Part 11

Mutta tämä pensas sentään oli toisia paljon edellä! Ei missään näillä tienoin olisi minkään tien varrella nähty moista. Varmaankin se oli alkanut kukkia heitä varten, heidän lempensä juhlaksi.

-- Meidänpä täytyy poimia niitä, Yann sanoi.

Melkein hapuilemalla hän kokosi vihkollisen karkeisiin käsiinsä, suurella kalastajapuukollaan, jota hän aina kantoi vyötäisillään, hän huolellisesti leikkasi kaikki oat pois ja sitten hän pani kukat Gaudin ryntäille.

-- Kas niin, aivan kun morsian, hän sanoi ja astui hiukan taapäin, voidakseen pimeästä huolimatta nähdä, sopivatko ne hänelle hyvin.

Heidän alapuolellaan tyyni meri hiljalleen kuohuili rannan kiviä vastaan, kohisten ja vaieten, säännöllisesti, niinkun nukkuva hengittää; se näytti välinpitämättömästi, melkeinpä suotuisasti katselevan heidän rakkauttaan.

Päivät tuntuivat heistä pitkiltä iltaa odottaissa, ja kun he kymmenen lyönnillä erosivat, olivat he ikävissään, että se jo oli loppunut.

Heidän täytyi joutua, jouduttaa paperia ja muita, he pelkäsivät, etteivät joutuisi valmiiksi, että täytyisi antaa onnen paeta syksyyn saakka, epävarmaan tulevaisuuteen...

Ilta, synkkä paikka, meren yhtämittainen kohina ja kuumeentapainen huoli, että aika niin pian kului, kaikki nämä seikat yhteensä tekivät heidän rakastelemisensa omituiseksi, melkein alakuloiseksi He olivat erilaisia rakastavaisia kun muut, vakavampia ja levottomampia rakkaudessaan.

Yann ei koskaan sanonut, mitä hänellä kahden vuoden kuluessa oli ollut häntä vastaan, ja kun hän illalla oli mennyt pois, kiusasi tämä salaisuus Gaudia. Että Yann häntä suuresti rakasti, hän kuitenkin varmaan tiesi.

Se oli totta, että Yann oli rakastanut häntä koko ajan, mutta ei niinkun nyt: nyt se kasvoi hänen sydämmessään ja päässään niinkun meren vuoksi, joka nousee ja nousee, kunnes se täyttää kaikki. Ei hän koskaan ennen ollut sillä tavalla rakastanut.

Joskus hän kävi kivipenkille virumaan ja pani päänsä Gaudin polville ja antoi hyväillä itseään niinkun lapsi, mutta äkkiä hän taas nousi ylös, peljäten sitä sopimattomaksi. Hän olisi tahtonut käydä maahan Gaudin jalkojen juureen ja olla siinä nojaten päätään hänen helmoihinsa. Paitse sitä veljen suudelmaa, jonka hän antoi hänelle tullen mennen, ei hän uskaltanut suudella häntä. Hän jumaloi jotain näkymätöntä, jota hänessä oli, joka oli hänen sielunsa, joka kuvastui hänen äänensä puhtaassa, tyynessä soinnussa, hänen hymyilyssään, hänen kauniissa, kirkkaassa katseessaan.

Ja että hän oli samalla nainen, lihaa ja verta, ja kauniimpi ja lumoavampi kun kukaan muu, että hän kohta oli hänen omansa niin kokonaan, kun kukaan hänen entisistä rakastetuistaan, ja että hän ei kuitenkaa herennyt olemasta _itsenään!_... Tämä ajatus värisytti häntä sisintä sisustaa myöten; hän ei ensiksi voinut käsittää semmoista onnea. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut, kunnioituksesta, hän melkein kysyi itseltään uskaltaisiko hän...

V.

Eräänä sateisena iltana he istuivat vieretysten uunin edessä ja Yvonne muori torkkui vastapäätä heitä. Liekki, joka hyppelehti takassa palavilla oksilla, kuljetteli edestakasin heidän suurennettuja kuvaisiaan mustalla seinällä.

