Part 5

Aika ei ollut kulua, eikä hän todellakaan tiennyt, miten matkaansa pitentää; ihmiset ihmettelivät nähdessään hänen astuvan niin hitaasti.

Mitähän Yann teki Loguivyssä? Mielisteliköhän hän tyttöjä...

Jos hän olisi tiennyt, kuinka vähän Yann tytöistä huoli! Jos hän joskus ikävöi tyttöjä, ei hänen tarvinnut kun pyytää, sillä "Paimpolin tytöt", niinkun vanhassa Islannin laulussa sanotaan, ovat hiukan kevytmielisiä, eivätkä vastusta kauniita poikia. Eikö mitä, hän oli vain mennyt tilauksia tekemään erään sen kylän korintekijän luo, joka niillä tienoin oli ainoa, joka osasi tehdä oivallisia hummerirysiä. Rakkautta hän ei laisinkaan ajatellut tällä hetkellä.

Gaud tuli astuissaan erään kappelin luo, joka oli kukkulalla ja näkyi kauvaksi. Kappeli oli harmaa, aivan pieni ja vanha; keskellä karua seutua ympäröi sitä ryhmä puita, nekin olivat harmaita ja jo lehdettömiä, ne olivat sen hiukset, jotka olivat ikäänkun kädellä samannepäin pyyhäistyt.

Sama käsi, joka kaataa kalastajien veneet, länsituulen ikuinen käsi, se kääntää rannikon kierot puitten oksat samaan suuntaan, kun aallot ja maininki käyvät. Vanhat puut olivat kasvaneet: vinoina ja tuulen pieksäminä, ne olivat köyristäneet selkäänsä sen käden satavuotisen vimman alla.

Gaud oli jo melkein matkansa päässä, sillä se oli Pors-Evenin kappeli; hän pysähtyi, vielä voittaakseen aikaa.

Pieni kaatumaisillaan oleva aituus ympäröi hautuumaata. Kaikki oli saman väristä, kappeli, puut, haudat, koko paikkakunta näytti yhtä päivän paahtamalta, meren tuulten syömältä; sama harmahtava jäkälä, jossa oli rikinkeltaisia täpliä, peitti kivet, pahkaiset oksat ja graniittiset pyhimykset, joita oli aituuksen syvennyksissä.

Muutamaan puuristiin oli nimi kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Gaos. -- Gaos, Joel, kahdeksankymmentä vuotta".

Niin! iso-isä, Gaud hänet tiesi. Meri ei ollut hänestä huolinut, vanhasta merimiehestä, Muuten tässä aituuksessa varmaankin lepäsi useampia Yannin omaisia; sehän oli luonnollista, olisihan hänen pitänyt tietää se; ja kuitenkin teki se häneen tuskastuttavan vaikutuksen, kun hän luki tämän nimen haudalla.

Kuluttaakseen vielä hetkisen hän astui sisään vanhanaikaisen, ränstyneen, valkeaksi rapatun oven kautta rukousta lukemaan. Mutta sisään astuttuaan hän pysähtyi vielä suuremman tuskan valtaamana.

Gaos! vielä tuo nimi, uurrettuna tauluun, jommoisia oli tapana ripustaa kirkon seinille merellä hukkuneitten muistoksi.

Hän rupesi lukemaan kirjoitusta:

Muistoksi, _Jean-Louis Gaosista_, 24 vuotta vanha, merimies _Margaretalla_, katosi Islannin kohdalla 3:na p. Elokuuta 1877. Levätköön hän rauhassa!

Islanti, -- aina Islanti! -- Joka paikkaan tässä osassa kappelia oli naulattu samanlaisia puutauluja, joissa oli kuolleitten merimiesten nimiä. Tämä oli Pors-Evenin haaksirikkoisten kulma, hän jo katui tulleensa, synkkä aavistus oli hänet vallannut. Paimpolin kirkossa hän oli nähnyt samanlaisia kirjoituksia, mutta tässä kylässä se oli pienempi, ränstyneempi, synkempi, tuo Islannin kalastajien tyhjä hauta, Kummallakin puolella oli graniittipenkki leskien ja äitien varalta; ja matalaa holvia, joka oli säännötön kun luola, suojeli vanha neitsyen kuva, se oli punaiseksi maalattu ja sillä oli suuret häjyt silmät, se oli Cybelen, maan jumalattaren näköinen.

