Part 7

Sylvestre kulki melkein ääneti ja kätki itseensä kärsimättömyytensä, ainoastaan kun joku häntä katseli, näytti hänen salaperäinen hymyilynsä sanovan: "Niin, minä myöskin -- ja jo huomenaamuna". Hänellä oli vielä ainoastaan epäselvä käsitys sodasta ja tulesta; mutta se kuitenkin häntä viehätti, sillä hän oli rohkeata rotua.

Huolissaan Gaudin suhteen, oudon käsialan tähden, hän koetti lähestyä lyhtyä voidakseen lukea. Ja se oli vaikeata keskellä puoleksi alastonta miesjoukkoa, jotka kaikki tungeskelivat tukahduttavan kuumassa patteriiassa, hekin lukeakseen.

Heti kirjeen alussa, niinkun hän oli odottanutkin, mummo Yvonne selitti, miksi hänen oli pitänyt turvautua vanhan naapurin harjaantumattomaan käteen:

"Rakas lapseni, minä en tällä kertaa voikaan antaa sinun serkkusi kirjoittaa tätä kirjettä, sillä hänellä on suuri suru. Hänen isänsä kuoli äkkiä kaksi päivää sitten. Ja näyttää siltä, kun koko hänen omaisuutensa olisi mennyt niihin huonoihin yrityksiin, joita hän tänä talvena teki Parisissa. Hänen talonsa ja irtaimistonsa on kai myötävä. Ei kukaan täällä ollut odottanut tätä. Minä luulen, rakas lapseni, että tämä seikka yhtä suuresti on surettava sinua kun minuakin.

"Gaosin poika lähettää sinulle terveisiä; hän on uudistanut kontrahdin kapteeni Guermeurin kanssa, joka on vieläkin 'Marialla', he lähtivät tänä vuonna jotenkin aikaisin Islantiin. He lähtivät tämän kuun l:nä, kahta päivää ennen sitä suurta onnettomuutta, joka tuli Gaud paralle, eivätkä he vielä sitä tiedä.

"Voithan ymmärtää, poikaseni, että nyt sekin asia on lopussa, nyt emme me enää voi heitä naittaa, sillä nyt Gaudin täytyy tehdä työtä elättääkseen henkeään..."

Hän istui aivan masentuneena, näitten pahojen uutisten tähden, hän ei enää ollenkaan saattanut iloita, että hän pääsisi taistelemaan.

KOLMAS OSA.

I.

Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee...

Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.

Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla...

... Vieläkin!!... sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! -- Terävä, suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen saattaa tappaa.

Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan; siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee sivu, korvan juurelta...

... Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.

He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein hullunkuriselle ja sanovat:

-- Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten silmissä samoja kiinalaisia).

Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".

Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo. Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään mitään liikettä.

Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle, etsien, mistä ne olivat tulleet.

Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat, juoksee ensimäisenä.

Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta...

Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti samoja, -- pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, -- olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten, keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat, jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa... Sitten he äkkiä syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.

-- Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.

Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon, jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta...

* * * * *

Tällä hetkellä, tänä päivänä oli pikku Sylvestre kaunis nähdä, hänen vanha mummonsa olisi ylpeillyt hänestä, niin sotaisa hän oli!

Hän oli muutamassa päivässä jo muuttunut suuresti, iho oli käynyt ruskeaksi, myöskin ääni oli muuttunut, hän oli oikein haltioissaan.

Merimiehet olivat jo ruvenneet arvelemaan, sillä kuulat olivat tehneet naarmuja heihin, he jo olivat lähteä pakoon, joka olisi varmaan vienyt heidät kaikki kuolemaan; mutta Sylvestre oli yhä kulkenut eteenpäin, hän piteli pyssyään piipusta, ja piti puoliaan melko joukolle, hosuen oikeaan ja vasempaan, iskien pyssynperällä kuoliaaksi. Ja hänen kauttaan koko seikkailu muuttui: se kauhu, se sokea vimma, joka sokeasti ratkaisee taistelun tämmöisissä pienissä kahakoissa, joita ei kukaan ohjaa, oli vuorostaan vallannut kiinalaiset, he nyt alkoivat väistyä.

... Asia oli ratkaistu, he pakenivat. Ja kuusi merimiestä latasivat nopeasti kiväärinsä ja ampuivat heitä helposti; heinikossa oli punaisia lätäköitä, kuolleita ruumiita, kalloja, joista aivot valuivat joen veteen.

