Part 13

Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.

Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään. Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.

Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille, nojaten päätään kiviseinää vasten:

... hukkui Norden-Fiordin tienoille, myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 23 vuoden vanhana... Levätkööt rauhassa!

Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, -- kaukaisen, kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi... Ja äkkiä -- seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan -- hän näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja niitten keskellä leimuava nimi, -- armas nimi, _Yann Gaos_!... Hän hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu...

Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä jatkoivat tanssiaan.

Kuului askelia tieltä! -- Joku tuli! -- Hän nousi ylös, asetteli päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät, tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta.

Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti, melkein vihastutti.

-- Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä äänellä.

Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.

-- Voi, niin!... lupauksia... Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten niinkun sisaret.

He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina... Fante tuki Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät toisiaan.

Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.

VIII.

Syyskuun loppupuoli oli kun toinen kesä, vähän surumielisempi vain. Se oli tänä vuonna todellakin niin kaunis, että, jollei kuihtuneita lehtiä olisi ollut, joita synkkänä sateena tielle putoili, olisi luullut olevansa iloisessa kesäkuussa. Puolisot, sulhaset, rakastajat olivat tulleet, ja joka paikassa iloittiin toista rakkauden kevättä...

Viimeinkin eräänä päivänä ilmoitettiin, että toinen myöhästyneistä Islannin laivoista näkyi merellä. Kumpiko?...

Kohta kokoontui rannalle joukko naisia, äänettöminä, huolestuneina he odottivat.

Gaud, vavisten ja kalpeana, oli siellä myöskin, Yanninsa isän vieressä:

-- Minä luulen, vanha kalastaja sanoi, minä luulen varmaan, että ne ovat he! Punainen juova ja märssypurje on samanlainen kun heillä. Mitäs arvelet, Gaud tyttöseni?

-- Ei olekaan, ukko virkkoi äkkiä masentuen, me olemme sittenkin erehtyneet, puomi ei ole samanlainen, ja heillä on toisenlainen mesani. Tällä kertaa he eivät vielä tule, se on "Maria-Jeanne". Mutta nyt ne tyttöseni eivät voi kauvan viipyä enää.

Ja päivä kului toisensa perästä ja yö tuli aina oikealla ajallaan järkähtämättä.

Gaud yhä pukeutui juhlapukuunsa ikäänkun mieletön, hän pelkäsi näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta, ja oli joutua epätoivoon, kun muut häntä kohtaan näyttivät sääliviltä ja salaperäisiltä, hän katsoi poispäin, jottei sattuisi kohtaamaan noita katseita, jotka häntä jäätivät.

Nyt oli hän ottanut tavaksi joka aamu mennä Pors-Evenin korkealle äärimäiselle niemelle, ja meni sinne aina Yannin kotitalon takapuolitse, jottei äiti ja pienet siskot häntä näkisi. Hän meni aivan yksin Ploubazlanekin uloimmalle niemekkeelle, joka peuransarven kaltaisena pistää harmaasen Kanaaliin, ja siellä hän istui koko päivän yksinäisen ristin juurella, josta näki yli kaukaisen, aavan meren.

Kaikilla meren rannikon kallioisilla niemillä on semmoisia graniittiristiä, ne ikäänkun rukoilevat armoa, ikäänkun koittavat lepyttää tuota suurta, liikkuvaa, salaperäistä, joka vetää ihmisiä luokseen, eikä anna heitä takasin, ja mieluimmin se vielä ottaa voimakkaimmat ja kauneimmat.

Pors-Evenin ristin ympärillä oli ikuisesti vihannoiva kenttä, se oli täynnä ajonc-pensaita. Ja täällä ylhäällä oli meri-ilma aina puhdasta, tuskin tunsi merihauran suolaisen hajun, ilma oli täynnä syyskuun vienoja tuoksuja.

Kaukana näkyivät toiset niemet, toinen toisensa takaa; Bretagnen maa loppui ikäänkun teräviin kärkiin, jotka pistivät meren tyyneen pintaan.