Gaos! vieläkin!

Muistoksi _François Gaosista_, nainut Anna-Marian, synt. _Goaster_, kapteeni laivalla _Paimpolais_, hukkui Islannin kohdalla l:nä tai 3:na p. huhtik. 1877, kaiken laivaväkensä, kahdenkymmenen kolmen miehen kanssa. Levätkööt rauhassa!

Sen alla oli kaksi luuta ristissä mustan, viheriäsilmäisen pääkallon alla, -- yksinkertainen kuoleman kuva, jossa vielä piili menneitten aikojen raakuutta.

Gaos! kaikkialla sama nimi!

Muutaman Gaosin, nimeltä Yves, olivat "aallot huuhtoneet laivan kannelta ja hän oli hukkunut lähellä Norden-Fiordia, Islannissa, kahdenkymmenen kahden vuoden vanhana". Taulu näytti olleen siinä monet vuodet, hän varmaankin jo aikoja sitten oli unhotettu.

Lukiessa Gaudin mieli kävi viehkeäksi, kaihoksuen, hellästi ja samalla melkein epätoivoisesti hän muisteli Yannia. Et koskaan, ei suinkaan koskaan Yann tulisi hänen omakseen! Kuinka hän saattaisi vallata Yannin mereltä, kun siihen oli hukkunut niin monta Gaosia, esivanhempia ja veljiä, jotka luultavasti monessa suhteessa olivat olleet hänen kaltaisiaan.

Hän meni kappeliin, joka jo oli hämärä, niukasti tunki valoa sisään sen matalista, syvistä ikkunoista, Ja siellä, sydän täynnä kyyneliä, jotka tunkeutuivat esille, hän polvistui rukoilemaan suurten pyhimyskuvien eteen, joitten ympärille oli pantu kömpelöitä kukkia, ja joitten päät ulottuivat holveihin saakka. Ulkona tuuli kiihtyi ja alkoi ulvoa, ikäänkun tuoden takasin Bretagneen hukkuneiden nuorten miesten valituksia.

Ilta lähestyi, viimeinkin hänen täytyi päättäytyä ja toimittaa asiansa.

Hän jatkoi matkaansa ja kysyttyään tietä kylässä, hän löysi Gaosien talon, joka oli rakennettu korkeata kalliota vastaan; siihen noustiin kahtatoista graniittiporrasta myöten. Vähän värähdellen ajatellessaan, että Yann ehkä jo oli tullut kotiin, hän kulki pienen puutarhan poikki, jossa oli päivänkakkaroita ja tähtimöitä.

Heti sisään tultuaan hän sanoi tuovansa rahoja myödyn veneen hinnasta, ja häntä pyydettiin kohteliaasti istumaan ja odottamaan isää, jotta hän voisi antaa hänelle kuitin.

Läsnäolevien joukosta hänen silmänsä etsivät Yannia, mutta häntä ei näkynyt.

Talossa oltiin täydessä hommassa, suurella valkoisella pöydällä leikattiin uutta pumpulikangasta, josta valmistettiin öljyvaatteita lähestyvää Islannin matkaa varten.

-- Näettekös, neiti Gaud, he tarvitsevat kukin kaksi täydellistä pukua matkallaan.

Sitten hänelle selitettiin miten nämä puvut maalataan ja öljytään. Sillävälin kun hänelle tarkasti selitettiin asiata, tarkasteli hän Gaosien asuntoa.

