Part 6

Sylvestre kääntyi hitaasti pois, katse maahan luotuna, ja suuria kyyneleitä vierähti hänen poskilleen. Elokuun yö oli tullut, kaasu oli kaikkialla sytytetty, merimiesten juhla oli alkanut. Huolimatta mistään hän kulki halki Brestin, yli sillan, kasarmiin.

-- "Kuules kaunis poika", sanoivat käheillä äänillään naiset, jotka jo olivat alkaneet kävelynsä kaduilla.

Hän meni makaamaan riippumattoonsa, itki yksinään ja nukkui vasta aamuyöstä.

IX.

Hän oli aavalla merellä, nopeasti kulki hän tuntemattomia vesiä, jotka olivat paljon sinisempiä kun Islannin meri.

Laiva, joka häntä vei äärimmäiseen Aasiaan, oli saanut käskyn kiirehtiä levähtämättä.

Hän aavisti olevansa jo hyvin kaukana, päättäen siitä yhtämittaisesta nopeudesta, jota laiva aina kulki melkein tuulista ja merestä huolimatta. Koska hän oli märssymies, niin hän lähes eli mastikorissa, niinkun lintu häkissään, ja hän vältteli sotamiehiä, jotka ryhmittäin, rähisten kuljeksivat kannella.

Kahdesti oli pysähdytty Tunisin rannikolle, josta otettiin lisää tsuaavia ja muulia; kaukana hän oli nähnyt valkeita kaupunkia hiekka-aroilla tai vuorilla. Hän oli kiivennyt alaskin mastostaan uteliaasti katselemaan ihmisiä, jotka olivat aivan ruskeita, puetut valkoisiin viittoihin ja olivat veneillään tulleet myömään hedelmiä: toiset olivat hänelle sanoneet, että ne olivat beduiinia.

Aurinko vain paistoi yhtä kuumasti, vaikka jo oli syksy, ja hän tunsi olevansa niin tavattoman kaukana kotoaan.

Muuanna päivänä he tulivat kaupunkiin, jota kutsuttiin Port-Saïdiksi. Kaikki Euroopan liput liehuivat sen yli pitkissä tangoissa, se näytti juhlivalta Babelilta, ja välkkyvät hiekkakentät ympäröivät sitä niinkun meri. He olivat käyneet ankkuriin aivan lähelle laituria melkein aivan keskelle puutalojen välitse kulkevia katuja. Ei hän koskaan vielä kotoa lähdettyään ollut nähnyt tätä outoa maailmaa näin selvään ja näin läheltä, ja tämä liike ja veneitten paljous häntä huvitti.

Lakkaamatta viheltäen ja jyskien kaikki nämä laivat peräkkäin kulkivat pitkään kanavaan, joka oli kapea kun oja, ja hopeisena juovana luikerteli äärettömäin hiekkakenttien välitse. Mastikoristaan hän näki niitten etenevän ikäänkun juhlakulussa ja katoavan erämaahan.

Kaduilla näki sekasin kaikenlaisia pukuja; ihmisiä kaikenvärisissä vaatteissa riehuvan ja huutavan. Ja illoin koneitten pirullisiin vihellyksiin sekaantui useitten orkesterien meluava soitto, joka näytti tahtovan viihdyttää näitten kaikkien maanpakolaisten kalvaavaa koti-ikävää.

Seuraavana päivänä heti auringon noustua, hekin joutuivat ahtaasen vesijuovaan hiekkakenttien keskelle, ja heitä seurasi jono kaiken maailman aluksia. Kaksi päivää kesti tätä kulkua erämaan halki, sitten aukesi uusi ulappa heidän eteensä ja he läksivät aavalle.

He kulkivat vieläkin täyttä vauhtia, tämä meri oli kuumempi, ja sen pinta oli punaisen juovikasta ja joskus vaahto keulavedessä näytti veren väriseltä. Hän eli enimmän aikansa mastikorissaan laulellen hiljaa itsekseen "Jean-François de Nantes'ia", muistellessaan Yann veljeään, Islantia ja mennyttä onnellista aikaa.