He puhelivat hiljaan keskenään, niinkun rakastavaisilla on tapana. Mutta tänä iltana syntyi pitkiä tuskastuttavia aukkoja heidän keskusteluunsa. Etenkin Yann ei sanonut paljon mitään ja katsoi poispäin puoleksi hymyillen vältellen Gaudin katseita.

Gaud oli nimittäin koko illan ahdistanut häntä kysymyksillä, hän tiedusteli sitä salaisuutta, jota hän ei saanut Yannia ilmaisemaan ja Yann huomasi, ettei hän tällä kertaa pääsisi vähemmällä: Gaud oli liian älykäs ja oli liian lujasti päättänyt ottaa asiasta selon; Yann ei keksinyt mitään tekosyytä pulasta päästäkseen.

-- Oliko minusta puhuttu pahaa? hän kysyi.

Yann koitti vastata myöntäväisesti. Puhuttu pahaa, ooh!... hänestä oli puhuttu paljon Paimpolissa ja Ploubazlanekissa...

Gaud kysyi mitä oli puhuttu. Yann joutui hämille eikä voinut sanoa. Ja Gaud huomasi, että se mahtoi olla jotain muuta.

-- Oliko se minun pukuni, Yann?

Pukuko, oli kai sekin osansa pannut, hän oli ennen ollut liian hienosti puettu tullakseen yksinkertaisen kalastajan vaimoksi. Mutta viimein Yannin täytyi myöntää, ettei pääsyy ollut siinä ollut.

-- No oliko se siksi, että meitä niihin aikoihin pidettiin rikkaina? Pelkäsitkö sinä rukkasia.

-- No en.

Hän vastasi niin lapsellisen varmasti, jotta se oikein huvitti Gaudia. Ja sitten he taas olivat ääneti ja ulkoa kuului meren tuulten vingunta.

Ja katsellessaan Yannia, alkoi uusi ajatus hänessä herätä ja hänen muotonsa muuttui samalla:

-- Se ei ollut yksikään näistä syistä, Yann, -- mutta mikäs se oli? ja hän katsoi häntä kirkkain silmin, vastustamattoman kysyväisesti hymyillen, niinkun se, joka on oikein arvannut.

Ja Yann katsoi nauraen poispäin.

Siinä se siis oli, Gaud oli päässyt asian perille: syytä hän ei voinut sanoa, koska ei ollut mitään, eikä ollut koskaan ollut. Hän vain yksinkertaisesti oli asettunut vastakynteen (niinkun Sylvestre ennen oli sanonut) ja siinä oli kaikki. Mutta kyllä häntä oli kiusattukin Gaudilla! Koko maailma oli siihen sekaantunut, hänen vanhempansa, Sylvestre, hänen kalastustoverinsa, vieläpä Gaud itsekin. Ja hän oli alkanut panna vastaan, itsepintaisesti panna vastaan, ja kuitenkin oli hänen sydämmensä pohjalla elänyt se ajatus, että kerran, kun ei kukaan arvannutkaan, hän lopulta myöntyisi.

Ja se oli tämmöisen Yanninsa lapsellisuuden tähden, kun Gaud oli hyljättynä ikävöinyt kaksi vuotta ja halunnut kuolla...

Kun Yann huomasi joutuneensa kiinni, niin hän ensiksi tuli hämille ja nauroi vähän, mutta sitten hän katsoi Gaudia silmiin vakavasti ja kysyväisesti vuorostaan: antoiko hän anteeksi? Hän katui suuresti nyt, että oli tuottanut niin paljon huolta ja tuskaa, antoiko hän anteeksi?...