Se oli sisustettu, niinkun bretagnelaiset talot tavallisesti ovat, perällä oli mahdottoman suuri uuni, molemmin puolin sitä oli korkeita sänkyjä. Mutta siellä ei ollut niin pimeä eikä niin synkkä, kun maanviljelijäin mökeissä, jotka aina ovat puoleksi maan sisässä, oli valoisaa ja puhdasta, niinkun yleensä on rantalaisten asunnoissa.

Siellä oli useita pikku Gaosia, poikia ja tyttöjä, Yannin veljiä ja sisaria, -- näitten lisäksi oli vielä kaksi täysikasvuista, jotka olivat merellä. Sitten oli vielä yksi, pieni, valkoverinen, totinen, sievä tyttö, joka ei ollut toisten näköinen.

-- Hänet me viime vuonna otimme kasvatintytöksemme, äiti selitti, vaikka onhan niitä entisestäänkin; mutta mitäs sen teki, neiti Gaud, hänen isänsä oli _Maria-Dieu-t'aime'lla_ [Maria-Jumala-sinua-rakastaa. S.m.], joka hukkui viime vuonna Islannin matkalla, niinkun tietänette, -- me naapurukset päätimme silloin jakaa lapset, viisi kappaletta, keskenämme, ja tämä tuli meidän osallemme.

Kun pikku ottotyttö kuuli, että hänestä puhuttiin, katsoi hän maahan ja kätkeytyi nauraen vasten pientä Laumek Gaosia, joka oli hänen paras ystävänsä.

Kaikki talossa ilmaisi varallisuutta ja hilpeä terveys loisti lasten punakoilta poskilta.

Gaudin tähden puuhattiin ja hommattiin niinkun minkä hienon neidin, jonka käynti tuotti talolle kunniaa. Uusia, valkeita puuportaita myöten hänet saatettiin yläkammariin, josta talo ylpeili. Gaud muisti hyvin, miten tämä kerros oli tullut rakennetuksi; se oli tehty sen johdosta, kun isä Gaos ja hänen serkkunsa, luotsi, olivat Kanaalista löytäneet haaksirikkoontuneen laivan; tanssijaisyönä oli Yann siitä kertonut.

Tämä laivanhylystä tehty kammari oli hauska ja iloinen, se oli valkea ja uusi. Siinä oli kaksi vuodetta, kaupunkilaiseen malliin, niissä oli uutimet punaisesta karttuunista; keskellä huonetta oli suuri pöytä. Ikkunasta näki koko Paimpolin, koko rannikon ja "islantilaiset" ankkuripaikassaan, -- ja salmen, josta ne lähtevät ulos.

Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän olisi mielellään tahtonut tietää, missä Yann makasi; lapsena hän luultavasti oli maannut alhaalla, jossakin noista vanhanaikaisista, korkeista sängyistä. Mutta nyt hän ehkä makaa täällä näitten kauniitten, punaisten uutimien takana, Gaud olisi mielellään tahtonut tietää hänen elämänsä kaikki pienet yksityisseikat, etenkin miten hän kulutti pitkät talvi-iltansa...

... Portailta kuuluvat, raskaat askeleet saivat hänen säpsähtämään.

Ei se ollutkaan Yann, vaan mies joka oli hyvin hänen näköisensä, vaikka olikin jo harmaapäinen, hän oli melkein yhtä kookas ja suora kun Yann, se oli isä Gaos, joka tuli kalasta.

Tervehdittyään Gaudia ja kuultuaan syyn hänen käyntiinsä, kirjoitti ukko kuitin, johon meni jotensakin paljon aikaa, sillä hänen kätensä, hän sanoi, ei ollut enää oikein varma. Muuten hän ei vastaanottanut näitä sataa markkaa lopullisena suorituksena, joiden kautta hän tulisi kokonaan erilleen laivan kaupasta, ei, vaan ainoastaan lyhennyksenä, hän aikoi vielä puhella asiasta herra Mévelin kanssa. Ja Gaud, joka ei rahoista välittänyt, myhähti vaan vähän, olkoon menneeksi, asia ei vielä siihen päättynyt, niinkun hän oli arvellutkin, muuten oli hänelle mieleen olla Gaosien kanssa asioissa.

