Part 12

Se Gaudia etenkin ihastutti ja kummastutti, että Yann oli niin hellä ja lapsellinen, samanen Yann, jonka hän oli joskus Paimpolissa nähnyt kopeasti ja halveksien kohtelevan rakastuneita tyttöjä. Hänen kanssaan ollessa Yann aina oli luonnollinen ja lempeä, ja hän ihaili hänen ystävällistä hymyilyään, joka aina tuli näkyviin, kun heidän katseensa sattuivat yhteen. Asian laita on näet se, että nämä luonnolliset ihmiset pitävät avioliittoa pyhänä.

Gaud oli kuitenkin hyvin levoton onnessaan, joka hänestä tuntui liian odottamattomalta, epävarmalta kun uni.

Ensiksikin olisiko Yannin rakkaus pysyväinen?... Joskus hän ajatteli Yannin entisiä rakastettuja, hänen seikkailujaan, hänen kiivasta luonnettaan, ja häntä alkoi peloittaa: pysyisikö hän aina yhtä hellänä, yhtä lempeänä ja kunnioittavaisena!

Todellakin kuuden päivän naimisista ei semmoiselle rakkaudelle, kun heidän, ollut miksikään, kun pikkuisen kiihkoista esimakua elämästä, joka ehkä oli ulottuva kauvaksi tulevaisuuteen! Tuskinhan he olivat saaneet puhella keskenään, nähdä toisiaan, päästä käsittämään, että he kuuluivat yhteen. -- Ja kaikki heidän tuumansa yhteiselämästä, tyynestä rauhasta, talouden järjestämisestä oli täytynyt pakosta jättää kotiintuloon...

Seuraavina vuosina hän millä hinnalla hyvänsä estäisi häntä Islantiin lähtemästä!... Mutta kuinka se kävisi päinsä? Ja mitä he sitten tekisivät elääkseen, kun eivät kumpikaan olleet sen rikkaampia?... Ja sitten Yann rakasti niin suuresti kalastaja-ammattiaan...

Mutta sittenkin hän aikoi seuraavina vuosina koettaa pidättää häntä, hän siihen panisi kaiken tahtonsa, kaiken ymmärryksensä ja koko sydämmensä. Hän oli islantilaisen vaimo, surukseen hän oli näkevä kevään lähestyvän, ja joka kesän hän oli viettävä surullisena ja levottomana. Ei, nyt kun hän rakasti häntä enemmän, kun koskaan oli voinut kuvailla, hän tunsi sanomatonta tuskaa, ajatellessaan tulevia vuosia...

Yhden ainoan kevätpäivän he saivat elää yhdessä. Se oli lähtöpäivän edellinen päivä, laivan taklinki oli jo saatu kuntoon, ja Yann oli koko päivän hänen kanssaan. He kävelivät käsitysten pitkin tietä, niinkun rakastavaisilla on tapana, aivan likitysten, ja puhellen tuhansista seikoista. Ihmiset hymyilivät, kun näkivät heidän kuljeksivan:

-- Ne ovat Gaud ja suuri Yann Pors-Evenistä... äskennaineet!

Se oli oikea kevätpäivä, tämä viimeinen päivä; oli outoa nähdä äkillistä, suurta tyyneyttä, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla, joka tavallisesti oli niin myrskyinen. Ei tuulen henkäystä liikkunut. Meri näytti niin lempeältä, se oli ylt'yleensä vaalean sininen ja aivan tyyni. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Bretagnen karu maa imi itseensä täysin määrin valkeata, loistavaa valoa, joka oli sille niin hienoa ja harvinaista; sen syrjäisimmätkin osat näyttivät iloitsevan ja virkistyvän. Ilma oli vienon lämmintä, se maistui kesältä, ja tuntui siltä, kun se aina vastakin olisi pysyvä semmoisena, kun ei enää voisikaan olla rumaa säätä ja myrskyä. Pilvien muuttuvaiset varjot eivät enää kiidelleet pitkin niemiä ja lahtia, joiden suuret, muuttumattomat piirteet näkyivät selvästi auringon paisteessa; ne näyttivät lepäävän nekin nauttien rauhaa, jonka ei luullut koskaan loppuvan... Ja kaikki tämä näytti olevan vaan suloistuttamassa ja ikuistuttamassa heidän rakkauden juhlaansa; -- ja tien varsilla jo näkyi aikaisia kukkia, kevään esikkoja tai orvokkia, mutta ne olivat vielä heikkoja ja hajuttomia.

