Part 4
Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.
Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin nukkuivat -- pitkiksi ajoiksi kerrallaan...
-- --
Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!
... He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he olivat jo aikaisin huomanneet sen.
-- Höyrylaiva, tuolla, kaukana!
-- Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen, että se on valtion höyry, -- luovija, joka tulee kiertomatkalleen.
Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon kirjoittama.
Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko -- varmaan se oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.
Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua. Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta, muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät peilit, joiden välissä kalastajat olivat -- toinen oli heidän yläpuolellaan, toinen alapuolellaan -- kävivät taas läpikuultaviksi ja syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois. Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.
Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja, kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä, siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta. Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä. Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.
He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.
Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, -- mutta se olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä, joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta...
Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt. Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä. Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.
Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja he tottelivat heti naurahtaen.
Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi _Mariaan, kapteeni Guermeur_; toinen _herra Yann Gaosille_ toinen _herra Sylvestre Moanille_ (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).
Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.
Ja päällikkö sanoi:
-- Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.
Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.
Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.
Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.
Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen kotiuutisensa.
Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta Gaosin pojalle".
Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä käsialalla se oli kirjoitettu:
-- Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?
Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.
Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:
-- Ei suinkaan heistä paria koskaan tule... Mutta mikähän häntä ei Gaudissa miellytä...
...Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja haaveksien...
Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa veteen, alkoi hitaasti nousta.
Aamu koitti...
TOINEN OSA.
I.
Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja ennustivat lähestyvää myrskyä.
Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se, puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu armeija, -- ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.
Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.
Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi, ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka hetki.
Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista. Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri, pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan, siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä, pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta taas nousevat pystyyn.
Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle, keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi, tummaksi.
Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.
Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he alkoivat kadota toistensa näkyvistä.
Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi, ja aaltojen välit yhä kasvoivat.
Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan, tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?... Kummallinen sokea hävittämishalu!
Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen, riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän valkoisia vaahtojuovia.
Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.
Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.
"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.
Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin, ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin ja haihtui kun savu, kun tyhjä...
Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut nielen..."
... Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.
Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.
Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan paluumatkaa.
Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina. He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat, kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat pakahtua.
-- Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur, pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.
Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.
Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia, aina hymyillen tekokukkiensa keskellä...
Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!
Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman nopeasti.
Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa raivoa -- aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!
Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä, ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu, näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella raudalla...
Yhä kiihtyi myrsky.
Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä" niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle, ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa; kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.
He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina, järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin, etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt, he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän partoihinsa kokoontunut.
Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.
Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!
Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto, mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät; vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä, polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet, melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.
He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia. Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus, väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen kiinni, etteivät kuolisi.
II.
Oltiin Bretagnessa, loppupuolella syyskuuta, oli viileä päivä. Gaud astui aivan yksin Ploubazlanekin ahoa pitkin Pors-Eveniin päin.
Jo kuukausi sitten olivat islantilaiset laivat palanneet, paitse kahta, jotka olivat hävinneet kesäkuun myrskyyn. Mutta "Maria" oli hyvin kestänyt sen, Yann ja kaikki muut laivamiehet olivat rauhassa kotona.
Gaud oli hyvin hämillään, ajatellessaan, että hän oli matkalla Yannin luo.
Yhden ainoan kerran Gaud oli nähnyt häntä, hänen Islannista palattuaan. Se oli silloin, kun he kaikki yhdessä olivat käyneet saattamassa Sylvestre parkaa, kun tämä lähti sotapalvelukseen. He olivat saattaneet häntä aina matkavaunuihin saakka. Sylvestre oli itkenyt vähän, hänen vanha mummonsa paljon, ja sitten hän oli lähtenyt Brestiin, väkeensä vastaan otettavaksi. Yann, joka myöskin oli tullut jäähyväisiä sanomaan ystävälleen, koitti katsoa poispäin, kun Gaud häntä katseli, ja koska oli paljon väkeä ajopelien ympärillä, -- muita asevelvollisia, jotka lähtivät, ja heidän omaisiaan heitä saattamassa, -- ei heillä ollut tilaisuutta puhutella toisiaan.
Silloin Gaud oli tehnyt rohkean päätöksen: hän lähti, vaikka vähän arastellen, Gaosien luo.
Hänen isänsä oli muinoin ollut asioissa Yannin isän kanssa (monimutkaisia asioita, jotka kalastajien, niinkun muittenkin talonpoikien kesken eivät koskaan pääty) ja oli hänelle velkaa satasen markkaa laivan hinnasta, jonka he olivat myöneet yhdessä.
-- Te voitte, Gaud oli sanonut, antaa minun viedä rahat, isä, ensiksikin minä mielelläni tahtoisin nähdä Maria Gaosia ja toiseksi minä en koskaan ole ollut niin kaukana Plaubazlanekissa ja minua huvittaisi astua oikein kauvaksi.
Tositeossa hän oli levottoman utelias tutustumaan Yannin omaisiin, joitten piiriin hän ehkä kerran oli kuuluva, ja taloon, ja kylään.