He pyysivät melkein anteeksi, ettei Yann ollut kotona, ikäänkun olisi paremmin sopinut, että koko perhe olisi ollut koossa häntä vastaanottamassa. Isä ehkä olikin arvannut, vanhan merimiehen viekkaudella, ettei hänen poikansa ollut aivan välinpitämätön tälle kauniille perijälle; sillä vähän itsepintaisesti ukko aina uudestaan alkoi puhua hänestä.

-- Se on kummallista, hän sanoi, ei hän koskaan näin kauvan viivy ulkona. Hän meni Loguivyyn, neiti Gaud, ostamaan hummerirysiä; niinkun tiedätte, pyydämme me talvella parhaasta päästä hummeria.

Gaud pitkitti hajamielisenä oloaan, hän kyllä tiesi, että kävi myöhäiseksi, mutta joka kerran kun hän ajatteli, ettei hän saisikaan tavata Yannia, alkoi hänen sydäntään ahdistaa.

-- Onhan se Yann viisas mies, mitä hän tehnee? Kapakassa hän ei ole, se on varma, ei meidän sitä koskaan tarvitse peljätä. -- Tietysti, joskus, sunnuntaisin, kumppanien kanssa... Tiedättehän, neiti Gaud, merimiehet. Hyvänen aika, kun on nuori, niin miksi sitä kokonaan pysyisi erilläänkään?... Mutta harvoinhan hän, -- hän on viisas mies, sen me voimme taata.

Sillä välin oli tullut yö, tekeillä olevat öljyvaatteet oli kääritty kokoon, oli lakattu työtä tekemästä. Pikku Gaosit ja pieni ottotyttö istuivat penkeillä likitysten, illan hämärä oli tehnyt heidät totisiksi, ja katsellen Gaudia he näyttivät kysyvän toisiltaan:

"No mutta miks'ei hän jo mene?"

Ja takkavalkea alkoi hämärään huoneesen levittää punaista valoaan.

-- Ettekö tahdo syödä illallista kanssamme, neiti Gaud?

Eihän toki, sitä hän ei voinut, veri nousi hänelle äkkiä päähän, kun hän ajatteli, että hän oli viipynyt niin kauvan. Hän nousi ylös ja sanoi jäähyväiset.

Yannin isä oli myöskin noussut ylös, seuratakseen häntä jonkun osan tiestä, erään syrjäisen rämeen ohi, jossa vanhat puut tekivät tien pimeäksi. Kun he kulkivat vieretysten, niin kunnioituksen ja hellyyden tunne seuraajaansa kohtaan valtasi Gaudin, ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan huolistaan, niinkun isän kanssa. Mutta sanat tarttuivat kurkkuun, eikä hän sanonut mitään.

He kulkivat eteenpäin illan viileässä tuulessa, joka tuoksui mereltä, silloin tällöin he tasaisella kankaalla kulkivat jonkun mökin sivu, ovet olivat jo suljetut, ne näyttivät synkiltä jyrkkine kattoineen; ne olivat kurjia pesiä, joihin kalastajat olivat kömpineet; vastaan heille tuli ristiä, pensaita ja kiviä.

Kuinka kaukana Pors-Even sentään olija kuinka kauvan hän oli viipynyt!

Joskus he kohtasivat joitakuita, jotka palasivat Paimpolista tai Loguivystä, joka kerran kun hän näki miehen haamun lähestyvän, hän ajatteli Yannia, mutta hänet saattoi helposti jo kaukaa tuntea, ja pian hän aina huomasi erehtyneensä. Hänen jalkansa sotkeutuivat pitkiin ruskeihin kasveihin, jotka olivat takkuisia kun tukka, ne olivat merihauraa, jota oli polulla.

