Part 10

Kolmesti tai neljästi Gaud oli nähnyt hänen tulevan vastaan Ploubazlanekin tiellä, mutta aina niin hyvissä ajoin, että hän oli voinut välttää häntä, sitä paitse poikkesi Yannkin silloin aina tieltä. He välttivät toisiaan ikäänkun sanattoman sopimuksen mukaan.

XV.

Paimpolissa on suuri nainen nimeltä rouva Tressoleur; erään satamaan vievän kadun varrella hän pitää kapakkaa, joka islantilaisten kesken on hyvin tunnettu, ja jossa kapteenit ja laivanisännät käyvät merimiehiä pestaamassa, valitsemassa paraimmista ja juomassa heidän kanssaan.

Hän oli aikoinaan ollut kaunis, vieläkin hän mielistelee merimiehiä, mutta nyt hänellä on viikset, hän on kun mies ruumiiltaan ja puheissaan karkea. Kapakoitsijan kasvot suuren, valkean, nunnan päähineen alla; hänessä oli jotain uskonnollista, joka ei lähde hänestä, koska hän on bretagnelainen. Hänen päähänsä ovat kaikkien seudun merimiesten nimet kirjoitetut niinkun luetteloon; hän tunsi hyvät ja huonot, tiesi säntilleen, mitä he ansaitsevat ja mihin he kelpaavat.

Muuanna päivänä Tammikuussa oli hän kutsunut Gaudia ompelemaan uutta pukua itselleen, ja hän sai tehdä työtä pienessä huoneessa vierassalin takana.

Rouva Tressoleurin luo tullaan portin kautta, joka on kahden tanakan graniittipylvään välissä, talon ensimäisen kerroksen alla, vanhaan tapaan; kun sen avaa, niin melkein aina sattuu kiitämään pitkin katua joku tuulen puuska ja se lykkää tulijan sisään, niin että tulevat kun hyökkylaineen viskaamina. Sali on matala ja syvä, valkeaksi rapattu ja koristettu kultakehyksisillä tauluilla, joissa näkyy laivoja, yhteentörmäyksiä ja haaksirikkoja. Yhteen nurkkaan on hyllylle asetettu fajanssinen Neitsyen kuva keskelle tekokukkia.

Nämä vanhat seinät ovat kajahtaneet monista voimakkaista merimieslauluista, ne ovat nähneet paljon hurjaa, raakaa iloa, -- Paimpolin vanhimmilta, merirosvojen myrskyisiltä ajoilta, meidän päivien islantilaisiin, jotka eivät paljon ole esi-isistään muuttuneet. Ja monta ihmishenkeä on täällä pantu menemään, pestattu kahden kohmelon välillä, näitten tammipöytien ääressä.

Ommellessaan Gaud kuunteli, kun toisella puolella seinää rouva Tressoleur keskusteli Islannin asioista kahden vanhan merimiehen kanssa, jotka istuivat siellä juomassa.

Vanhukset keskustelivat kauniista, uudesta veneestä, jota paraillaan varustettiin satamassa: ei se, "Leopoldine", koskaan valmistu ensi kalastuskaudeksi.

-- No, mutta, emäntä tokasi, valmistuu varmaan! -- Minä voin kertoa, että sille jo miehistökin hankittiin eilen: Guermeurin vanhan "Marian" kaikki miehet, sillä se aiotaan myödä purettavaksi; viisi reimaa miestä siihen pestattiin, tässä -- minun silmäini edessä, -- tällä pöydällä -- minun kynälläni he piirsivät nimensä alle. Ja minä takaan, että ne ovat kunnon poikia: Laumek, Tugdual Caroff, Yvon Duff, Keraezin poika Tréguierista, -- ja suuri Yann Gaos, Pors-Evenistä, joka vetää vertoja kolmelle!

"Leopoldine!"... Gaud paraiksi kuuli veneen nimen, jonka piti viedä Yann pois, ja se kiintyi samalla hänen muistiinsa, ikäänkun se olisi siihen taottu, jottei se pääsisi häviämään.

Kun hän illalla, Ploubazlanekiin palattuaan lopetteli työtään pienen lamppunsa valossa, niin ei hänen mielestään haihtunut tämä sana, jonka pelkkä kaiku sai hänet alakuloiseksi. Ihmisten ja laivojen nimillä on oma kaikunsa, melkein merkityksensä. "Leopoldine", se uusi, outo nimi seurasi häntä luonnottoman itsepintaisesti, siitä tuli häjy painajainen. Hän oli toivonut, että hän vielä kerran näkisi Yannin lähtevän "Marialla", jolla hän kerran oli käynyt, jonka hän tunsi, ja jota Neitsyt oli suojellut niin monen vuoden vaarallisilla matkoilla; tämä muutto, tämä "Leopoldine" lisäsi vaan hänen huoliaan.