Joskus kaukana taivaanrannalla, joka oli täynnä kangastuksia, näkyi omituisen muotoisia vuoria. Ne, jotka laivaa ohjasivat, tunsivat ne epäilemättä, vaikka ne olivatkin kaukana ja epäselviä, mannermaan äärimmäisiä niemenkärkiä, jotka ovat kun ikuisia, merkkiä maailman suurilla kulkuväylillä. Mutta ken on märssymies, sitä kuljetetaan niinkun kuollutta kalua, joka ei tiedä väliä eikä mittaa äärettömällä ulapalla.

Hän vaan käsitti, että he etenivät kauheasti yhä kauvemmaksi, hän käsitti sen selvästi, kun hän ylhäältä katseli kuohuvaan imuveteen, joka nopeasti pakeni heidän takanaan; ja hän mietti kuinka kauvan tätä nopeutta jo oli kestänyt yhtämittaa yöllä ja päivällä.

Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää, joka kestää vaan hetken.

... Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja, oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.

Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.

... Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.

Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut, yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä...

Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja rakkaudesta... Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, -- ja lakaisivat niitä luudilla mereen, suureen hautaan...

Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne peittivät koko laivan.

Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden pinnassa.

X.

... Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; -- se oli India. Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.

Tiheäin lehtien välitse satoi lämmintä vettä hänen päälleen, kun hän katseli outoja esineitä ympärillään. Kaikki oli komean vihantaa, puitten lehdet olivat kun suunnattomia sulkia, ja ohikulkevilla ihmisillä oli suuret, samettiset silmät, jotka näyttivät ummistuvan ripsien painosta. Tuuli, joka toi sadetta, tuoksui myskiltä ja kukilta.

Vaimot häntä viekottelivat viittauksillaan, näyttivät tarkottavan jotain samantapaista kun: "Kuulehan kaunis poika", jotka sanat hän niin useasti oli kuullut Brestissä. Mutta tässä lumotussa maassa oli heidän kutsunsa viekotteleva ja hänen ruumiinsa värähteli. Heidän uhkeat rintansa kohoilivat läpikuultavan muslimin alla ja heidän ihonsa oli keltainen ja kiiltävä kun pronssi.

Vielä arvellen, mutta kuitenkin lumoutuneena hän jo lähestyi vähitellen seuratakseen heitä...

... Mutta silloin kuului pillin vihellys, ikäänkun linnun viserrys, se kutsui häntä veneesen, joka palasi laivaan.

Hän riensi sinne, -- ja hyvästi Indian kaunottaret. Kun illalla taas oltiin merellä, oli hän vielä puhdas kun lapsi.

Kun he vielä olivat olleet uuden viikon sinertävällä merellä, pysähtyivät he toiseen sateen ja vihannuuden maahan. Joukko huutavia, keltaisia pieniä miehiä täytti kohta laivan kannen, he toivat hiiliä koreissa.

-- Olemmekos me nyt Kiinassa? Sylvestre kysyi, kun hän näki, että he kaikki olivat marakatin näköisiä ja että heillä oli palmikot.

Hänelle sanottiin, ettei oltu; vielä vähän kärsivällisyyttä, tämä oli vasta Singapour. Hän kiipesi mastikoriinsa, paeten mustaa tomua, jota tuuli ajeli, sillä välin kun hiiltä tuhansista pienistä koreista nopeasti kaadettiin säiliöihin.

Viimein he muuanna päivänä tulivat maahan, jota kutsuttiin Turaneksi, jossa "Circe" niminen laiva oli ankkurissa suojellen vallituksia. Se oli juuri se laiva, johon hän jo kauvan tiesi olevansa määrätty, ja hänet lähetettiin sinne arkkuineen.

Siellä hän tapasi maamiehiä, vieläpä kaksi "islantilaistakin", jotka olivat kanuunamiehinä.

Illoin, lämpiminä tyyninä iltoina, jolloin heillä ei ollut mitään tekemistä, olivat he yhdessä kannella, erillään muista ja muodostivat keskenään pienen muistojen Bretagnen.