He pakenivat kaikki kyyristyneinä vasten maata niinkun leopardit. Ja Sylvestre juoksi perästä, hänellä oli jo kaksi haavaa, keihään pistos reidessä ja syvä haava käsivarressa; mutta hän ei tuntenut muuta kun taistelun kiihkoa, hillitsemätöntä kiihkoa, joka tulee urhoollisesta verestä, joka tekee yksinkertaiset ihmiset uhkarohkeiksi, joka loi vanhanajan sankarit.

Muuan, jota hän ajoi takaa, kääntyi äkkiä ja tähtäsi epätoivoisen kauhun kivettämällä. Sylvestre pysähtyi, nauroi halveksien, ylpeästi, antoi hänen tähdätä, heittäytyi äkkiä vasemmalle, kun hän näki mihin suuntaan luodin piti kulkea. Mutta juuri lauetessa pyssynpiippu satunnaisesti heilahti samaan suuntaan. Silloin hän tunsi sysäyksen rinnassaan, hän käsitti heti, mitä se oli, se selveni hänelle jo, ennenkun hän mitään tunsi, hän kääntyi toisiin merimiehiin, jotka häntä seurasivat, koittaen vanhan sotamiehen tavoin sanoa tavalliset sanat: "Minä luulen saaneeni kylläksi!" Juoksun jälkeen vetäessään suullaan ilmaa keuhkoihin, hän tunsi sitä tunkevan sisään myöskin pienestä kolosta oikealla puolella rintaa, ja kuului moista ilkeätä ääntä, kun rikkonaisesta palkeesta. Samalla hänen suunsa tuli täyteen verta, hän tunsi sivussaan polttavaa kipua, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes se oli vallan kauheata, sanomatonta.

Hän kääntyi paikallaan pari kolme kertaa ympäri, päätä pyörrytti ja hän koetti imeä ilmaa sen punaisen nesteen läpi, jota tulvaili suuhun ja joka tukehutti häntä, -- ja sitten hän kaatui raskaasti lokaan.

II.

Noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun taivas kävi yhä synkemmäksi, -- sadeaika näet lähestyi, -- ja kuumuus yhä painavammaksi keltaisessa Tonkinissa, Sylvestre, joka oli tuotu takaisin Hanoihin, lähetettiin Ha-Longin ulkosatamaan ja vietiin lasarettilaivaan, joka oli Ranskaan palajamassa.

Häntä oli jo pitkät ajat kuljetettu monilla paareilla toisesta kenttälasaretista toiseen. Oli tehty, mitä oli voitu; mutta olosuhteet olivat vaikeat, hänen rintaansa kokoontui vettä, lävistetystä kyljestä tunkeutui alati ilmaa, porahdellen läven kautta, joka ei enää mennyt umpeen.

Hänelle oli annettu kunniaraha ja se oli tuottanut hänelle iloa hetkeksi.

Mutta hän ei ollut enää sama sotamies kun ennen, jolla oli ollut reipas ryhti ja sointuva, voimakas ääni. Kaiken sen olivat pitkät kärsimykset ja polttava kuume vieneet. Hänestä oli taas tullut lapsi, hän ikävöi kotiinsa; hän tuskin enää puhui, vastasi parhaiksi, heikolla, lempeällä, sammuvalla äänellä. Hän tunsi olevansa niin sairas, ja oli niin kaukana, niin kaukana, siihen vielä meni monta, monta päivää, ennenkun hän saattoi tulla kotiin; -- jaksaisiko hän elääkään siihen saakka, sillä voimat yhä vähenivät?... Lakkaamatta hän ajatteli vaan sitä, että hän oli niin hirmuisen kaukana, se ajatus häntä aina painoi, kun hän hetkellisen horrostilan jälkeen heräsi kauheaan tuntoisuuteen, kitumaan tuskiaan, polttavaa kuumetta ja lävistetyn rinnan vihlovaa ääntä. Siksi hän olikin rukoillut, että hänet vietäisiin laivaan vaikka hengen kaupalla.

Hän oli raskas kantaa paareissaan, ja väkisinkin häntä tuli pahasti sysityksi muuttaissa.