Likempänä rantaa kalliot saivat meren pinnan väreilemään, mutta ulompana ei mikään enää häirinnyt sen kirkasta peiliä; kuului vienoa, hyväilevää ja samalla rajatonta kuohuntaa, joka tuli lahtien pohjukoista, Ja kaukaa katsoen se näytti niin tyyneltä, niin lempeältä. Suuri, sininen meri, Gaosien hauta, pysyi käsittämättömänä, salaperäisenä, ja vienot tuulahdukset toivat pensaitten tuoksua, jotka kukkivat toista kertaa syksyn viimeisessä auringon paisteessa.

Määrätyillä ajoilla laskeutui meri, ja niemet kasvoivat, sen mukaan kun Kanaalista vesi hitaasti väheni; sitten se taas yhtä hitaasti nousi, laski ja nousi yhtämittaa, huolimatta vähäistäkään kuolleista.

Ja Gaud yhä istui ristinsä juurella, yksin hiljaisuudessa, yhä tähystellen, kunnes tuli yö, kunnes ei mitään enää nähnyt.

IX.

Syyskuu oli lopussa. Gaud ei enää syönyt mitään eikä maannut.

Nyt hän istui kotona kaiket päivät, kädet sylissä, pää seinää vasten nojattuna. Miksi hyväksi piti nousta ylös ja miksi hyväksi piti mennä makaamaan, hän heittäytyi vaatteet päällä vuoteelleen, kun viimein kokonaan väsyi. Sillä välin hän istui liikahtamatta paikallaan, hampaat kalisivat vilusta, kun aina oli yhdessä paikassa; hänestä vain tuntui, että rautavanne pusersi hänen ohimoitaan, hän tunsi, kuinka kasvot kävivät kuopille, suu oli kuiva niinkun kuumeessa, ja tuon tuostakin tunki hänen kurkustaan käheä valitus, jota tempomalla jatkui pitkät ajat, jolloin pää tärisi graniittiseinää vasten.

Tai joskus hän kutsui Yannia nimeltä, hellästi ja hiljaa, ikäänkun hän olisi ollut aivan lähellä, ja hän sanoi hänelle helliä sanoja.

Joskus hän ajatteli muitakin asioita kun häntä, kaikenlaisia vähäpätöisiä seikkoja; välistä hän esimerkiksi huvikseen katseli kuinka fajanssisen Neitsyen kuvan tai siunatun vesiastian varjo piteni pitkin hänen sänkyään sen mukaan, kun aurinko laski. Sitten palasi taas tuska entistä kauheampana, ja hän alkoi taas valittaa ja lyödä päätään seinää vasten.

Ja niin kuluivat päivän hetket, toinen toisensa perästä, ja niin kaikki illan, ja yön ja aamun. Kun hän laski, kuinka kauvan sitten hänen jo olisi pitänyt tulla, kauhistui hän yhä enemmän, hän ei tahtonut pitää lukua päivämääristä eikä päivien nimistä.

Tavallisesti on Islannin haaksirikkoutuneista jonkinlaisia tietoja, ne, jotka palaavat, ovat nähneet kaukaa heidän onnettomuutensa tai löydetään joku pirstale tai ruumis, tai muu todistus, joka kaikki selittää. Mutta "Leopoldinea" ei ollut kukaan nähnyt, siitä ei tiedetty mitään. "Maria-Jeannen" väki oli viimeiseksi nähnyt heitä, ja se oli ollut 2 p:nä elokuuta, ja he sanoivat, että he varmaankin olivat menneet kalastamaan kauvemmaksi pohjoseen, ja sen jälkeen oli kaikki kätketty läpitunkemattomaan salaisuuteen.

Odottaa, aina vaan odottaa, saamatta tietää mitään! Milloin se aika tulisi, jolloin hän ei enää odottaisi? Hän ei sitä tiennyt, mutta hän melkein toivoi, että se tulisi pian.

Voi! Jos hän todellakin oli kuollut, niin miksi he eivät sitä säälistä hänelle sanoneet!...

Voi, jos hän saisi nähdä hänet semmoisena, kun hän oli tällä hetkellä tai mitä hänestä oli jäljellä!... Jos edes pyhä Neitsyt, jota hän niin palavasti oli rukoillut, tai joku muu samanlainen voima tahtoisi häntä armahtaa ja jollain tavalla näyttäisi hänelle hänen Yanninsa, -- elävänä, matkalla kotiin, -- tai hänen ruumiinsa, joka ajelehti merellä, jotta hän edes varmaan tietäisi totuuden!