-- Minun luonteeni on semmoinen, Gaud, hän sanoi. Kotona vanhempiani kohtaan olen minä samanlainen. Joskus kun minä satun pahalle päälle, saatan minä olla kokonaisen viikon heille vihoissani ja puhun tuskin kenenkään kanssa. Ja kuitenkin minä heitä rakastan, niinkun tiedät, ja lopulta minä aina tottelen heitä kaikessa, mitä he vaan tahtovat, ikäänkun vielä olisin kymmenvuotias lapsi... Luuletko sinä, että minä todellakaan en aikonut mennä naimisiin! Ei siihen missään tapauksessa olisi kauvalti ollut, siitä voit olla varma, Gaud!

Josko Gaud antoi hänelle anteeksi! Hän tunsi vienojen kyynelten tulevan silmiinsä, viimeinenkin jäännös hänen entistä suruaan haihtui, kun hän kuuli Yannin tunnustuksen. Ja muuten ei nykyinen hetki olisi ilman entisiä kärsimyksiä ollut niin suloinen; nyt kun se oli mennyttä, hän melkein iloitsi, että oli kestänyt koettelemuksen ajan.

Nyt oli kaikki selvillä heidän välillään; odottamattomalla tavalla heidän välinsä kyllä oli selvinnyt, mutta täydellisesti; heidän sielujensa välissä ei ollut enää mitään verhoa. Yann veti Gaudin syliinsä ja he istuivat kauvan aikaa käsitysten, poski vasten poskea, eivätkä kaivanneet enää mitään selityksiä, istuivat vaan ääneti. Ja heidän syleilynsä oli niin puhdas, että kun Yvonne muori heräsi, he jäivät samaan asentoon vähääkään hämmästymättä.

VI.

Oli kuusi päivää ennen Islantiin lähtöä. Heidän hääsaattonsa tuli Ploubazlanekin kirkosta, riehuva tuuli ajoi heitä takaa ja taivas oli pilvissä ja synkkänä.

He olivat kauniita molemmat, kun kulkivat käsitysten, kulkivat kun kuninkaat pitkän saaton etupäässä, kulkivat kun unessa. Tyyninä, umpimielisinä, vakavina, he eivät näyttäneet mitään näkevän, he näyttivät hallitsevan elämää ja olevan sen yläpuolella. Tuulikin näytti heitä kunnioittavan, mutta heidän takanaan astuvan saaton nauravia, iloisia paria saattoivat länsituulen puuskat epäjärjestykseen. Siellä oli useita nuoria, joissa elinvoimat kuohuivat yli reunojen; toisia oli harmaapäitä, mutta nekin hymyilivät muistellessaan omia häitään ja ensimäisiä aviovuosiaan. Yvonne muori oli myöskin muassa, tuuli häntä vaivasi, mutta muuten hän näytti melkein onnelliselta, hän nojautui Yannin vanhan enon käsivarteen, ja tämä sanoi hänelle entisen ajan kohteliaisuuksia; ja muorilla oli uusi, kaunis päähine, joka oli ostettu tilaisuutta varten ja sama vanha huivi, se oli kolmatta kertaa värjätty -- tällä kertaa mustaksi Sylvestren tähden.

Tuuli se teki kepposiaan erotuksetta kaikille vieraille, nosteli hameen helmoja ja käänteli nutun liepeitä ja lennätteli hattuja ja päähineitä.

Kirkon portilla oli morsiuspari paikkakunnan tavan mukaan ostanut itselleen tekokukkavihkoja juhlapukunsa koristeeksi. Yann kiinnitti kukkansa, mihin sattui, leveälle rinnalleen, mutta muutamille sopii kaikki. Mitä Gaudiin tulee, niin vieläkin ilmaantui hieno neiti siinä tavassa, millä karkeatekoiset kukkaset olivat kiinnitetyt hänen pukuunsa, joka luontevasti niinkun ennenkin verhosi hänen täyteläistä vartaloaan.

Viulunsoittaja, joka kulki kaikkein ensimäisenä, ja oli melkein pyörryksissä tuulen tähden, vingutti vimmatusti viuluaan; sävelet tulivat vaan katkonaisesti korviin, ja keskellä tuulen pauhinaa, se kuului hullunkuriselta ja kimakammalta kun lokin huuto.