Kuljetuslaivassa hänet pantiin pieneen rautasänkyyn, joita oli rivitysten niinkun sairashuoneessa, ja hän alkoi uudestaan, vaikka päinvastaiseen suuntaan pitkää matkaansa yli valtamerien. Se erotus oli vain, ettei hän tällä kertaa elänyt niinkun lintu mastoissa raikkaitten tuulten keskellä, vaan alhaalla umpinaisessa ilmassa, johon sekaantui lääkkeitten, haavojen ja kaiken tämän kurjuuden löyhkä.

Ensi päivinä oli ilo siitä, että hän oli matkalla, hiukkasen virkistänyt häntä. Hän saattoi istua vuoteellaan tyynyjen nojassa ja tuon tuostakin pyysi hän lipastaan. Hänen merimieslippaansa oli maalaamattomasta puusta, hän oli ostanut sen Paimpolissa, pitääkseen siinä arvokalujaan; siinä olivat Yvonne mummon, Yannin ja Gaudin kirjeet, vihko, johon oli kirjoitettu merimieslauluja, ja muuan Confuciuksen kirjoittama kirja, kiinankielellä, jonka hän satunnaisesti oli saanut käsiinsä eräällä ryöstöretkellä, ja jonka lehtien puhtaille takasivuille hän oli kirjoittanut lapsellista sotapäiväkirjaansa.

Mutta sitten hän kävi huonommaksi, kun oli viikko kulunut, niin lääkärit luulivat, ettei enää voinut kuolemaa välttää.

... He olivat nyt lähellä päiväntasaajaa, myrskyseutujen kauheassa kuumuudessa. Laiva kulki kulkuaan heilutellen vuoteita, haavoitettuja ja sairaita, se kulki yhtämittaa, nopeasti, raivoavaa merta myöten, joka oli yhtä kiihtynyt ja vimmastunut, kun passaadituulien aikana.

Ha-Longista lähdettyä oli kuollut useampia, jotka oli täytynyt heittää syvään mereen, tälle Ranskan suurelle tielle; moni pieni sänky oli päässyt vapaaksi vieras raukastaan.

Tämä päivä oli liikkuvassa sairashuoneessa kovin synkkä; mainingin tähden oli täytynyt panna rautaluukut kanuunaporttien eteen, ja sen kautta tuli sairaiden kidutushuone vielä kauheammaksi.

Hän oli sairaampi kun koskaan, loppu lähestyi. Viruen lävistetyllä kyljellä, hän pusersi sitä molemmin käsin viimesillä voimillaan, estääkseen vettä, märkää nestettä liikkumasta oikeassa keuhkossaan, ja koittaen hengittää ainoastaan toisella. Mutta toinenkin oli vähitellen hivuttunut toisesta, ja kuolinkamppailu oli alkanut.

Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa; kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin Islannissa.

Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.

Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää huolineet.

Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta, jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös tuuleen, koittaa taas elää... Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat köysissä, asustivat mastissa!... Mutta kaikilla ponnistuksillaan ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja kuihtunutta kaulaansa, -- melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä, joita unissaan tekee. -- Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta meni hetkeksi tunnottomaksi.

Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään, häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta; sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta heiluen kun soihto, jota kannetaan.

Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.

... Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa pojanpoikansa kuolemasta.

Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet sädekehyksellä.

Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.

Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa "Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann, joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.

Samalla hetkellä, kun punainen valotulva, joka tunkeutui sisään laivan luukusta, sammui, jolloin eteläinen aurinko kokonaan katosi kullankiiltävään mereen, pyöritteli kuoleva pojanpoika silmiään, ne kääntyivät otsaan päin, ikäänkun kadotakseen pään sisään. Silloin pitkäripsiset silmäluomet painettiin alas -- Sylvestre tuli taas niin kauniiksi ja tyyneksi, kun viruva marmorikuva...

III.

... Olkoon menneeksi! minä en malta olla kertomatta Sylvestren hautajaisista, joita minä itse johdin Singaporen saarella. Useita toisia oli jo heitetty Kiinan mereen matkan ensi päivinä, mutta kun malajalainen rannikko oli aivan lähellä, päätettiin säilyttää ruumista muutamia tuntia ja haudata se sinne.