Mutta kohta hän sanoi itselleen, ettei se kuulunut häneen, ettei mikään mikä koski Yannia, enää kuulunut häneen. Ja samantekevähän se hänelle lie, oli Yann siellä tai täällä, sillä tai tällä laivalla, tuli tai meni!... Olisiko hän onnettomampi tai vähemmän onneton, kun Yann oli Islannissa, kun tuli kesä, lämmin kesä, autioihin mökkeihin, joissa naiset yksinään ja levottomina elostavat; -- tai kun taas tuli uusi syksy, tuoden taas kalastajat kotiin?... Kaikki sehän oli hänelle samantekevää, ei se tuonut hänelle iloa eikä toivoa. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, ei ollut mitään, mikä olisi voinut lähestyttää heitä, koska Yann oli unohtanut Sylvestre parankin. Gaudille selveni, että hänen piti ainaiseksi luopua ainoasta unelmastaan, elämänsä ainoasta toivosta; hänen piti heretä ajattelemasta Yannia, kaikkea, mikä vaan miten oli yhteydessä hänen elämänsä kanssa, Islannin nimeäkin, joka vielä hänen tähtensä kajahti niin surullisen viehättävästi hänen korvissaan, ajaa kokonaan pois ne ajatuksen, pyyhkiä ne pois; hänen tuli käsittää, että se oli lopussa ainaiseksi lopussa...

Hän katseli hellästi nukkunutta, vanhaa mummo parkaa, joka häntä vielä tarvitsi, mutta joka kohta oli kuoleva. Ja sitten, miksi hyväksi hän sitten eläisi, tekisi työtä, miksi ja mihin?...

Länsituuli oli taas alkanut riehua ulkona, katosta oli alkanut tippua vettä, tyynesti ja keveästi, se oli kun lapsen itkua, tuulen ulvonnan rinnalla. Ja Gaudin silmistä alkoi vierähdellä kyyneleitä, orvon, hyljätyn kyyneleitä, huulille ne jättivät hiukan katkeran maun, ja sitten ne hiljaa putosivat hänen työlleen, niinkun kesäinen sade, jota ei vihuri kuljettele, vaan joka putoaa raskaasti ja nopeasti ylen täysistä pilvistä. Hän ei voinut nähdä, masentuneena, kauhistuen elämänsä tyhjyyttä, hän kääri kokoon rouva Tressoleurin väljät liivit ja koetti panna maata.

Hän värähteli ojentaessaan jäseniään kauniissa herrassängyssään: se kävi joka päivä kosteammaksi ja kylmemmäksi, -- niinkun kaikki muutkin esineet tässä mökissä. -- Mutta hän oli nuori ja hän lämpeni ja nukkui kesken itkuaan.

XVI.

Vielä oli kulunut muutamia synkkiä viikkoja, ja oltiin jo helmikuun ensi päivissä, ilma oli jo kaunista ja lauhkeata.

Yann oli käynyt isäntänsä luona, hakemassa osuuttaan viime kesän kalastukseen, hän sai 1500 markkaa, jotka hän perheensä tavan mukaan aikoi jättää äitinsä huostaan. Vuosi oli ollut hyvä ja hän palasi tyytyväisenä kotiin.

Lähellä Ploubazlanekia hän näki väentungoksen tien vieressä: vanha mummo viuhtoi kepillään ja hänen ympärillään oli meluavia poikia, jotka nauroivat... Se oli Moan mummo!... Hän, mummo parka, jota Sylvestre jumaloi; likaisena ja repaleissa, hänestä oli tullut vanha, tylstynyt akanrahjus, jommoisten ympärille ihmiset teillä kokoontuvat!... Se kävi Yanniin sanomattoman kipeästi.

Ploubazlanekin pojat olivat tappaneet mummon kissan, ja hän uhkasi heitä kepillään, vihan ja epätoivon vimmassa.

-- Voi toki! jos hän, minun poika parkani olisi ollut täällä, niin ette olisi uskaltaneet, se on varma se, te sen ilkiöt!

Hän näytti langenneen, juostessaan heidän perästään lyödäkseen heitä; päähine oli vinossa, vaatteet aivan likaiset, ja he vielä sanoivat hänen olevan juovuksissa (niinkun joskus sattuu Bretagnessa muutamille vanhus raukoille, jotka ovat saaneet paljon kovaa kokea).

Yann tiesi, ettei se ollut totta, että hän oli kunnianarvoinen vanhus, joka ei koskaan juonut muuta kun vettä.

-- Ettekö te häpeä? hän sanoi pojille, mahtavalla äänellään, vihastuneena hänkin.