Joskus hänestä tuntui, kun olisi purje kohonnut näkyviin taivaanrannalla: se oli "Leopoldine", joka lähestyi, joka riensi kotiin! Silloin hän tajuttomasti yritti nousta ylös, juosta katsomaan merelle, näkemään, oliko se totta...

Hän vaipui alas. Voi, missä se oli, se "Leopoldine" tälläkin hetkellä? missähän se oli?... Luultavasti siellä kaukana, kauheassa Islannissa, hyljättynä, pirstaleina, hylkynä...

Ja lopuksi häntä kiusasi aina sama näky: rikkonainen, tyhjä laivanhylky, joka kellui äänettömällä, harmaanpunertavalla merellä, kellui, hitaasti, hitaasti, ääneti, ivallisen viehkeästi keskellä kuolon tyyntä merta.

X.

Kello kävi kahta aamulla.

Etenkin yöllä hän odottavaisesti kuunteli joka askelta, joka lähestyi; pieninkin melu, pieninkin outo ääni pani hänen ohimonsa sykkimään, ne olivat käyneet kauhean aroiksi, kun niitä alituisesti oli jännitetty.

Kello kävi kahta aamulla. Tänä yönä niinkun muinakin hän virui kädet ristissä ja silmät auki tuijottaen pimeään, ja hän kuunteli tuulen ikuista suhinaa.

Äkkiä kuului askelia, kiireisiä askelia tieltä! Kukahan tähän aikaan siellä astui? Hän nousi istualleen, suurimmassa mielenliikutuksessa, hänen sydämmensä herkesi sykkimästä.

Se pysähtyi oven eteen, astui pieniä kiviportaita ylös...

Yann!... Voi, Herra Jumala, Yann!... Ovea jyskytettiin, saattoiko se olla kukaan muu!... Gaud seisoi lattialla, paljain jaloin, hän joka niin pitkät ajat oli ollut niin heikko, hän oli hypännyt sängystä keveästi kun kissa, ojennetuin käsin syleilläkseen rakastettuaan. Luultavasti "Leopoldine" oli tullut yöllä ja käynyt ankkuriin Pors-Evenin lahden suuhun, - ja Yann riensi maalle; nopeasti kun salama iskee, hän ehti ajatella kaiken tämän. Ja hän repi sormiaan oven nauloihin, kiihkoissaan kiskoessaan raskasta salpaa ovelta... -- --

-- Voi!... Hän väistyi takaisin hitaasti horjuen ja pää painui ryntäille. Hänen suloinen, hullu unensa oli loppunut. Se oli vain Fantek, heidän naapurinsa... Kun hän oli päässyt käsittämään, että se oli vain hän, ettei hänen Yanniaan ollut siinä ollut, tunsi hän ikäänkun porras portaalta vaipuvansa samaan kuiluun, samaan kauheaan epätoivoon.

Fantek parka pyysi anteeksi: hänen vaimonsa, niinkun Gaud tiesi, oli huonosti sairaana, ja nyt oli heidän lapsensa tukehtua kätkyeesensä, se oli sairastunut pahaan kaulatautiin; hän oli tullut pyytämään apua, siksi aikaa kun hän itse menisi Paimpoliin lääkäriä hakemaan...

Mitä se kaikki Gaudiin kuului? Hän oli käynyt kovaksi surussaan, hänellä ei ollut enää mitään muille antaa. Hän vaipui penkille ja jäi siihen istumaan liikkumattomin silmin, niinkun kuollut, vastaamatta ja kuulematta, edes näkemättäkään mitään. Mitä se häneen kuului, mitä tämä mies puhui?

Silloin Fantek käsitti asian laidan, hän ymmärsi, miksi hänelle oli ovi avattu niin pian ja hän sääli häntä sen surun tähden, jonka hän oli hänelle tuottanut.

Hän pyytää sopersi anteeksi.

-- Se oli totta, hänen ei olisi pitänyt vaivata häntä!

-- Minuako, Gaud vastasi nopeasti, - ja miksi ei minua, Fantek?