Koko Ploubazlanek oli liikkeessä heitä katsomassa. Näistä häistä oli puhuttu paljon, oli tullut kaukaakin ihmisiä juhlasaattoa katsomaan; joka paikassa tienristeyksissä seisoi ihmisiä heitä odottamassa. Melkein kaikki Paimpolin "islantilaiset", Yannin toverit, olivat siellä. He tervehtivät ohikulkevaa morsiusparia; Gaud vastasi keveästi kumartain neidin tavalla, sievästi ja vakavasti, ja pitkin matkaa häntä kaikki ihmettelivät.

Ympäristön kurjimmistakin hökkeleistä oli tullut niitten asukkaat, kerjäläisiä, mielenvikaisia ja vaivaisia. He olivat asettuneet tievarsille soittoineen, karmonineen ja positiivineen, he ojentelivat käsiään, lautasiaan ja hattujaan, vastaanottaakseen niitä almuja, joita Yann heille jakeli komealla tavalla ja Gaud hymyillen ylevästi kun kuningatar. Siinä oli kerjäläisiä, jotka olivat hyvin vanhoja, tukka oli käynyt harmaaksi heidän päässään, joissa ei koskaan ollut ajatuksia ollut, he istuivat kyykyssä jossain kuopassa ja näyttivät samanlaisilta kun maa, josta vain puoleksi tuntuivat kehittyneen ja johon he kohta palasivat, koskaan ajatusta ajattelematta; heidän tylsät katseensa huolestuttivat, samoin kun heidän surkastuneen ja hyödyttömän olonsa salaisuus. Mitään ymmärtämättä he katselivat ohikulkevaa, rikkaan, loistavan elämän juhlasaattoa.

Matkaa jatkettiin Pors-Evenin kylän ja Gaosien talon ohitse. He menivät, niinkun vanhastaan oli tapana kaikilla Ploubazlanekin morsiuspareilla, Kolminaisuuden kappeliin, joka on Bretagnen äärimäisellä niemellä,

Viimeisen ja uloimman kallion juurella se on matalalla kivijalalla aivan rannalla ja tuntuu jo olevan meren aluetta. Siihen tullakseen pitää kulkea kapeata polkua graniittilouhikon läpi. Ja hääsaatto hajaantui kolkon niemen rinteelle, louhikkoon, iloiset ja kohteliaat leikkipuheet hälvenivät kokonaan tuulen ja aaltojen kohinaan.

Oli mahdotonta päästä kappeliin, tämmöisen myrskyn riehuessa, tie ei ollut turvallinen ja meri tyrskyili liian korkealle. Valkea, vaahtoinen ryöppy kohosi korkealle ilmaan ja pudotessaan räiskyi joka taholle ja kasteli kaikki.

Yann, joka kulki ensimäisenä käsitysten Gaudin kanssa, väistyi ensinnä tyrskyn edestä, ja hänen takanaan seisoi hääsaatto hajallaan kallioilla, näytti siltä, kun hän olisi tullut näyttämään vaimoaan merelle, mutta se näytti uhkailevan uutta morsianta.

Kun hän kääntyi takasin, huomasi hän viulunsoittajan, joka oli kiivennyt harmaalle kalliolohkareelle, ja koitti kahden vihurin lomassa uudestaan alkaa häätanssia.

-- Heitä soittosi, mieskulta, hän sanoi hänelle, meri meille soittaa toista, jossa on enemmän voimaa kun sinun.

Ja samalla alkoi rankkasade, joka oli aamusta aikain uhkaillut. Silloin syntyi yleinen sekamelska, huutaen ja nauraen ihmiset kiipeilivät kallioita ylös ja pakenivat Gaosien talon suojaan.

VII.

Juhlapäivälliset syötiin Yannin vanhempien luona, sillä Gaudin asuntoa pidettiin liian köyhänä.