Kun Gaud kysyi:

-- Kuinka kauvan sinä minua rakastat, Yann?

Hän vastasi hämmästyneenä katsoen häneen rehellisillä, kauneilla silmillään:

-- Mutta Gaud, aina...

Ja kun hän sanoi tämän sanan yksinkertaisesti, kaunistelematta, näytti sillä olevan ikuinen merkitys.

Gaud nojautui hänen käsivarttaan vasten. Täytetyn unelmansa hurmauksessa, hän liittyi likemmäksi häntä, vieläkin levottomana, -- tuntien, että häntä oli niin vaikea pidättää kun meren suuria lintuja... Huomenna oli hän jo kaukana merellä!... Ja tällä kertaa oli jo liian myöhäistä, hän ei enää voinut estää häntä lähtemästä...

Kalliotieltä, jota myöten he kävelivät, näki yli koko rannikkomaiseman, joka näytti olevan aivan puutonta, se oli täynnä kiviä ja siellä täällä vaan oli matalia ajonc-pensaita. Kalastajamökit olivat hajallaan kallioitten välissä, vanhat seinät olivat graniittia, olkikatot olivat jyrkkiä ja mutkikkaita, puhkeava keväinen sammal ne pani vihoittamaan; ja äärimäisenä meri, ikäänkun suuri, läpikuultava kummitus, levitti ääretöntä, ikuista kehäänsä, joka näytti ympäröivän kaikkea.

Gaud kertoili huvikseen Yannille, mitä kummallista, ihmeellistä hän oli nähnyt Parisissa, jossa hän oli asunut, mutta Yann halveksi sitä, eikä se häntä lainkaan huvittanut.

-- Niin kaukana rannikolta, hän sanoi, ja niin paljon maata,... siellä mahtaa olla epäterveellistä. Niin paljon taloja, ja niin paljon ihmisiä! Taitaa olla pahoja tautia niissä kaupungeissa; en minä siellä tahtoisi asua, en vaikka.

Ja Gaud nauroi ja ihmetteli, että tämä aika mies saattoi olla niin lapsellinen.

Joskus he menivät laaksoihin, joissa kasvoi oikeita puita, jotka näyttivät paenneen sinne merituulen suojaan. Sieltä ei enää nähnyt kauvaksi, maa oli täynnä lakastuneita lehtiä ja se oli kylmänkosteata; rotkotie, jonka molemmin puolin oli vihantia ajonc-pensaita, kävi synkäksi oksien varjossa, sitten se tungeskeli jonkin yksinäisen, synkän kylän talojen välitse, jotka olivat kaatua vanhuuttaan ja nukkuivat laaksossaan. Tuon tuostakin kohosi heidän edessään korkealle paljaitten oksien väliin suuri risti, siinä puinen Kristuksen kuva, joka oli ajan syömä ja näytti väänteleivän loppumattomissa tuskissaan.

Taas kohosi tie ja he näkivät taas äärettömän taivaanrannan, hengittivät taas ylängön ja meren raitista ilmaa.

Yann puolestaan kertoi Islannista, kalpeista yöttömistä kesistä, auringosta, joka ei ollenkaan mene mailleen. Gaud ei sitä oikein käsittänyt ja kyseli tarkempaa selitystä.

-- Aurinko kulkee ylt'ympäri, ylt'ympäri, hän sanoi, seuraten ojennetulla kädellään sinisen veden kaukaista kehää. Se pysyy aina hyvin alhaalla, se, näet, ei jaksa nousta ylemmäksi; keskiyön aikana se pikkuisen kastelee alareunaansa mereen, mutta kohta se taas kohoaa ja jatkaa kiertokulkuaan. Joskus näkyy kuu yht'aikaa toisella puolella taivasta; ja sitten ne hommaavat molemmat omalla tahollaan, eikä niitä päten toisistaan erota, sillä niillä mailla ne ovat hyvin toistensa kaltaisia.

Jottako näkee auringon keskiyön aikana!... Kyllä se mahtaa olla kaukana, se Islanti. Ja vuonot? Gaud oli lukenut useat kerrat sen sanan kuolleitten nimien ohella haaksirikkoisten kappelissa; se hänestä tuntui merkitsevän jotain synkkää.