Hänen viimeisiä kertoja Sylvestren kanssa puhellessa ennen tämän lähtöä, oli Sylvestre omalla tavallaan selittänyt ystävänsä ujouden:
-- Näetkös Gaud, hän nyt on semmoinen; hänelle on päähän pälkähtänyt, ettei hän tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa, hän ei rakasta ketään muuta kun merta, ja kerran hän leikillään sanoi meille, että hän on lupautunut naimisiin sen kanssa. Gaud antoi hänelle sen vuoksi anteeksi hänen omituisen käytöksensä, ja kun hän aina muisti hänen kauniin, suoran hymyilynsä tanssiaisyönä, niin hän taas alkoi toivoa.
Jos hän nyt tapaisi Yannin kotonaan, ei hän sanoisi hänelle mitään, niin rohkeaksi hän ei suinkaan aikonut näyttäytyä. Mutta kun tämä taas näkisi Gaudin niin likeltä, niin hän kenties puhuisi...
III.
Gaud oli jo astunut tunnin ajan nopeasti, levottomana, hengittäen meren raitista ilmaa.
Tien risteyksiin oli pystytetty suuria ristiä.
Tuon tuostakin hän kulki pienien kalastajakylien lävitse, joita tuulet pieksivät pitkin koko vuotta, ja jotka ovat kallion värisiä. Eräässä, jossa tie äkkiä tunkeutui synkkien seinien, korkeain huippupäisten olkikattojen välitse, jotka muistuttavat kelttiläisten mökkien kattoja, huvitti häntä muuan kapakan kyltti: "Kiinalaista siideriä". Siihen oli maalattu kaksi marakattia vihreisiin ja punaisiin pukuihin, niillä oli pitkät hännät, ja ne joivat siideriä. Epäilemättä jonkun vanhan merimiehen mielikuvituksia, joka oli käynyt siellä... Kulkiessa Gaud katseli kaikkia; kun ihminen hyvin ajattelee matkansa maalia, niin häntä aina huvittavat, enemmän kun muita, tuhannet pikkuseikat matkalla.
Pikku kylä oli jo jäänyt kauvaksi hänen taakseen ja mikäli hän kulki Bretagnen äärimmäistä nientä, sitä harvemmassa oli puita hänen ympärillään, sitä synkempää oli seutu.
Maa oli aaltoilevaa ja kallioista ja joka kukkulalta näkyi aava meri. Viimein ei ollut enää puita ollenkaan, pelkkä kangas vihreine ajonc-pensaineen, ja siellä täällä ristiinnaulitun kuvia, jotka kuvautuivat vasten taivasta kädet levällään, jotta koko tienoo näytti äärettömältä pyövelinkentältä,
Eräässä tienristeyksessä, jota myöskin suojeli ääretön ristiinnaulitun kuva, hän oli kahden vaiheilla kumpaa kahdesta, okaisten rinteitten välitse kulkevasta tiestä seuraisi.
Muuan pieni tyttö tuli parhaiksi päästämään häntä pälkäästä:
-- Hyvää päivää, neiti Gaud!
Se oli pikku Gaos, Yannin pieni sisar. Suudeltuaan häntä kysyi Gaud häneltä, olivatko hänen vanhempansa kotona.
-- Isä ja äiti ovat. Yann veikko vaan, tyttönen sanoi viattomasti, on mennyt Loguivyyn, mutta minä luulen, ettei hän viivy siellä kauvan.
Hän ei siis ollut kotona! Sama paha onni aina ja kaikkialla erotti heidät toisistaan. Hän jo aikoi lykätä käyntinsä toistaiseksi. Mutta pikku tyttö, joka oli nähnyt hänet tiellä, hän varmaankin kertoisi... Mitä ajateltaisiin Pors-Evenissä? Hän päätti jatkaa matkaansa, mutta viivytteli niin paljon kun mahdollista, jotta Yann ehtisi palata.
Mitä lähemmäksi hän tuli sitä syrjäistä kylää, jossa Yann asui, sitä niukemmaksi kävi kasvillisuus, sitä autiommaksi seutu. Voimakas meren henki, joka teki ihmiset suuremmiksi, teki kasvit matalammiksi, lyhemmiksi, vaivaisiksi raukoiksi, jotka ryömivät pitkin karua maata. Polulla oli merihauraa ja outoja lehtiä, jotka kertoivat, että toinen maailma oli lähellä. Niistä levisi ilmaan suolainen haju.
Joskus kohtasi Gaud jonkun kulkijan, meren väkeä, jotka, kun maa oli puutonta, saattoi jo nähdä kaukaa, ja ne näyttivät niin suurilta, kun niitä katseli vasten taivaan ja meren kaukaista ja korkeata rajaa. Luotsit ja kalastajat, kaikki he tähystelivät kauvaksi, katselivat merelle; kulkiessaan hänen sivutsensa he tervehtivät häntä. Päivettyneitä, miehekkäitä, lujia muotoja, merimieshatut päässä.