Ylhäällä, suuressa, uudessa kammarissa oli katettu pöytä morsiusparille ja viidelle kolmatta vieraalle, siellä oli veljiä ja sisaria, serkku Gaos-luotsi, Guermeur, Keraez, Yvon Duff, kaikki entisiä "Marian" miehiä, jotka nyt olivat "Leopoldineen" pestattuja; neljä kaunista morsiusneitiä, joilla oli palmikot kiehkurassa korvien yläpuolella, niinkun ennen muinoin bysantinilaisilla keisarinnoilla, ja valkoiset päähineet uutta kuosia, merisimpsukan muotoiset; neljä sulhaspoikaa, kaikki islantilaisia, rotevia miehiä, joilla oli rohkea katse kauneissa silmissä.

Alakerrassakin tietysti syötiin ja puuhattiin, koko loppuosa juhlasaattoa siellä tungeskeli, ja naiset, jotka olivat Paimpolista palkatut auttamaan, juoksentelivat pää pyörällä suuren lieden edessä, joka oli täynnä pannuja ja patoja.

Yannin vanhemmat kyllä olisivat toivoneet pojalleen rikkaampaa vaimoa, mutta Gaud oli tunnettu viisaaksi ja kunnon tytöksi; ja vaikka hän olikin kadottanut kaiken omaisuutensa, oli hän seudun kaunein tyttö ja heille oli mieleen nähdä niin komeata paria.

Isä vanhus puheli syödessä iloissaan näistä naimisista:

-- Gaosia yhä lisääntyy, eikä niistä ole puutetta entisestäänkään Ploubazlanekissa.

Ja laskien sormilla hän kertoi eräälle morsiamen enolle, kuinka monta sen nimellistä oli: hänen isällänsä, joka oli nuorin yhdeksästä veljestä, oli ollut kaksitoista lasta, jotka kaikki olivat serkusten kanssa naimisissa, ja siitä oli jo siunaantunut Gaosia, huolimatta niistä, jotka olivat Islantiin hukkuneet.

Minä puolestani olen myöskin nainut Gaosin, sukulaisen, ja meillä kahdella on neljätoista lasta.

Ja ajatellessaan tätä lapsilaumaa hän iloitsi ja pudisteli päätään.

Niin, niin! oli ollut työ ja tuska kasvattaissa neljäätoista pientä Gaosia, mutta nyt he pitivät itse huolta itsestään, ja sitten ne 10,000 markkaa, jotka hän oli saanut haaksirikkoutuneesta laivasta, olivat auttaneet heitä hyvälle varallisuuden kannalle.

Ja iloissaan Guermeur serkku myös kertoi seikkailujaan asevelvollisuus ajaltaan, tarinoita Kiinasta, Antilleiltä, Brasiliasta, ja nuoret miehet, joiden kohta piti sinne lähteä, katselivat kummeksien häntä.

Ja vanhat merimiehet, istuen pöydän ääressä, nauroivat lapsellista, hiukan ivallista nauruaan.

Mutta ulkona ei sää asettunut, vaan päinvastoin; myrsky ja sade riehuivat pimeässä yössä. Vaikka oli tarpeellisiin varokeinoihin ryhdytty, niin muutamat kumminkin pelkäsivät satamassa olevia laivojaan, ja tuumivat lähteä niitä katsomaan.

Alakerrasta alkoi kuulua vieläkin iloisempaa mellakkaa, siellä nuoremmat vieraat söivät hääateriaa, istuen sikin sokin miten sattui, ne olivat pikkuserkkuja, jotka milloin oikein huusivat ilosta, milloin nauruun purskahtivat; siiteri jo alkoi vaikuttaa.

Oli tarjottu keitettyä lihaa, paistettua lihaa, kananpaistia, monenlaista kalaa, munapiiraita ja leivoksia.

Oli keskusteltu kalastuksesta ja salakuljetuksesta, oli kerrottu millä kaikilla tavoilla saattaa tullimiehiä peijata, jotka, niinkun tiedetään, ovat meren kulkijain vihollisia.