-- Vuonot, Yann vastasi, -- ne ovat suuria lahtia, niinkun esimerkiksi tämä Paimpolin; niitten ympärillä vaan on niin korkeita vuoria, ettei pilvien tähden voi nähdä mihin ne loppuvat. Se on synkkää tienotta, Gaud, se on varma se. Kiviä, kiviä vaan, oi mitään muuta kun kiviä, saaren asukkaat eivät edes tiedä, mitä puu on. Elokuun keskitienoilla, kun meidän kalastuksemme päättyy, on jo täysi aika palata, sillä silloin alkavat yöt, ja pitenevät nopeasti, aurinko vaipuu maan alapuolelle eikä jaksa kohota, ja heillä on siellä yhtämittainen yö koko talven.

-- Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten, jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä, samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet. Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume Moan, Sylvestren isoisä.

Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän vaipan alle.

-- Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan lepää?

Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu niin jotta...

-- Eikös ole koskaan ikävä?

-- Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin, merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!

Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.

VIIDES OSA.

I.

Kun tämän kevätpäivän loputtua tuli yö, tuntui taas talvelta, ja he menivät sisään syömään illallistaan räiskyvän takkavalkean ääressä.

Viimeistä yhteistä ateriaansa!... Mutta heillä oli vielä kokonainen yö maata sylitysten ja se ajatus esti heitä surullisiksi tulemasta.

Kun he syötyään lähtivät ulos Pors-Eveniin mennäkseen, heräsi heissä vielä sama keväinen tunne: ilma oli tyyni ja melkein lämmin, ja hämärä ikäänkun vitkasteli pimetessään.

He menivät käymään vanhempiensa luo, jotta Yann saisi sanoa heille jäähyväiset, ja jotta he pääsisivät hyvissä ajoin kotiin makaamaan, sillä he aikoivat kumpikin nousta päivän koitossa.

II.

Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä, niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen tottuneet.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli erikoisasemassa.

Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän, joka odotti tätä joukkoa.

Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun olisivat kidutettaviksi menneet.

Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat. Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa, ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.

Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä moista kauhua?...

Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki, että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin valittu miehistö.

Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle, paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten nauhoille.

Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa, Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen kärkeen, uuteen kotiinsa.

"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.

Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten; uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne, viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.

Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista, jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. -- Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. -- Gaud hymyili hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli hänen omaansa.

Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he puhelivat niistä, saadakseen puhella.

Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.

-- Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta, ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; -- sehän on tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät kauvemmin kirkkaina...

... He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin. Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on, jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat, mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja tärkeiltä.

Viimeisenä eron hetkenä Yann sulki vaimonsa syliinsä ja he syleilivät toisiaan pitkään, ääneti sanaakaan sanomatta.

Hän meni laivaansa, harmaat purjeet levitettiin ja vieno, läntinen vihuri pullisti ne. Gaud tunsi hänet vielä kaukaa, kun hän heilutti hattuaan sopimuksen mukaan. Ja hän katseli kauvan katoavaa miehen haamua merellä, etenevää Yanniaan. -- Se oli hän tuo tumma miehen muotoinen varjo, joka kuvautui vaaleansinistä vettä vasten, -- se kävi yhä epäselvemmäksi, se katosi näkymättömiin, silmät vaan jäivät katsomaan samaan paikkaan, vaikka eivät enää mitään erottaneet...

Sen mukaan kun "Leopoldine" eteni, kulki Gaud jalkasin pitkin rantaa, ikäänkun manetin vetämänä.

Mutta kohta hänen täytyi pysähtyä, sillä manner loppui, ja hän istuutui viimeisen suuren ristin juurelle, joka on pystytetty kivien ja ajonc-pensaitten sekaan. Koska se paikka oli korkealla, näytti meri siitä katsoen ikäänkun kohoavan ylöspäin edetessään, ja "Leopoldine" näytti poistuessaan, yhä pienemmäksi käyden, vähitellen nousevan äärettömän kehän rinnettä ylös. Meri aaltoili harvaan, ikäänkun maininki olisi käynyt jostakin kauheasta myrskystä, joka oli riehunut jossain muualla, tuollapuolen taivaanrantaa; mutta silmänkantaman alalta, jossa Yann vielä oli, oli kaikki tyyntä.

Gaud yhä katseli, koittaen muistiinsa kiinnittää laivan muodon, purjeitten ja laivanrungon piirteet, jotta hän voisi tuntea sen kaukaa jo, kun hän tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan sitä.