Viisi kuukautta he saivat viettää työtöntä maanpakolais-elämää tässä ikävässä lahdessa, ennenkun se ikävöitty hetki tuli, jolloin he saivat lähteä taisteluun.

XI.

Paimpolissa -- viimeinen päivä helmikuuta, kalastajien Islantiin lähdön edellinen päivä.

Gaud nojautui vasten huoneensa ovea, liikkumattomana ja kalpeana.

Yann oli alhaalla puhelemassa hänen isänsä kanssa, Hän oli nähnyt Yannin tulevan ja kuuli epäselvästi hänen äänensä.

He eivät olleet kohdanneet toisiaan koko talvena, ikäänkun mikä sallimus olisi aina erottanut heidät toisistaan.

Pors-Evenin matkan jälkeen oli Gaud perustanut toivonsa "islantilaisten rukouspäivään", jolloin on monta tilaisuutta nähdä ja puhutella toisiaan, torilla, illalla, ihmistungoksessa. Jo juhlapäivän aamuna oli pitkin kadun vierustoja levitetty valkeita kankaita, ja ripusteltu vihreitä seppeleitä, mutta alkoi sataa vallan tulvimalla, vinkuvan länsituulen puhaltaessa; Paimpolissa ei koskaan oltu nähty niin mustaa taivasta. "Ploubazlanekilaiset eivät varmaankaan tule", sanoivat suruissaan ne tytöt, joitten armastelijat olivat sieltä päin. Eivätkä he tulleetkaan, taikka sulkeutuivat he heti kapakkoihin juomaan. Ei ollut juhlakulkua, ei kävelyä, ja Gaud, sydän surullisempana kun tavallisesti, oli jäänyt koko illaksi istumaan ikkunansa ääreen, kuunnellen sateen rapinaa vasten kattoja ja kapakoista kaikuvaa kalastajien meluavaa laulua.

Muutamia päiviä hän jo oli odottanut tätä Yannin käyntiä, arvaten, että ukko Gaos, joka ei mielellään tullut Paimpoliin, lähettäisi poikansa kesken olevaa veneen kauppaa selvittämään. Silloin hän oli päättänyt lähestyä Yannia, jota tytöt tavallisesti eivät tee, ja sanoa hänelle suoraan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellä. Hän aikoi moittia Yannia siitä, että hän ensiksi oli häirinnyt hänen rauhaansa ja sitten hyljännyt hänet, niinkun kunniaton mies. Itsepäisyys, ujous, kiintymys meriammattiin, kiellon pelko... jos kaikki nämä esteet, jotka Sylvestre oli maininnut, olisivat ainoat, niin ne kenties saisi poistetuksi suoran avosydämmisen keskustelun kautta. Ja sitten Gaud kenties taas saisi nähdä hänen kauniin hymyilynsä, joka sovittaisi kaikki -- saman hymyilyn, joka edellisenä talvena niin oli häntä hämmästyttänyt ja viehättänyt, kun Yann koko tanssiaisyön piteli häntä käsissään valssin pyörteessä. Tämä toivo rohkaisi häntä, se täytti hänet suloisella levottomuudella.

Kaukaa katsoen näyttää kaikki aina helpolta ja yksinkertaiselta sanoa ja tehdä.

Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä, ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan, viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.

Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä, seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä, niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin että se oli pakahtua... ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi saattaisi aueta -- hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, -- ja Yann astua ulos!

Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä tekemään.

Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata vieläkin kokonainen kesä elämästään...

Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.

-- Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.

-- Minunko kanssa!... neiti Gaud?... hän sanoi matalalla äänellä, vieden käden hattuunsa.

Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä, kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan. Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.

Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.

-- Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.

Yann kääntyi poispäin ja katsoi ulos. Hän oli käynyt tulipunaiseksi, veri poltti hänen kasvoissaan, ja niinkun hurjalla sonnilla hänen sieramensa värähtelivät joka henkäykseltä, joka kohotti hänen rintaansa.

Gaud koetti jatkaa.