Elinvoimat olivat äkkiä palanneet, sillä hän ei tahtonut vielä muitten silmissä näyttää epätoivoiselta, sitä hän ei millään ehdolla tahtonut. Ja sitten hän puolestaan sääli Fantekia; hän pukeutui seuratakseen häntä ja hänellä oli vielä niin paljon voimia, että hän saattoi mennä hoitamaan hänen pientä lastaan.

Kun hän kello neljän aikaan tuli takasin ja heittäytyi vuoteelleen, oli hän niin väsyksissä, että uni hänet hetkeksi valtasi.

Mutta hetken ääretön ilo oli tehnyt hänen mieleensä vaikutuksen, joka ei haihtunut; hän heräsi äkkiä, vavahtaen koko ruumiissaan, hän nousi puoleksi istumaan ja koitteli johdattaa mieleensä... Hän oli äskettäin saanut jotain tietoja Yannista. Sekavien ajatuksien joukosta hän etsi ja etsi mitä se oli...

-- Voi, niin todellakin! -- sehän oli vain Fantek.

Ja toistamiseen hän vaipui samaan pohjattomaan kuiluun. Ei, todellisuudessa ei ollut mitään muuttunut hänen synkässä, toivottomassa odottamisessaan.

Kuitenkin jo se, että hän oli luullut hänen olevan niin lähellä, vaikutti, että oli kun hänen henkensä olisi liidellyt hänen ympärillään; se oli sitä, jota Bretagnessa kutsutaan "viestiksi", ja hän kuunteli vieläkin tarkemmin ulkoa kuuluvia askelia, häntä aavistutti, että joku ehkä tulisi puhumaan Yannista.

Ja päivän tultua tulikin Yannin isä. Hän otti lakin päästään, pyyhkäsi taapäin kauneita, valkoisia hivuksiaan, jotka olivat kiharia, niinkun hänen poikansa, ja istui Gaudin vuoteen ääreen.

Hänenkin mielensä oli masennuksissa, sillä hänen Yanninsa, hänen kaunis Yanninsa oli hänen vanhimpansa, hänen suosikkinsa, hänen kunniansa. Mutta hän toivoi vielä, hän todellakin vielä toivoi. Hän alkoi lohduttaa Gaudia hyvin lempeästi: ensiksikin, kaikki viimeiseksi Islannista tulleet puhuivat tiheistä sumuista, jotka varmaan olivat voineet myöhästyttää laivaa. Ja sitten hän oli vielä tullut ajatelleeksi yhtä seikkaa: he olivat ehkä poikenneet Färsaarille, jotka ovat kaukaisia saaria matkan varrella, ja josta tullakseen kirjeet tarvitsevat hyvin pitkän ajan. Se oli kerran tapahtunut hänelle itselleen; siitä jo oli noin neljäkymmentä vuotta, hänen äiti vainaajansa oli jo luettanut sielumessuja hänen puolestaan... Ja semmoinen vene sitten kun "Leopoldine", melkein uusi; ja sitten laivaväki, ne olivat kaikki parhaimpia merimiehiä...

Vanha Moan muori astua köpisteli heidän ympärillään ja pudisteli päätään: Gaudin epätoivo melkein oli hänelle palauttanut voimat ja ymmärryksen, hän hoiti taloutta ja katseli tuon tuostakin Sylvestren pientä kellastunutta muotokuvaa, joka riippui graniittiseinällä, merimiesankkurineen, mustista helmistä tehdyn hautajaisseppeleen keskellä. Sittenkuin merimiehen ammatti oli vienyt häneltä hänen pojanpoikansa, ei hän enää luottanut merimiesten palaamiseen; pyhää Neitsyttä rukoili hän vaan pelosta vanhoilla kuihtuneilla huulillaan, mutta sydämmessä hänellä oli katkera viha.

Mutta Gaud kuunteli ahneesti ukon lohdutusta, hänen suuret, sinisten kehäin ympäröimät silmänsä katselivat hellän hellästi vanhusta, joka oli hänen rakastettunsa näköinen; jo se että ukko istui hänen vieressään, tuntui hänestä suojelevan häntä kuolemaa vastaan, ja hän tyyntyi ja oli ikäänkun lähempänä Yanniansa. Hiljaan ja vienosti hänen kyyneleensä vierivät, ja hän luki uudestaan ja uudestaan tulisia rukouksia pyhälle Neitsyelle, Meren Tähdelle.