Plouëzochin ristin kohdalla Gaud sanoi jäähyväiset vanhukselle ja pyysi häntä palaamaan. Paimpolista näkyivät jo tulet, eikä hänellä enää ollut mitään syytä peljätä.

Se oli siis lopussa täksi kertaa... Ja kukaties koska hän nyt saisi nähdä Yannia...

Tekosyitä Pors-Eveniin palatakseen häneltä kyllä ei olisi puuttunut, mutta olisi näyttänyt liian sopimattomalta käydä siellä uudestaan. Täytyi olla rohkeampi ja ylpeämpi. Jos edes Sylvestre, hänen uskottunsa, olisi vielä ollut täällä, niin hän ehkä olisi saanut mennä Gaudin puolesta Yannia tapaamaan ja pakoittamaan häntä selittämään. Mutta hän oli poikessa, ja kukaties kuinka moneksi vuodeksi?...

IV.

-- Minäkö naimisiin? Yann sanoi illalla vanhemmilleen, -- minäkö naimisiin? Miksi minä, Jumala paratkoon, sitä tekisin? -- Voisinko minä koskaan olla niin onnellinen kun täällä teidän kanssanne. Ei ole huolia, eikä ole rettelöltä kenenkään kanssa, ja lämmin, hyvä keitos joka ilta, kun minä tulen mereltä... Kyllähän minä tiedän, että te karkotatte häntä, joka kävi täällä tänään. Ensiksi on ainakin minun mielestäni vähän kummallista, että tuommoinen rikas tyttö huolii mokomista köyhistä ihmisistä, kun me olemme. Ja toiseksi en minä huoli hänestä, enkä kestään muusta, sen minä olen miettinyt, minä en aio ollenkaan mennä naimisiin.

Molemmat vanhukset katselivat ääneti toisiaan, kovasti pettyneinä, sillä keskusteltuaan asiasta he luulivat voivansa olla varmat siitä, ettei tämä nuori tyttö antaisi rukkasia heidän kauniille Yannilleen. Mutta he eivät yrittäneetkään häntä yllyttämään, sillä he tiesivät sen turhaksi. Etenkin hänen äitinsä oli allapäin eikä sanonut sanaakaan, hän piti arvossa poikansa tahtoa, vanhimpansa, joka oli melkein perheen päämies. Vaikka hän aina oli lempeä ja hellä äitiään kohtaan ja alistui kaikissa elämän pienissä seikoissa hänen tahtonsa alle, niin oli hän ehdottomasti oma herransa suurissa, ja tyynesti ja itsenäisesti kielsi kaiken vaikutuksen sivulta.

Hän ei koskaan valvonut myöhään, sillä niinkun muillakin kalastajilla oli hänellä tapana nousta aikasin ylös. Syötyään illallista kahdeksan aikaan ja tyytyväisenä vielä kerran katseltuaan Loguivysta tuomiaan rysiä ja uusia verkkojaan, hän alkoi riisuutua, näennäisesti aivan tyynenä; sittenhän nousi makaamaan punauutimiseen sänkyyn, jonka hän jakoi pikku Laumek veljensä kanssa.

V.

... Jo viisitoista päivää Sylvestre, Gaudin uskottu, oli viettänyt kasarmissaan Brestissa; -- hän ikävöi kovasti kotiinsa, mutta pysyi järkevänä. Ja komealta hän näytti sinisessä avonaisessa kauluksessaan ja punatupsuisessa lakissaan, hän oli oiva merimies ja hänellä oli kookas vartalo ja hän astui heiluen; sydämmessään hän ikävöi mummoaan ja oli sama viaton lapsi kun ennenkin.

Yhtenä ainoana iltana hän oli juonut itsensä juovuksiin, maamiestensä kanssa, siksi että niin on tapana tehdä: he olivat tulleet kasarmiin kaikki yhdessä joukossa käsitysten, laulellen täyttä kurkkua.