Ylhäälläkin kunniapöydän ääressä alettiin jutella hieman rohkeita tarinoita.

Ja tuuli se ulvoi savutorvessa niinkun kidutettu paholainen; joskus se kamalan voimakkaasti tutisutti koko taloa kiviperustaa myöten.

-- Luulisi, että se on vihoissaan meille, kun me iloitsemme, sanoi luotsiserkku.

-- Ei, se on meri, joka on tyytymätön, Yann vastasi, hymyillen Gaudille, -- siksi että minä olen luvannut viettää häitä sen kanssa.

Vähitellen omituinen laimeus alkoi vallata heidät molemmat; he puhelivat hiljaa keskenään, istuen käsitysten ikäänkun yksinään keskellä toisten iloa. Yann, joka tunsi viinin vaikutuksen, ei juonut mitään koko illassa. Ja hän, aika mies, punastui, kun joku hänen islantilaiskumppaneistaan sanoi merimiessukkeluuksia ensi yöstä.

Joskus hän tuli alakuloiseksi, kun tuli ajatelleeksi Sylvestreä. Muuten oli päätetty, ettei tanssittaisi Gaudin isän ja hänen tähtensä.

Syötiin jo jälkiruokaa ja kohta piti laulujen alkaa. Mutta sitä ennen oli rukoiltava perheen vainaajain puolesta; häissä ei tätä uskonnollista tapaa koskaan laiminlyödä, ja kun isä Gaos nousi ylös, paljastaen valkean päänsä, niin kaikki vaikenivat:

-- Tämä on, hän sanoi, Guilleaume Gaosille, minun isälleni.

Ja ristien silmänsä hän alkoi lukea vainaajalle isämeidän rukousta latinaksi:

-- _Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum_...

Oli niin hiljaa kun kirkossa, alakerrassakin, nuorten iloisen pöydän ääressä. Kaikki läsnäolijat toistivat itsekseen nämä ikuiset sanat.

-- Tämä on Yves ja Jean Gaosille, minun veljilleni, jotka hukkuivat Islannin mereen... Tämä on Pierre Gaosille, minun pojalleni, joka hukkui "Zelien" haaksirikkoon...

Sitten kun kukin Gaos oli saanut rukouksensa, hän kääntyi Yvonne muoriin:

-- Tämä, hän sanoi, on Sylvestre Moanille.

Ja hän luki rukouksen. Silloin Yann itki.

-- ... _Sed libera nos a malo. Amen_.

Sitten ruvettiin laulamaan. Lauluja, joita oli opittu sotapalveluksessa, jossa, niinkun tiedetään, on hyviä laulajia paljon.

Me uljaita poikia olemme, joita Ei murra, ei voita Ees kohtalotkaan. Hei! Eläkööt merimiehet urheakkaat.

Laulun lauloi muuan sulhaspojista niin tuntehikkaasti, jotta se tunki sydämmeen, loppusanat toisti kaikuva kuoro.

Mutta vastanaineet sitä kuuntelivat niinkun hyvinkin kaukaista. Kun he katselivat toisiaan, välähteli silmissä tumma hohde, he puhelivat yhä hiljemmin keskenään, istuen vieläkin käsitysten, ja Gaud loi silmänsä usein maahan, vähitellen yhä suurempi ja yhä lumoavampi pelko hänet valtasi.

Nyt luotsi serkku omasta puolestaan tarjosi viiniä; hän oli hyvin varovasti tuonut sitä muassaan, piteli pulloa hellästi kyljellään, sitä ei saanut nostaa pystyyn, hän sanoi.

Hän kertoi viinin tarinan: kerran kun hän oli kalassa, näki hän aution laivan kelluvan yksin merellä, hän ei mitenkään voinut kuljettaa sitä muassaan, se oli liian suuri; hän oli sen upottanut, kannettuaan veneesensä, mitä siinä vain oli pulloja ja semmoisia. Mutta eihän se kaikkia kantanut. Hänen täytyi kutsua avuksi toisia luotsia ja kalastajia; mitä vaan oli purjetta, oli kokoontunut tämän löytökäisen ympärille.