-- Tanssiaisiltana, jolloin me olimme yhdessä, te sanoitte minulle jäähyväiset, niinkun sanotaan sille, jonka suhteen ei ole aivan välinpitämätön... Herra Yann, ettekö muista?... Mitä minä olen teille tehnyt?...

Länsituuli, joka ulvoi kadulla, pöyrytteli Yannin tukkaa, heilutteli Gaudin päähineen liepeitä ja jyskytteli kauheasti erästä ovea heidän takanaan. Tässä käytävässä oli vaikea keskustella vakavia asioita. Näitten ensimäisten lauseitten jälkeen, jotka hän vaivoin oli saanut sanotuksi, oli hän vaiti, hänen päätään huimasi eikä hän enää voinut ajatella. He olivat lähestyneet katuovea, Yann aina väistyen.

Ulkona riehui tuuli ja taivas oli synkkä. Avonaisesta ovesta lankesi kalpea, synkkä valo heidän kasvoilleen. Muuan naapuri toiselta puolelta katua katseli heitä; mitähän nuo molemmat tuossa käytävässä puhelivat, kun he näyttivät olevan semmoisessa mielenliikutuksessa? mitähän Mévelissä oikeastaan tapahtui?

-- Ei, neiti Gaud, hän viimeinkin vastasi, tempautuen irti hurjasti kun metsänpeto. -- Minä olen jo kuullut, että ihmiset meistä puhuvat... Ei, neiti Gaud... Te olette rikas, me emme kuulu samaan säätyluokkaan. Minä en ole mies, joka sopisin teille, minä...

Ja hän meni pois... Nyt oli siis kaikki lopussa, lopussa ainaiseksi. Eikä Gaud edes ollut saanut sanotuksi sitä, mitä hän oli aikonut, keskustelussa, joka oli vaan saattanut hänet Yannin silmissä näyttämään julkealta olennolta. Se oli sentään kummallinen mies, tuo Yann, hän ylenkatsoi tyttöjä, rahaa, kaikkea!...

Gaud seisoi ensiksi paikallaan ikäänkun siihen kiinni naulattuna, kaikki näytti pyörivän hänen silmissään.

Äkkiä niinkun salama juolahti hänen mieleensä ajatus, joka oli kaikista sietämättömin: Yannin kumppania, islantilaisia käveli torilla edestakasin odottaen häntä. Hän ehkä kertoisi heille kaikki ja he yhdessä nauraisivat häntä; se häpeä olisi kaikkein suurin. Hän riensi nopeasti huoneesensa, tähystelemään heitä ikkunaverhojen takaa.

He seisoivat todellakin ryhmässä talon kohdalla. Mutta he katselivat vain säätä, joka kävi yhä synkemmäksi, ja lausuivat arveluitaan lähestyvästä, suuresta sateesta:

-- Ei sitä kauvan kestä, mennään juomaan pari lasia siksi aikaa.

Ja sitten ääneensä laskivat leikkiä Jeannie Caroffista ja muista tytöistä, mutta ei kukaan edes kääntynyt hänen ikkunaansa.

He olivat kaikki iloisia paitse Yann, joka ei vastannut heidän puheisiinsa eikä nauranut, vaan pysyi totisena ja surullisena. Eikä hän mennyt toisten kanssa juomaan, vaan välittämättä heistä tai sateesta, jota oli alkanut tulla, hän kulki hitaasti poispäin unelmiinsa vaipuneena, torin poikki, Ploubazlanekiin päin...

Silloin Gaud antoi hänelle kaikki anteeksi ja hellä toivoton tunne täytti hänen sydämmensä entisen katkeran harmin asemesta.

Hän istuutui alas, tukien käsillään päätään. Mitä hän nyt tekisi?

Jos Yann vaan hetkisen olisi häntä kuunnellut, taikka jos hän tulisi tänne, ja he saisivat rauhassa puhella yksin huoneessa, niin ehkä kaikki vielä selviäisi.