Ja silmänräpäyksessä kaikki pojat pakenivat pois häpeissään ja hämillään, sillä pitkän Gaosin kanssa ei ollut leikkimistä.

Gaud, joka juuri palasi Paimpolista, tuoden muassaan työtä illaksi, oli nähnyt kaukaa ja tuntenut mummonsa keskellä joukkoa. Peljästyneenä hän tuli juosten saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut, mitä hänelle oli tehty, -- ja kun hän näki kissan, ymmärsi hän, että he olivat sen tappaneet.

Hän katsoi avomielisillä silmillään Yanniin, joka ei katsonut poispäin; tällä kertaa he eivät ajatelleet paeta toisiaan, molemmat vain kävivät tulipunaisiksi, sekä Yann että Gaud, veri tulvaili samalla kertaa kummankin poskiin, he katselivat toisiaan vähän hämillään, kun olivat niin likellä toisiaan; mutta vihatta, melkein hellästi, sama sääliväisyyden ja avuliaisuuden tunne heitä yhdisti.

Jo kauvan aikaa olivat koululapset halunneet tappaa kuollutta kissa parkaa, kun se oli niin musta ja oli niin ruma, mutta se oli hyvä kissa, kun sitä katseli likempää, sillä oli hiljainen ja melkein lempeä katse. He olivat tappaneet sen kivittämällä ja toinen silmä oli puhki. Mummo parka höpisi uhkauksia ja meni kotiin päin aivan kiihtyneenä ja hoiperrellen, kantaen kuollutta kissaa hännästä.

Voi minun poika parkaani, poika parkaani... jos hän vielä olisi elossa, niin eivät olisi uskaltaneet tätä tehdä, eivätpä olisi!...

Kyyneleitä vierähteli kurttuisille kasvoille, ja hänen kätensä, joissa suuret siniset suonet näkyivät, vapisivat.

Gaud oli asettanut päähineen suunnilleen, ja koetti lohduttaa häntä hellillä sanoilla. Ja Yannia harmitti, jotta lapset saattoivat olla niin häjyjä. Saattoivat tehdä tämmöistä vanhalle naisparalle. Hänellekin oli kyyneleet tulla silmiin. -- Mutta ei kissan tähden, tietysti, sillä nuoret, kovat miehet, semmoiset kun Yann, voivat mielellään leikkiä eläinten kanssa, mutta eivät he niitä sääli; mutta hänen sydäntänsä vihloi, kun hän astui vanhan, uudestaan lapseksi tulleen mummon perästä, joka kantoi kuollutta kissaansa hännästä. Hän ajatteli Sylvestreä, joka oli muoria niin suuresti rakastanut, kuinka kauheasti hän olisi surrut, jos hän olisi aavistanut, että hänen mummonsa näin päättäisi päivänsä pilkattuna ja kurjana.

Gaud pyyteli anteeksi niinkun se, jonka oli vastattava hänen puvustaan.

-- Hän on varmaankin langennut, kun on niin likainen, hän sanoi hiljaa, hänen pukunsa ei ole uusi, se on totta, sillä me emme ole rikkaita, herra Yann; mutta minä sitä rakentelin vasta eilen, minä olen varma siitä, että kun minä tänä aamuna läksin, hän oli siististi puettu.

Yann katseli häntä pitkään; tämä pieni yksinkertainen selitys kenties liikutti häntä enemmän kun valituimmat lauseet tai nuhteet ja kyyneleet. He astuivat edelleen vieretysten Moanien mökkiin päin. -- Hän tiesi, että Gaud aina oli ollut kaunis, kauniimpi kun kukaan muu, mutta hän näytti hänen mielestään vieläkin kauniimmalta, sen jälkeen kun hän oli tullut köyhäksi ja saanut suruja. Hänen kasvonsa olivat käyneet totisemmiksi, hänen pellavan harmaat silmänsä olivat tulleet ujommiksi, mutta näyttivät kuitenkin tunkevan syvemmälle, sielun pohjaan saakka. Hänen vartalonsa oli myöskin täydelleen kehittynyt. Hän täytti kohta kaksikymmentä kolme vuotta, hän oli kauneutensa kukoistusiässä.

Ja sitten oli hän nyt kalastajan tytön puvussa, mustassa puvussa ei ollut liikoja koristuksia ja päähine oli aivan yksinkertainen. Ei voinut sanoa, mistä se tuli, että hän vieläkin näytti hienolta neidiltä, se oli jotain hänen olennossaan, jotain tiedotonta, josta häntä ei voinut moittia; kenties hänen liivinsä, jotka vieläkin vanhan tavan mukaan olivat enemmän ruumiin mukaisia kun muitten, ilmaisivat selvemmin rinnan ja hartiain pyörevyyden... Mutta ei, pikemmin se asusti hänen tyynessä äänessään ja hänen katseessaan.