Se tapahtui aamulla, hyvin varhain, polttavan auringon tähden. Veneessä, jolla hän vietiin maalle, oli hänen ruumiinsa peitetty Ranskan lipulla. Suuri, outo kaupunki lepäsi vielä unen helmoissa, kun me astuimme maalle. Pienet kuormavaunut, jotka konsuli oli lähettänyt, odottivat rannassa. Me panimme niihin Sylvestren ja puuristin, joka oli tehty hänelle laivassa; maali oli vielä kosteata, sillä oli täytynyt joutua, valkeat kirjaimet loistivat mustaa pohjaa vasten.

Auringon noustessa me kuljimme tämän Babelin läpi. Oudolta tuntui, kun parin askeleen päässä tästä meluavasta kiinalaisesta likaisuudesta löysi rauhaisan ranskalaisen kirkon. Korkeitten, vaikeitten holvien alla kaikui lähetyspapin "Dies irae" lumoavalta loitsulta. Avonaisten ovien kautta luuli näkevänsä lumottuja puutarhoja, ihmeellisiä kasvia, mahdottoman suuria palmuja; tuuli heilutteli suuria, kukkivia puita ja purppuranpunaisia kukanlehtiä putoili satamalla kirkkoon asti.

Sitten me menimme hautuumaalle, joka oli melko kaukana. Meidän pieni ruumissaattomme, johon kuului vaan muutamia merimiehiä, oli aivan vaatimaton, Ranskan lippu vieläkin peitti arkkua. Meidän täytyi kulkea kiinalaisten kaupunginosien läpi, tungeskelevan keltaisen maailman läpi, sitten malajalaisten ja indialaisten esikaupunkien, jossa meitä hämmästynein silmin katseli kaikenlaisia aasialaisia naamoja. Kun viimeinkin tulimme maalle, oli jo kuuma; kuljimme varjoisia teitä, siellä lenteli kummallisia perhosia, joilla oli sinisen sametin kaltaiset siivet. Komeita kukkia ja palmuja oli kaikkialla, etelämainen kasvillisuus rehotti koko komeudessaan. Viimein tulimme hautuumaalle; siellä oli mandariinien hautoja, joissa oli monivärisiä kirjoituksia, lohikäärmeitä ja muita hirviöitä; siellä oli ihmeellisiä lehtikasvia, tuntemattomia yrttejä. Se paikka, johon me hänet kätkimme, muistuttaa erästä kulmaa Indran puutarhoissa.

Hautakummulle me pystytimme pienen puuristin, joka oli yön aikana kesken kiireen tehty:

_Sylvestre Moan_ Yhdeksäntoista vuotta.

Ja me jätimme hänet sinne, pakoitettuna kiiruhtamaan pois, sillä aurinko nousi yhä ylemmäksi.

Vielä kerran me käännyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa hän lepäsi kummallisten puitten, suurten kukkien alla.

IV.

Kuljetuslaiva jatkoi matkaansa Indian valtameren yli. Alas, liikkuvaan sairashuoneesen oli vielä paljon kurjuutta suljettu. Kannella oli vaan huolettomuutta, terveyttä ja nuoruutta. Ympärillä, merellä oli täysi juhla, oli puhdasta ilmaa ja päivänpaistetta.

Passaadituulten tuomalla kauniilla säällä merimiehet viruskelivat purjeitten siimeksessä, juoksutellen huvikseen papukaijojaan. (Singaporessa, josta he juuri tulivat, myödään merimiehille kaikenlaisia kesytettyjä eläimiä).

He olivat kaikki valinneet itselleen papukaijan poikasia, joitten lintunaamat olivat niin lapsellisen näköisiä; niillä ei vielä ollut pyrstöä, mutta ne olivat jo vihreitä, ihmeellisen vihreän värisiä. Niitten isät ja emät olivat olleet vihreitä, siksi nämäkin pienet raukat olivat tietämättään perineet sen värin, laivan puhtaalla kannella ollessaan ne näyttivät vihannilta lehdiltä, jotka olivat pudonneet etelämaisista puista.

Joskus pantiin ne kaikki yhteen, silloin ne katsoa töllistelivät toisiaan, kääntelivät niskojaan jos miten, ikäänkun tarkastellakseen toisiaan joka taholta. Ne astuivat, niinkun olisivat ontuneet, hyppelivät hullunkurisesti, läksivät menemään, niinkun olisi ollut hyvinkin kiire, ja muutamat aina lankesivat.