Gaud rakasti häntä niin suuresti, että hän olisi voinut tunnustaa hänelle kaikki. Hän olisi sanonut: "Te etsitte minut, silloin kun minä en teiltä mitään pyytänyt, nyt minä olen teidän omanne koko sielustani, jos te tahdotte; minä en pelkää ruveta kalastajan vaimoksi, ja muuten minun vaan tarvitsisi valita Paimpolin pojista mieleisin, jos tahtoisin ketään heistä puolisokseni; mutta minä rakastan vaan teitä, koska, huolimatta kaikesta, minä luulen teitä muita nuoria miehiä paremmaksi: minä olen rikas ja minä tiedän, että minä olen kaunis, mutta vaikka minä olen asunut kaupungissa, minä vannon teille, että minä olen rehellinen tyttö, etten minä koskaan ole tehnyt mitään oikein pahaa; koska minä teitä näin rakastan, niin miksi te ette minusta huoli?"

... Mutta ei hän tätä koskaan sanoisi, unessa vain; oli jo liian myöhäistä, Yann ei häntä enää kuunteleisi. Yrittäisikö hän vielä kerran puhutella häntä... oi ei! Mitähän Yann silloin hänestä ajatteleisikaan!... Ennen hän kuolisi.

Ja huomenna heidän kaikkein piti lähteä Islantiin!

Hän oli yksin kauniissa huoneessaan, väristen helmikuun kalpeassa valossa, hän istui tuolilla seinän vierustalla, koko maailma hänestä tuntui syöksyvän kokoon ja kaikki nykyisyys ja tulevaisuus samaan kauheaan, äärettömään tyhjyyteen, joka alkoi levitä hänen ympärilleen.

Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla, eikä enää kärsisi... Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa...

XII.

Merta, harmaata merta.

Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.

Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun kalalokit merelle.

Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki pitkin veden pintaa.

Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli vaan äänettömyyden...

... Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut paikaltaan...

He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän sumun tähden.

Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle. "Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä, liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen sortua.

Ken ei ole nähnyt linturaukan, hyönteispahaisen tarttuvan jaloistaan linnun liimaan?

Ensiksi ei sitä huomaakaan; se ei muuta niitten näköä. Täytyy tietää, että ne ovat altapäin tarttuneet kiinni ja etteivät ne ole koskaan päästä irti. Vasta sitten kun ne alkavat kamppailla, irti päästäkseen, tarttuu liimaa niitten siiville ja päähän, ja ne vähitellen tulevat niin surkean näköisiksi, kun eläimet kuolintuskissaan ovat.

Sama oli "Mariankin" laita; aluksi ei voinut juuri mitään huomata; se kyllä oli vähän kyljellään, mutta oli aikainen aamu ja sää oli tyyni ja kaunis, täytyi tietää huomatakseen todellisen vaaran olevan käsissä.

Kapteeni parkaa oli sääli, joka oli syyllinen onnettomuuteen, kun ei ollut pitänyt varalla, missä oltiin: hän väänteli käsiään ja sanoi epätoivoissaan: -- "Voi venettäni, voi venettäni!" Aivan lähellä heitä selkeni äkkiä ja he näkivät niemen, jota he eivät tunteneet. Sumu tiheni kohta taas, eivätkä he enää erottaneet sitä.

Sitäpaitse ei näkynyt ainoatakaan purjetta, ainoatakaan savua. -- Tällä hetkellä se olikin heille melkein enemmän mieleen; he pelkäsivät kovasti englantilaisia pelastajia, jotka melkein väkisin auttavat vaarasta, ja joista täytyy puolustaida kun merirosvoista.

He riehuivat ja puuhasivat, muuttelivat lastia. Turk, heidän koiransa, joka ei ollenkaan peljännyt meren maininkia, oli myöskin hyvin levoton: altapäin kuuluva jyminä, kovat jysäykset, kun aalto laivaa kohotteli ja sitten tämä liikkumattomuus: se ymmärsi hyvin, ettei tämä kaikki ollut luonnollista ja kätkeytyi nurkkaan, häntä koipien välissä.

Sitten he veivät veneillä ankkurit ulommaksi ja koettivat yksissä voimin hinata laivaa irti -- raskasta työtä, jota kesti kymmenen tuntia yhtämittaa; -- ja illan tullessa laiva parka, joka aamulla oli ollut niin puhdas ja siisti, näytti surkealta, se oli likainen ja märkä ja kaikki oli hujan hajan. Se oli taistellut ja yritellyt jos jollakin tavalla, mutta ei hievahtanut, se oli kun kiinni naulattu, kun haaksirikkoutunut veneen hylky.