Lännestä yhtämittaa vyöryili mahdottomia laineita, säännöllisesti toinen toisensa perästä, lepäämättä, uudistaen hyödyttömiä ponnistuksiaan, murtuen samoja kallioita vastaan, tyrskyillen ja kastellen hiekan samasta kohdasta. Ja ajanpitkään tuntui oudolta, meri kohisi niin kumeasti, ilma ja taivas olivat niin selkeitä, oli kun meri olisi pyrkinyt paisumaan yli reunojensa ja hukuttamaan rannat.

Sillä välin kävi "Leopoldine" yhä pienemmäksi ja hälveni etäisyyteen. Luultavasti joku merenvirta sitä kuljetti, sillä illan vihurit olivat heikkoja ja kuitenkin se eteni nopeasti. Se oli vain pieni harmaa pilkku, ja se jo kohta tuli näköpiirin äärimäiseen rajaan ja oli katoava äärettömyyteen, josta hämärä jo alkoi koittaa.

Kello seitsemän aikaan illalla tuli yö ja vene katosi näkymättömiin, Gaud palasi kotiinsa, yleensä rohkealla mielellä, vaikka silmiin kiertyikin kyynel toisensa perästä. Oli sentään suuri erotus, olisi ollut sanomattoman synkkää ja tyhjää, jos hän olisi nyt, niinkun muina vuosina lähtenyt jäähyväisiäkään sanomatta. Nyt oli aivan toista, kaikki oli muuttunut, sulostunut; Yann oli hänen omansa, hän tunsi olevansa rakastettu, erosta huolimatta, yksin kotiin tullessaan oli hänellä kumminkin se lohdutus, että hän iloisesti saattoi odottaa syksyä, jolloin he jälleen saisivat nähdä toisensa.

III.

Kesä meni menojaan, se oli surullinen, kuuma ja hiljanen. Gaud tähysteli ensimäisiä keltaisia lehtiä, ensimäisiä syksykukkia, milloin pääskyset alkoivat parveutua.

Hän kirjoitti Yannille useat kerrat Reykjavikin postia ja luovijaa myöten, mutta ei koskaan tiedä varmaan, tulevatko ne perille.

Heinäkuun lopulla hän sai Yannilta kirjeen. Hän kertoi, että hän oli terveenä sen kuun 10:nä, että kalastus tuntui luonnistuvan hyvästi, ja että hänellä jo oli 1500 kalaa osallaan. Alusta loppuun kirje oli kirjoitettu samaan lapselliseen tapaan, saman yleisen mallin mukaan, kun kaikki islantilaiset kirjoittavat kirjeitä omaisilleen. Yannin tapaiset ihmiset eivät ollenkaan osaa kirjoittaa niistä tuhansista seikoista, joita he ajattelevat, mitä he tuntevat tai uneksivat. Mutta Gaud, joka oli sivistyneempi kun hän, osasi lukea rivien välistä sitä syvää hellyyttä, jota hän ei ollut osannut sanoilla ilmaista. Monet kerrat neljän sivun alalla hän kutsui Gaudia vaimokseen, sen nimityksen toistaminen näytti huvittavan häntä. Osoitetta jo: _Rouva Marguerite Gaosille, Moanien talossa, Ploubazlanekissa_, Gaud ilokseen luki monet kerrat. Gaudia oli vielä niin vähän aikaa kutsuttu _rouva Marguerite Gaosiksi!_

IV.

Gaud teki ahkeraan työtä kesäkuukausien aikana. Paimpolilaiset naiset, jotka alkujaan olivat epäilleet hänen työkykyään, sanoen, että hänellä oli liian pienet ja hienot kädet, olivat huomanneet, että hän oli erittäin taitava tekemään käypiä vaatteita, ja hän oli ompelijattarena saavuttanut oikein mainetta.

Ansaitsemataan hän käytti kaunistaakseen heidän kotiansa Yannin kotiintuloksi. Kaappia ja vanhoja sänkyjä oli korjailtu ja kiilloitettu; meren puoleiseen ikkunaan oli pantu uudet lasit ja akuttimet; hän oli ostanut uuden peitteen talveksi sekä pöydän ja tuoleja.

Kaiken tämän sai hän aikaan koskettamatta niitä rahoja, jotka Yann lähtiessään oli hänelle antanut, ja joita hän säilytti pienessä kiinalaisessa lippaassa, näyttääkseen ne hänelle hänen kotiin tultuaan.