Kerran hän oli sunnuntaina käynyt teatterissa, ylhäällä galleriiassa. Näytettiin suurta draamaa, ja merimiehet olivat vimmoissaan petturille, he ottivat hänet vastaan yhteisellä murinalla, joka kaikui kun länsituulen syvä kohina. Etupäässä hän oli huomannut, että siellä oli hyvin kuuma ja vähän ilmaa ja ahdasta; hän oli koettanut riisua mekon päältään, mutta poliisi oli kieltänyt. Lopulta hän oli nukkunut.

Kasarmiin palatessaan, keskiyön jälkeen, hän oli kohdannut naisia, jotka eivät enää olleet aivan nuoria, niillä oli tukka poltettu ja ne kävelivät edestakasin katukäytävällä.

-- Kuulehan kaunis poika, he sanoivat raa'alla käheällä äänellä.

Hän heti ymmärsi, mitä he tahtoivat, sillä ei hän ollut niin lapsellinen, kun olisi voinut luulla. Mutta äkkiä hänelle juontui mieleen vanha mummo ja Maria Gaos ja hän kulki halveksien heidän sivutsensa, katsellen heitä nuoruutensa ja kauneutensa ylevältä kannalta ja hymyillen lapsellisen ivallisesti. Kaunottaret hämmästyivät suuresti nähdessään näin ylpeän merimiehen.

-- Katsopas tuota! Ole varoillasi poikaseni, riennä kotiisi, muuten sinut syövät.

Ja ne törkeydet, joita he huusivat hänen perästään hälvenivät siihen epäselvään meluun, mikä täytti kadut sunnuntaiyönä.

Hän käyttäytyi Brestissä niinkun Islannissa, hän pysyi viattomana kun merellä. -- Mutta toiset eivät häntä pilkanneet, sillä hän oli hyvin väkevä ja se aina herättää kunnioitusta merimiehissä.

VI.

Eräänä päivänä häntä kutsuttiin komppaniian virastohuoneesen, jossa hänelle ilmoitettiin, että hän oli määrätty Kiinaan, Formosan laivastoon.

Hän oli jo kauvan aavistanut, että niin oli käyvä, hän oli kuullut niitten, jotka lukivat sanomalehtiä, sanovan, ettei siellä sota näkynyt päättyvän. Samalla hänelle ilmoitettiin, että koska lähtöä piti jouduttaa, ei hän voinut saada lomaa, joka tavallisesti annetaan sotaan lähteville hyvästijättöä varten. Viidessä päivässä piti hänen saada kamssunsa reilaan ja lähteä.

Hänet valtasi outo mielenliikutus, se häntä viehätti, että hän saisi matkustaa kauvaksi tuntemattomiin maihin, sotaan; mutta se myöskin häntä huolestutti, kun piti kaikki jättää, eikä tiennyt, pääsisikö koskaan palaamaan.

Tuhannet seikat pyörivät hänen päässään. Hänen ympärillään kasarmissa meluttiin ja pauhattiin, sillä useille muillekin oli ilmoitettu, että he olivat määrätyt Kiinan laivastoon.

Ja hän kirjoitti heti vanhalle mummo paralleen, heti lyijykynällä, istuen maassa, yksinään, mieli kiihtyneenä, keskellä näitä nuoria miehiä, jotka kuleksivat edestakasin ja melusivat, ja joiden kaikkien, niinkun hänenkin, piti lähteä...

VII.

-- Hän näyttää vanhalta, hänen armaansa, hänen kumppaninsa sanoivat, kaksi päivää sen jälkeen, nauraen hänen selkänsä takana, mutta sama se, he näyttävät tulevan hyvin toimeen keskenään.

Heitä huvitti nähdä hänen ensi kerran kävelevän pitkin katuja käsitysten naisen kanssa, niinkun kaikki muutkin, ja kumartuvan hellästi tämän puoleen ja sanovan asioita, jotka näyttivät olevan hyvinkin suloisia.

Se oli pieni nainen, joka takaapäin katsoen näytti kylläkin vikkelältä; -- hame oli liian lyhyt nykyaikaiseksi, hartioilla oli ruskea huivi ja päässä suuri paimpolilainen päähine.