* * * * *

Yö heidät yllätti, tuuli heräsi ja aalto alkoi kohota; alkoi jo näyttää pahalta, kun he äkkiä, kuuden aikaan pääsivät irti; vene läksi liikkeelle, ankkurikettingit katkesivat, joilla he olivat koettaneet pysytteleiä paikallaan... Silloin miehet juoksivat kun hullut kokasta perään huutaen:

-- Me olemme irti!

He olivat todellakin irti, ei voi sanoin selittää heidän iloaan; he tunsivat taas liikkuvansa, olevansa taas keveällä, elävällä laivalla, eikä semmoisella, joka on hylyksi joutumaisillaan, niinkun äsken olivat olleet.

Ja samalla katosi myöskin Yannin surumielisyys. Hänkin oli päässyt vapaaksi niinkun vene, hänen käsivarsiensa terveellinen väsymys oli hänet parantanut, hän oli taas huoleton ja puisteli muistot pois.

Seuraavana aamuna, kun he olivat saaneet ankkurinsa ylös, jatkoi hän matkaansa kylmää Islantia kohti, sydän nähtävästi yhtä vapaana kun edellisinäkin vuosina.

XIII.

Jaettiin Ranskasta tullutta postia, Circen kannella, Ha-Longin ulkosatamassa, toisella puolen maapalloa. Keskellä tungeskelevaa merimiesjoukkoa huusi kortterimestari kovalla äänellä niitten onnellisten nimet, jotka saivat kirjeitä. Tämä tapahtui illalla, patteriassa, lyhdyn valossa.

-- "Moan, Sylvestre!" Hänelle oli kirje, aivan oikein, siinä oli Paimpolin postimerkki, -- mutta se ei ollutkaan Gaudin käsialaa. -- Mitähän se merkitsi? Ja keltähän se oli'?

Katseltuaan ja käänneltyään sitä, aukasi hän sen arasti.

"Ploubazlanek 5 p. Maaliskuuta 1884.

"Rakas pojanpoikani".

Se oli siis hänen vanhalta isoäidiltään, hän hengitti keveämmin, olipa hän vielä itse pannut ulkoa opitun nimimerkkinsä alle suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: "Leski Moan".

Leski Moan. Arvelematta hän nosti paperin huulilleen ja suuteli nimen pahaista niinkun pyhää amulettia. Sillä tämä kirje tuli tärkeänä hetkenä hänen elämässään: huomenaamuna, päivän koitteessa hänen piti lähteä tuleen.

Oltiin huhtikuun keskivälissä; Bac-Ninh ja Hong-Hoa olivat äsken valloitetut. Suurempiin yrityksiin ei Tonkinissa kohtakaan aiottu ryhtyä, -- kuitenkaan eivät avun lähetykset riittäneet, -- siksi otettiin laivamiehistöstä kaikki, joista voitiin luopua, ja näillä täydennettiin ne merimieskomppaniiat, jotka jo oli viety maalle. Ja Sylvestre, joka jo kauvan sitten oli kyllästynyt luovimiseen ja vartioimiseen, oli muutamien toisten kanssa määrätty täyttämään komppaniiain aukkoja.

Kyllähän juuri niihin aikoihin puhuttiin rauhasta; mutta oli jotain, joka sanoi heille, että he kyllin ajoissa pääsisivät maalle, saadakseen vielä taistellakin. Kun he olivat järjestäneet kapineensa, lopettaneet valmistuksensa ja sanoneet jäähyväiset, kävelivät he koko illan toisten joukossa, jotka jäivät laivaan, ja he tunsivat paisuvansa ja ylpeilivät näiden rinnalla; kukin näytti omalla tavallaan, miten lähtö häneen vaikutti, toiset olivat totisia, vähän umpimielisiä, toiset keventivät mieltään lakkaamatta puhumalla.