin.

Sitten hän pukeutui ja aukaisi luukun mennäkseen työhönsä, kalastamaan.

IX.

Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa, ympäröivää, tuttua merenpintaa.

Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.

Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut näkevänsä mitään, -- mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä on, eikä voi olla olematta.

Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni katsetta. -- Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.

Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein sulivat yhteen suureksi hunnuksi.

Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus, hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. -- Se yksin, koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu; -- ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.

Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se tuli niin kaukaa.

Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun viimeinen ilmaus hänestä.

Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa... Mutta sanat, jos ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.

Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista, joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä, täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen silmiensä eteen, -- ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. -- Mutta suuria kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.

Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi ja umpimieliseksi.

... Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu...

Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin, joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut sielun kuolemattomuutta.

Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita, suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.

Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, -- ja se ajatus, että Sylvestre oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.

Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä, ikäänkun hän olisi ollut yksinään.

... Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi, syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden; mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.

Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; -- kohotettu hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä meren raskasta unta.

Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko, joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle, kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua...

Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann...

Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän oli elänyt puolen ikäänsä...

Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.

Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.

Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos. Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta. Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä. Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia, joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.

Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä; "Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta, johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.

-- Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.

He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen palataan.

Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.

Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.

X.

Tällä kertaa he saivat olla kymmenen päivää yhtä mittaa sakeassa sumussa, mitään näkemättä. Kalansaalis pysyi hyvänä, ja kun oli paljon työtä, niin ei ollut ikävä. Tuon tuostakin aina määrätyn ajan perästä joku heistä puhalsi torveen, joka synnytti vimmaisen pedon mylvinnän kaltaisen äänen. Joskus vastasi jostain kaukaa sumusta toinen mylvintä heidän toitotukseensa. Silloin oltiin kahta valppaampia. Jos ääni lähestyi, kaikki jännittivät korviaan tuntematonta naapuria kohti, jota he luultavasti eivät koskaan näkisi, mutta jonka läheisyys kuitenkin oli vaarallinen. Koeteltiin arvata kuka se oli; siitä oli huvia, seuraa, ja haluten nähdä sitä, he pingottivat silmiään, tunteakseen katseillaan käsittämättömien, vaikeitten verhojen läpi, joita yhä riippui kaikkialla ilmassa.

Sitten se eteni ja torven mylvintä hälveni mykkään etäisyyteen; he olivat taas yksin äänettömyydessä keskellä äärettömiä, liikkumattomia höyryjä. Kaikki oli märkää, joka paikasta tippui suolaista vettä. Ilma kävi kylmemmäksi, aurinko viipyi yhä kauvemmin taivaanrannan alla; oli jo oikeita öitä, joita kesti yksi tai kaksi tuntia, ja joiden hämärä oli synkkää ja jäätävää.

Joka aamu mitattiin veden syvyyttä, peljättiin "Marian" tulevan liian likelle Islannin saarta. Mutta kaikki laivan köydet peräkkäin pantuina eivät olisi ulottuneet meren pohjaan: oltiin siis juumalla, syvällä, turvallisilla vesillä.

Elämä oli raitista ja kovaa; yltyvä kylmä lisäsi illan suloutta, oli kun lämpimässä tuvassa ainakin, kun tuli tammiseen kajuuttaan, syömään tai makaamaan.

Päivillä nämä miehet, jotka olivat enemmän muusta maailmasta erotetut, kun munkit, puhelivat hyvin vähän keskenään. Kukin hoiti siimaansa, toisen tunnin toisensa perästä samalla paikalla liikahtamatta, kädet vain lakkaamatta jatkoivat kalastustyötään. He olivat toisistaan vaan kahden, kolmen metrin päässä ja lopulta he eivät enää nähneet toisiaan.