Nainen myöskin, nojautuen hänen käsivarteensa, katsoi hellästi häneen.

-- Vanhalta hän vähän näyttää, hänen armaansa!

He sanoivat sen leikillään vaan, sillä hyvinhän he näkivät, että se oli herttainen vanha mummo, joka oli tullut maalta.

Hän oli tullut kesken kiireen, kauhea pelko oli hänet vallannut, kun hän kuuli pojanpoikansa lähdöstä: -- sillä tämä Kiinan sota oli jo maksanut monta merimiestä Paimpolin tienoolle.

Hän oli koonnut kaikki pienet säästönsä, oli pannut arkkuun siistin juhlapukunsa, toisen päähineen ja lähtenyt edes vielä kerran syleilemään pojanpoikaansa.

Hän oli mennyt suoraan kasarmiin ja kysynyt Sylvestreä, ensin oli komppaniian ajutantti kieltänyt päästämästä tätä ulos.

-- Mutta jos te niin välttämättömästä tahdotte, muoriseni, niin kääntykää kapteenin puoleen, tuossa hän juuri astuu.

Päättävästi hän heti menikin, ja sai kapteenin taipumaan.

-- Lähettäkää Moan muuttamaan pukua, hän sanoi.

Ja Moan juoksi neljä porrasta kerrassaan pukeutumaan juhlapukuunsa, -- ja vanhus, huvittaakseen häntä niinkun ainakin, irvisteli ja kumarteli ajutantin selän takana.

Kun Sylvestre tuli takasin juhlavaatteissaan avokaulaisessa mekossaan, hämmästyi muori huomatessaan hänet niin kauniiksi: hänen musta partansa, jota parturi oli sievistänyt, oli leikattu suippeaksi, niinkun merimiehillä sinä vuonna oli tapana, hänen avonaisen paitansa reunukset olivat käherretyt, ja hänen lakissaan oli pitkät heiluvat nauhat, joiden päissä oli kulta-ankkurit.

Hetken ajan hän luuli näkevänsä Pierre poikansa, joka kaksikymmentä vuotta sitten myöskin oli ollut laivastossa merimiehenä, ja kun hän muisteli tätä pitkää mennyttä aikaa ja kaikkia kuolleitaan, niin synkkä varjo äkkiä lankesi nykyhetkenkin yli.

Mutta suru pian haihtui. He lähtivät käsitysten kävelemään, iloiten yhdessäolostaan; -- ja se oli silloin kun mummoa oli pidetty hänen armaanaan ja arveltu "vähän liian vanhaksi".

Ensiksi muori kutsui hänet päivällisille, sillä hienoa piti olla, ravintolaan, jota piti muuan Paimpolilainen, ja jota hänelle oli kiitetty huokeaksi. Sitten he, aina vaan käsityksin, lähtivät kaupungille kävelemään; ja katselivat puotien ikkunoita. Ja kaikkea mitä vaan hauskaa oli, hän keksi huvittaakseen pojanpoikaansa ja hän puhui Paimpolin murteella, jota sivukulkijat eivät ymmärtäneet.

VIII.

Hän viipyi kolme päivää pojanpoikansa luona, kolme juhlapäivää, joita seurasi synkkä "sitten", -- kolme armonpäivää.

Viimein hänen kumminkin täytyi lähteä, palata Ploubazlanekiin. Ensiksikin olivat hänen vähät rahansa lopussa. Toiseksi piti Sylvestren lähteä vesille ylihuomenna, eikä merimiehiä millään ehdolla päästetä kasarmeistaan ulos lähtöpäivän edellisenä päivänä (joka tapa ensi silmäykseltä näyttää kovalta, mutta se on välttämätön varokeino karkaamisia vastaan, sillä moni mielellään pötkii tiehensä juuri sotaan lähtiessä).