Olihan se todellakin mahdollista, että he olivat poikenneet niille saarille, ehkä korjaamaan jotain vahinkoa. Ja Gaud nousi ylös, pani tukkansa kokoon, ja pukeutui vähän, ikäänkun hän olisi toivonut hänen palaavan. Epäilemättä ei kaikki toivo ollut turhaa, koska ukko, hänen isänsä vielä toivoi. Ja hän alkoi taas muutamiksi päiviksi odottaa.

Oli jo syksy, oikein täysi syksy, yöt olivat synkkiä, ja aikaiseen tuli pimeä pienissä mökeissä ja pimeä ulkonakin Bretagnen vanhassa maassa.

Päivätkin olivat vain pitkiä hämäriä, mahdottoman suuret pilvet, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, saattoivat äkkiä tehdä keskipäivän pimeäksi. Tuuli ei vaiennut koskaan, se oli kun kaukaa kuuluvaa suurten kirkon urkujen soittoa, uhkaavia, epätoivoisia säveliä, toisinaan se tuli aivan oven taa ja ulvoi kun raivoisat pedot.

Gaud oli käynyt niin kalpean kalpeaksi ja kuihtui kuihtumistaan, ikäänkun vanhuus jo olisi koskettanut häntä kaljulla siivellään. Alituisesti hän piteli käsissään Yannin kapineita, hänen kauneita häävaatteitaan, hän kääri niitä kokoon ja levitteli taas niinkun mielipuoli, -- etenkin erästä sinistä lankapuseroa, joka oli säilyttänyt hänen ruumiinsa muodon; kun sen keveästi heitti pöydälle, niin se niinkun itsestään, totutusta tavasta mukaili hänen hartiaansa ja rintansa piirteitä; lopulta oli hän pannut sen aivan yksinään erityiseen kaapin osaan, hän ei enää tahtonut liikuttaa sitä, jotta se kauvemmin säilyttäisi jäljennöksensä.

Joka ilta nousi maasta kylmää sumua; silloin hän katseli ikkunastaan synkkää maisemaa, siellä täällä alkoi mökeistä tupruilla valkeata savua: niihin kaikkiin olivat miehet tulleet kotiin, kylmä oli muuttolinnut palauttanut. Ja suloisia hetkiä kai ne viettivät tulien ääressä, sillä talven tullen oli rakkauskin palannut islantilaisten maahan.

Ajatuksillaan riippuen kiinni noissa saarissa, joihin hän oli voinut poiketa, Gaud oli taas alkanut toivoa ja odottaa...

XI.

Yann ei palannut koskaan.

Elokuun yönä, synkällä Islannin merellä, keskellä sen raivoavaa kuohinaa, oli vietetty hänen häitään meren kanssa.

Meren kanssa, joka ennen oli ollut hänen imettäjänsä, se oli tuuditellut häntä, se oli kasvattanut hänestä suuren ja voimakkaan nuorukaisen, -- ja kun hänestä oli varttunut komea mies, oli se ottanut hänet yksin itselleen. Synkkä salaisuus peitti kauheat häät. Koko ajan oli synkkiä pilviä liidellyt heidän ympärillään, ikäänkun liikkuvina, liehuvina esirippuina, jotka oli pantu heidän häitään peittämään, ja morsian pauhasi, pauhasi kamalinta pauhinaansa tukahduttaakseen huudot. -- Yann oli muistanut Gaudia, vaimoaan, ja oli puolustainut, taistellen kun jättiläinen kuolinpuolisotaan vastaan, kunnes hän viimein oli antautunut, syöksyen avonaisin käsin sen poveen, kauheasti huutaen niinkun kuoleva peto; suu oli täynnä vettä, kädet levällään, ainaiseksi kangistuneina.

Ja hänen häissään olivat kaikki ne, jotka hän kerran oli niihin kutsunut. Kaikki muut, paitse Sylvestre, joka nukkui lumotussa puutarhassaan, kaukana, kaukana, toisella puolen maapalloa.