Kesäiltoina, kun he laskeutuvan auringon valossa Yvonne muorin kanssa, jonka pää ja ajatukset lämpimän aikaan olivat paljoa selvemmät, istuivat talonsa edustalla, Gaud neuloi Yannille sinisestä langasta kaunista merimiehen mekkoa. Kaulan ja hihan suut olivat ihmeellisen konstikkaasti neulotut. Yvonne muori, joka aikoinaan oli ollut taitava neuloja, oli mieleensä johdatellut nuoruutensa taitoa ja neuvonut Gaudia. Ja siihen tarvittiin paljon lankaa, sillä Yannille piti olla suuri mekko.

Mutta vähitellen, etenkin illoilla, alkoivat päivät tuntua lyhemmiltä. Muutamat kasvit, jotka paraiten kukoistavat heinäkuussa, alkoivat jo näyttää keltaisilta ja kuihtua, ja sinipunaiset ruusuruohot kukkivat toista kertaa tien varsilla, niillä oli pienemmät kukat ja pitemmät varret. Viimein päästiin elokuun viime päiviin ja ensimäinen islantilainen laiva näkyi muuanna iltana Pors-Evenin niemeen. Kotiinpaluun juhla-aika oli alkanut.

Joukossa riennettiin rantaan vastaanottamaan; -- mikähän se oli?

Se oli "Samuel-Azenide"; -- aina se oli ensimäinen.

-- Tällä kertaa, Yannin vanha isä sanoi, ei "Leopoldine" varmaankaan kauvan viivy; kun kerran yksi on lähtenyt eivät toisetkaan enää malta viipyä.

V.

Islantilaiset palasivat. Seuraavana päivänä tuli kaksi, sen jälkeisenä neljä, ja sitten kaksitoista seuraavan viikon kuluessa. Ja ilo palasi heidän kanssaan, ja vaimoilla ja äideillä oli juhla; ja ravintoloissa juhlittiin myös, joissa kauniit paimpolilaiset tytöt tarjosivat kalastajille juotavaa.

"Leopoldine" oli myöhästyneitten joukossa; puuttui vielä kymmenen. He eivät enää voineet viipyä kauvan, ja ajatellessaan, että korkeintaan kahdeksan päivän kuluttua -- hän määräsi itsekseen niin pitkän ajan, ettei pettyisi -- Yann olisi kotona, Gaud oli suloisessa odotuksen hurmauksessa, ja piti kotiaan järjestyksessä, siistinä ja puhtaana, ottaakseen häntä vastaan.

Kaikki oli reilassa, eikä hänellä ollut enää mitään tekemistä, eikä hän malttanut mihinkään muuhun ryhtyä.

Kolme myöhästyneistä tuli vielä ja sitten viisi.

Kaksi vielä puuttui.

-- Tänä vuonna, hänelle nauraen sanottiin, "Leopoldine" tai "Maria-Jeanne" saavat koota muitten jätteet.

Ja Gaud nauroi myöskin entistään hilpeämpänä ja kauniimpana, iloisesti odottaen.

VI.

Päivät vierivät.

Gaud yhä pukeutui paraimpiin vaatteisiinsa, näytti iloiselta, kävi satamassa puhelemassa muitten kanssa. Hän sanoi, että tämä myöhästyminen oli aivan luonnollinen. Sattuihan semmoisia joka vuosi! Ja toisekseen, olivathan ne hyviä merimiehiä ja kaksi hyvää laivaa!

Kun hän viimein illalla tuli kotiin, alkoi häntä huolestuttaa ja vavistuttaa.

Oliko se todellakin mahdollista, että hän jo pelkäsi, näin aikaiseen?... Oliko jo syytä?...

Ja se, että häntä jo pelotti, kauhistutti häntä...

VII.

Oli 10:s päivä syyskuuta... Päivät ne kuluivat niin nopeasti!

Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna, auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana rukoilla, -- siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.

Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui niin talvelta... Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli merkillisempi kun mikään muu?... Sattuuhan usein, että joku laiva myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.

Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten nuorten miesten nimiä:

Muistoksi _Yvon Gaosista_, hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla...

Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita lehtiä putoili alas!...Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään; vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit niitä tutisuttelivat. -- Talvi tuli!...?

... hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla, myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.