Voi, sitä viimeistä päivää!... Hän oli koittanut ja koittanut, ja vaivannut päätään keksiäkseen jotain hauskaa sanottavaa pojanpojalleen, vaan ei hän keksinyt mitään, kyyneleet vain pyrkivät silmiin, ja nyyhkytyksiä nousi joka hetki kaulaan. Nojautuen hänen käsivarteensa hän antoi hänelle tuhansia neuvoja, jotka olivat saada hänetkin itkemään. Ja viimeiseksi he olivat menneet kirkkoon yhdessä rukoilemaan.

Iltajunassa hän oli lähtenyt. Säästääkseen he olivat menneet jalan asemalle, Sylvestre kantaen muorinsa matka-arkkua ja tukien häntä voimakkaalla kädellään, johon hän nojautui koko painollaan. Mummo parka oli niin kovin väsyksissä, hän ei enää jaksanut, hän oli niin yli voimiensa rasittunut viimeisten kolmen neljän päivän kuluessa. Hän astui selkä köykyssä ruskean huivinsa alla, hän ei ollut pystyssä pysyä, hänen olennossaan ei ollut enää mitään nuorevuutta ja hänen kuusikymmentä kuusi vuottansa painoivat kun raskas taakka. Kun hän ajatteli, että nyt se oli päättynyt, että hänen muutaman minuutin perästä piti hänestä erota, niin oli hänen sydämmensä pakahtua. Ja se oli Kiinaan jonne hänen piti lähteä, tappokentälle! Vielä hän oli täällä muorinsa kanssa, muori parkansa sylissä, mutta sitten hän lähtisi; eikä isoäidin tahto, eivät hänen kyyneleensä, eikä hänen epätoivonsa voineet häntä pidättää.

Hoppuillen pilettiään, eväsvakkastaan, ja kintaitaan, kiihtyneenä ja vavisten muori parka antoi viimeisiä neuvojaan, joihin kaikkiin Sylvestre vastasi leppeästi ja nöyrästi, myöntyen kaikkeen, kumartuneena hänen puoleensa, katsellen häntä ystävällisin silmin, lapsellisella tavallaan.

-- Joutukaa, muoriseni, jos tahdotte lähteä mukaan.

Kone vihelsi. Muori säikähti, pelkäsi jäävänsä junasta, kaappasi Sylvestreltä arkkunsa; -- mutta pudotti sen maahan ja heittäytyi hänelle kaulaan viimeisen kerran syleilläkseen häntä.

Asemahuoneella olevat ihmiset heitä katselivat, mutta ei ketään enää naurattanut. Rautatievirkamiehet häntä lykkivät ja vallan pyöräällä ollen hän syöksyi lähimpään vaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni hänen takanaan. Sylvestre läksi juoksemaan keveätä merimies juoksuaan ja kiitäen kaaressa niin kun lintu hän riensi ulkopuolella olevan aituun luo ajoissa, nähdäkseen muorin kulkevan sivu.

Kimakka vihellys, pyörät alkoivat jyristä, -- mummo kulki ohitse. Sylvestre nojautuen aituutta vastaan, heilutti nuorekkaasti liehuvanauhaista lakkiaan ja mummo kurkisti kolmannen luokan vaunun ikkunasta ja heilutti nenäliinaansa, jotta Sylvestre hänet huomaisi.

Niin kauvan kun hän saattoi, niin kauran kun hän erotti sinimustan haamun, joka oli hänen pojanpoikansa, hän seurasi sitä silmillään, sydämmestään toivottaen "näkemään asti", joka toivotus aina on niin epävarma, kun sen sanoo merimiehelle, joka lähtee merille.

Mummo parka katsele tarkkaan pikku Sylvestreäsi, katsele viime hetkeen saakka hälvenevää haamua, joka ainaiseksi katoaa silmistäsi.

Ja kun hän ei enää voi nähdä Sylvestreä, putoaa hän istualleen, hän ei varo kaunista päähinettään, ja hän itkee ja nyyhkii, kuolintuskassa...