-- Ja niitä oli toinenkin juovuksissa, kun tultiin Pors-Evenin satamaan.

Myrsky se yhä jatkoi kauheata riehuntaansa.

Alakerrassa lapset tanssivat piiritanssia; muutamat olivat nukkuneet -- kaikkein pienimmät Gaosit; -- mutta toiset olivat vallan vimmoissaan, pikku Laumek ja pikku Fatek päämiehinä, he tahtoivat välttämättömästi hypätä ulkona, ja joka kerran kun he aukaisivat oven, syöksähti raivoisa tuuli sisään ja sammutti kaikki kynttilät.

Luotsi serkku kertoi tarinansa loppuun. Hän oli osalleen saanut neljäkymmentä pulloa, mutta hän pyysi, ettei asiasta kellekään puhuttaisi herra komisarjuksen tähden, joka voisi vetää hänet oikeuteen, kun hän ei ollut ilmoittanut haaksirikkoa.

-- Mutta nämä pullot, hän sanoi, piti kätkeä, jos niitä olisi saanut ilmoilla pitää, niin olisi niissä ollut vallan mainiota viiniä, sillä siinä oli enemmän rypäleen mehua, kun kaikissa Paimpolin kauppiaitten kellareissa yhteensä.

Kukaties missä haaksirikosta pelastettu viini oli kasvanut? Se oli väkevää, tummanväristä, siinä oli paljon merivettä seassa, ja suolan maku tuntui selvään. Kuitenkin sitä pidettiin hyvin hyvänä ja useimpia pulloja tyhjennettiin.

Päät alkoivat käydä raskaiksi, äänet epäselviksi ja pojat suutelivat tyttöjä.

Laulua jatkettiin iloisesti, kuitenkin olivat mielet levottomia, ja miehet ilmaisivat toisilleen levottomuuttaan, kun myrsky yhä paisui.

Ulkona riehui myrsky hurjemmin kun koskaan. Se oli yhtä ainoata, yhtämittaista, kiihtyvää, uhkaavaa huutoa, oli kun tuhannet raivoavat pedot olisivat yhtä aikaa ulvoneet täyttä kulkkua.

Luuli kuulevansa kaukaisten kanuunain jyminän, se oli meri, joka jyski vasten Ploubazlanekin rannikkoa; -- se näytti todellakin olevan tyytymätön, ja Gaudin sydäntä ahdisti tämä kamala soitto, jota ei kukaan ollut tilannut heidän hääjuhlaansa.

Kun keskiyön aikaan tuuli vähän asettui, nousi Yann äkkiä ylös ja antoi vaimolleen merkin, että hänellä oli hänelle jotain sanottavaa.

Hän tahtoi, että he lähtisivät kotiin... Gaud punastui ja joutui hämille. Hän sanoi, että oli epäkohteliasta lähteä näin äkkiä ja jättää muut.

-- Eikö mitä, Yann sanoi, isä itse lupasi, mennään vaan.

Hän veti Gaudin mukaansa.

He riensivät salaa pois.

Ulkona oli kylmä, synkkä yö, ja myrsky raivosi. He läksivät juoksemaan, käsitysten. Korkealla kalliotiellä arvasi, vaikka ei nähnyt, että oli lähellä riehuva meri, josta tämä melu tuli. He juoksivat molemmat, eteenpäin kumartuneina, sillä tuuli puski heitä vasten kasvoja, joskus heidän täytyi kääntyä taaksepäin, käsi suun edessä, vetääkseen henkeä, jonka tuuli oli katkaissut.

Ensiksi Yann pani kätensä hänen vyötäisilleen ja kohotti häntä ylös, jottei hänen helmansa likaantuisi, eikä hänen tarvitsisi astua kauneilla kengillään veteen, jota virtaili jokapaikassa, mutta sitten hän otti hänet kokonaan syliinsä ja juoksi eteenpäin vielä nopeammin... Ei hän ollut luullut niin suuresti rakastavansa! Ja Gaud jo oli kolmekolmatta vuotta ja hän itse kohta kahdeksankolmatta; ja jo kaksi vuotta sitten he olisivat voineet olla naimisissa ja yhtä onnellisia kun tänä iltana.