Hiljainen sumu, valkea hämärä viihdyttivät mielen uneen. Kalastaissaan he laulelivat jotain kotipuolensa laulua, puoliääneen, jott'eivät kalat säikkyisi. Ajatukset kävivät hitaammiksi ja niitä oli vähemmän; ne näyttivät venyvän, kestävän kauvemmin, jotta voisivat täyttää ajan, jättämättä aukkoja, tyhjiä paikkoja, He eivät enää ollenkaan ajatelleet naisia, koska oli jo kylmä; mutta he uneksivat hajanaisia, ihmeellisiä unia, niinkun nukkuessa, ja näitten unelmien kulku oli yhtä sekava kun sumu...

Sumuinen elokuu tavallisesti päätti joka vuosi tällä hiljaisella ja surullisella tavalla Islannissa olon. Muuten he aina vielä elivät samaa raitista elämää, rinta paisui ja jäntereet karastuivat.

Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin, kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.

Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi toisten pilapuheille.

Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, -- ja josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko maailmassa... Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään...

Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle näkynyt.

XI.

Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:

-- Kuka puhui?

Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.

Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.

Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen oikein pitkän varotustoitotuksen.

Jo se ääni yksistään karmi selkää siinä hiljaisuudessa. Silloin ikään kun tämän väräjävän torventoitotuksen loihtimana ilmestyi näkyviin suuri, odottamaton, harmaa ilmiö, joka uhkaavana kohosi korkealle aivan lähellä heitä: siinä oli mastoja, raakoja, köysiä, täysi laivan kuva, joka äkkiä, kokonaan tuli selvästi näkyviin, niinkun pelotuskuvat, jotka ainoalla valosädekimpulla loihditaan pingotetulle vaatteelle. Ja toisia miehiä tuli näkyviin niin likellä, että niitä oli voida koskettaa, ne nojautuivat vasten veneen reunaa, ja katsoa töllistelivät heitä, niinkun olisivat peljästyneinä ja hämmästyneinä unesta heränneet...

He kävivät käsiksi airoihin, varamastoihin ja kekseihin -- mitä vaan oli saatavilla pitkää ja vahvaa -- ja pistivät ne ulos laidan ulkopuolelle, pitääkseen loitompana lähestyvää ilmiötä ja vierailijoita. Toiset myöskin peljästyneinä kurottivat ulos suuria tankoja, sysätäkseen heitä luotaan.

Mutta raakapuut vaan pikkuisen ratisivat heidän yläpuolellaan, ja mastit, jotka hetkeksi olivat tarttuneet toisiinsa, erosivat heti helposti; koska oli aivan tyyni, saatiin yhteentörmäys vältetyksi: ne sysäsivät toisiaan niin keveästi, kun toinen laiva ei olisikaan ollut kiinteätä massaa, vain jotain pehmyttä, melkein painotonta...

Kun vaara oli ohitse, niin miehet rupesivat nauramaan; he tunsivat toisensa:

-- Ohoh! "Marian" miehiä!

-- Kas! Gaos, Laumek, Guermeur!

Ilmiö oli "Reine-Berthe", kapteeni Larvoër, se oli myös Paimpolista; merimiehet olivat läheisistä kylistä: suuri, mustapartainen, jonka hampaat näkyivät nauraissa, se oli Kerjégou, Ploudanielista, toiset olivat Plounésista ja Plounérinistä.

-- Mutta miksi te ette soittaneet sen pahuukset'? kysyi Larvoër "Reine-Berthen" kannelta.

-- Entäs te sitten! sen merirosvot, sen _merensikiöt_?...

-- Mekö?... se on eri asia, _meitä on kielletty meluamasta_. (Sen hän vastasi, niinkun olisi mikä synkkä salaisuus näissä sanoissa piillyt, samalla hän nauroi niin häjysti, jotta sitä sitten usein muistettiin "Marialla" ja se antoi paljon ajattelemista).

Ja sitten, ikäänkun olisi liiaksi sanonut, hän lopetti leikkipuheella:

-- Meidän torvemme on tuo puhaltaissaan halaissut.

Ja hän näytti miestä, jolla oli naama kun merenhirviöllä, ja paksu kaula ja leveä rinta, ja joka oli harteikas ja lyhytjalkainen ja näytti kamalan voimakkaalta.