Toisena huvina oli heillä opettaa marakattia konstia tekemään. Toiset hoitivat elukoitaan hyvin hellästi ja hyväilivät niitä, ja ne hykertyivät vasten isäntiensä rintaa, ja katselivat heitä naissilmillään, jotka puoleksi olivat hullunkurisia, puoleksi liikuttavia.

Kun kello löi kolme, varusmestarit toivat kannelle kaksi palttinasäkkiä, jotka olivat lukitut suurilla sineteillä punaista lakkaa, ja merkityt Sylvestren nimellä. Aiottiin myödä huutokaupalla -- niinkun asetuksissa määrätään kuolleitten omaisuudesta -- kaikki hänen vaatteensa ja muu irtaimistonsa. Merimiehet kokoontuivat heti halukkaasti heidän ympärilleen, sairashuonelaivoilla toimitetaan tämmöisiä huutokauppoja usein, joten niistä ei sen enempää huolittu. Ja toiseksi oli Sylvestreä vähän tunnettu tällä laivalla.

Hänen mekkojaan, paitojaan ja siniraitaisia housujaan tutkittiin ja käänneltiin ja sitten ne myötiin eri hintoihin, sillä ostajat kohottivat hintoja huvikseen.

Sitten tuli pikku arkun vuoro, joka oli ollut hänelle niin kallis, siitä tarjottiin viisikymmentä sousta. Kirjeet ja kunniaraha oli pantu syrjään, kotiin lähetettäviksi, mutta vielä oli hänen lauluvihkonsa, Confuciuksen kirja, neulaa, rihmaa, nappia ja muuta pientä kalua, jotka huoleva Yvonne muori oli pannut mukaan, vaatteitten korjaamista ja paikkaamista varten.

Viimein otti varusmestari, joka tarjosi tavaroita kaupaksi, kaksi pientä budhan kuvaa, jotka Sylvestre oli ottanut jostain pagodista Gaudille annettaviksi, ja ne olivat niin hullunkurisen näköisiä, että kaikki purskahtivat nauruun, kun näkivät viimeisen tarjottavan. Mutta eivät he ilkeydestä nauraneet, vaan ajattelemattomuudesta.

Lopuksi myötiin säkitkin, ja ostaja alkoi heti kaapia niihin kirjoitettua nimeä pois ja panna omaansa sijaan.

Sitten huuhdottiin kantta runsaasti vedellä, puhdistettiin huolellisesti pois kaikki tomu ja rihmanpäät, jotka olivat säkkijä tyhjentäissä kannelle pudonneet.

Ja merimiehet palasivat iloisesti leikittelemään papukaijojensa ja marakattiensa kanssa.

V.

Muuanna päivänä kesäkuun ensi puoliskolla, kun Yvonne muori tuli kotiin, naapurit sanoivat hänelle, että häntä oli käyty kutsumassa meriviraston asiamiehen luo.

Varmaankin se koski hänen pojanpoikaansa, mutta ei se herättänyt hänessä pelkoa. Meren kulkijain perheillä on usein asioita meriviraston kanssa, ja hän, joka oli merimiehen tytär, vaimo, äiti ja äidinäiti, oli ollut viraston kanssa tekemisissä jo kuusikymmentä vuotta.

Epäilemättä jotain asioita Sylvestreltä; tai kenties säästöjä hänen palkastaan "Circellä", jotka muori saisi nostaa valtakirjansa nojalla. Tuntien velvollisuutensa herra asiamiestä kohtaan, hän pukeutui parhaimpiin vaatteisiinsa ja valkeaan päähineesensä ja läksi sitten matkalle kello kahden aikaan.

Hän astua köpiköi nopeasti ja tiheään rantapolkuja pitkin Paimpoliin päin, kuitenkin vähän huolissaan muistellessaan, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut kirjettä.

Hän kulki vanhan kosijansa sivu, joka istui oven suussa, vielä ränstyneenä talven pakkasista.

-- No, kas vaan!... Koska vaan tahdotte, niinkun tiedätte, kultaseni!... (Hän yhä tarkotti lautapukua, joka kummitteli hänen ajatuksissaan).

Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore, kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun päivät...

Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja, neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä valkoisia perhosia.

Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit, komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.

Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät, hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.

Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen kuolemastaan!