Viimein he tulivat kotiinsa, pieneen matalaan mökkiinsä, jossa oli kostea maaperä lattiana ja katto olesta ja sammalesta; -- ja he sytyttivät kynttilän, jonka tuuli sammutti kahdesti.

Vanha Moan muori oli saatettu kotiin, ennenkun ruvettiin laulamaan ja hän oli jo maannut kaksi tuntia kaappisängyssään, jonka ovet hän oli sulkenut; he lähestyivät kunnioittavaisesti ja katselivat häntä ovien leikkauksista, sanoakseen hänelle hyvää yötä, jollei hän sattuisi nukkumaan. Mutta he näkivät, että hänen arvokkaat kasvonsa pysyivät liikkumattomina ja silmät suljettuina, hän nukkui tai ainakin oli nukkuvinaan, ettei hän heitä häiritsisi.

He tunsivat olevansa yksin, kahden kesken.

Se oli pieni ja matala heidän mökkinsä, ja siellä oli kylmä. Jos Gaud olisi ollut rikas niinkun ennen, niin ilokseen hän olisi somennellut sievän huoneen, ei tämmöisen, jossa oli maalattia... Hän ei vielä ollut oikein tottunut karkeisiin graniittiseiniin, siihen tylyyn muotoon, joka kaikilla esineillä oli täällä, mutta hänen Yanninsa oli hänen kanssaan; ja hänen läsnäolonsa muutti kaikki, ja hän näki vain hänet...

Heidän ympärillään, heidän hääyökseen, soitti yhä sama näkymätön soittokunta.

Huuh!... huuh!... Milloin tuuli ulvoi täyttä kulkkua, ikäänkun vavisten raivosta; milloin se kuiskaten toisteli uhkauksiaan, ikäänkun häjysti ilkkuen, kimakasti vinkuen ja viheltäen kun pöllö.

Ja merimiesten suuri hauta oli aivan lähellä, se aaltoili ja riehui ja jymisten se pieksi kallioita.

Kerran vielä jonakin yönä, se oli saaliinsa ottava, ja taistelu oli taisteltava ulkona kylmällä, mustalla, raivoavalla merellä; -- he tiesivät sen...

Mutta vähät siitä! Tällä hetkellä he olivat maalla, suojassa sen hyödyttömältä raivolta, joka palasi itseensä. Köyhässä, synkässä mökissään, jonka läpi tuuli vinkui, he antautuivat toisilleen, ajattelematta mitään muuta tai kuolemaa, rakkauden ikuinen lumousvoima oli heidät yhdistänyt.

XIII.

He olivat mies ja vaimo kuusi päivää.

Lähdön edellisinä päivinä kaikki vain puuhailivat matkavarustuksia. Apulaisnaiset kantoivat suolaa ruumaan, miehet järjestelivät taklinkia, ja Yannin kotona äiti ja sisaret aamusta iltaan valmistelivat öljyvaatteita ja mitä muuta matkalle tarvittiin. Sää oli rumaa ja meri, joka tunsi päiväntasauksen lähestyvän, kuohuili levottomana.

Gaud autteli huolestuneena välttämättömiä varustuksia tehtaissa, hän luki päivän nopeat hetket, odotellen iltaa, jolloin työn loputtua hän sai Yanninsa yksin haltuunsa.

Lähtisikö hän tulevinakin vuosina matkalle? Hän toivoi saattavansa pidättää häntä, mutta ei vielä uskaltanut puhua hänelle siitä... Ja kuitenkin Yannkin rakasti, ei hän koskaan ennen ollut tuntenut samaa; tämä oli jotain aivan toista, se oli luottavaa, raikasta hellyyttä.