XVII.

Nähtävästi hän aikoi seurata heitä ehkäpä kotiin saakka.

He kulkivat kaikki kolme yhdessä eteenpäin, ikäänkun olisivat kissan hautajaisia pitäneet, melkein näytti vähän naurettavalta, kun näki heidän kulkevan kun juhlasaatossa: ihmiset naurahtivat ovissaan heille. Vanha Yvonne keskessä kantaen kissaa; Gaud oikealla puolella, hämillään ja vielä tulipunaisena; suuri Yann vasemmalla, pää pystyssä ja miettivän näköisenä.

Sillä välin oli mummo parka tyyntynyt matkalla melkein äkkiä, hän oli itsestään järjestänyt pukuaan ja mitään sanomatta hän alkoi salaa tarkastaa heitä kumpaakin, ja hänen katseensakin oli taas käynyt selväksi.

Eikä Gaudkaan puhunut mitään, sillä hän pelkäsi antavansa Yannille siten aihetta sanoa jäähyväiset. Hän olisi ainaiseksi tahtonut muistissaan säilyttää sitä lempeätä katsetta, jonka hän oli Yannilta saanut, hän olisi tahtonut ummessa silmin, jotta ei enää näkisi mitään muuta, astua hänen rinnallaan kauvaksi pois, haaveksien vain, eikä niin pian tulla heidän tyhjään, synkkään kotiinsa, jossa kaikki oli katoavaa.

Ovella syntyi tuommoinen epäilyn hetki, jolloin sydän tuntuu herkeävän sykkimästä. Mummo astui sisään taakseen katsomatta, sitten Gaud epäröiden, ja viimeiseksi myöskin Yann astui sisään...

Yann oli ensikertaa heillä, erityisettä syyttä nähtävästi, mitähän hän tahtoi? -- Kynnyksen yli astuessaan, liikutti hän kädellään lakkiaan, ja huomattuaan Sylvestren muotokuvan, jota mustista helmistä tehty hautajaisseppele ympäröi, lähestyi hän sitä hitaasti niinkun hautaa.

Gaud seisoi pystyssä, kädet pöydän nojassa. Yann alkoi katsella ympärilleen, ja Gaud seurasi häntä silmillään, kun hän ääneti tarkasteli heidän köyhyyttään. Ja köyhä se olikin, vaikka siivo, näitten armottomain asunto, jotka olivat yhteen yhtyneet. Kenties Yann vähän sääliä tunsi, kun näki hänet kurjassa, kovasta graniitista tehdyssä, olkikatolla varustetussa hökkelissä. Entisestä rikkaudesta ei ollut muuta kun valkea vuode, herrasneidin kaunis vuode jäljellä, ja tahtomattaan Yannin silmät palasivat siihen...

Hän ei sanonut mitään... Miksi ei hän mennyt pois?... Vanha muori, joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka viipyi. -- --

-- Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte...

Mitä hän aikoi sanoa?... Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen, jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin uskalsi pukeutua sanojen muotoon...

-- Jos te vieläkin tahdotte... Kalastus on onnistunut hyvin tänä vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani...

Jos hän vieläkin tahtoi!... Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli hänen tarkottavan.

Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.

-- Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.

Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan... Mikä sitten lie estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti, ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.

-- No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi mietityksi vähän, niin hän vastaa heti... Istukaa, herra Yann ja juokaa lasi siiteriä meidän kanssamme!

Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan, kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt hän kosi häntä, -- nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää; mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.

-- Niin Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset, mummo sanoi, ja minä Häntä kiitän, sillä minä iloitsen, että olen elänyt näin vanhaksi, saadakseni nähdä tämän, ennenkun kuolen.

He seisoivat vielä siinä vastatusten, käsitysten, eivätkä löytäneet mitä sanoa toisilleen; he eivät tienneet ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut kyllin suloinen, ainoatakaan lausetta, joka olisi merkitykseltään ollut sopiva, joka olisi näyttänyt kyllin arvokkaalta katkaisemaan heidän suloista äänettömyyttään.

-- Suudelkaa toisianne edes, lapsi kullat... Mutta eiväthän ne puhu mitään!... Herranen aika minkälaisia lapsukaisia minulla tuossa on!... No Gaud, tyttöseni, sano hänelle jotain... Minun aikanani oli muistaakseni tapana suudella toisiaan, kun tultiin kihloihin...

Yann otti hatun päästään pois, oudon kunnioituksen tunteen valtaamana, ennenkun hän kumartui suutelemaan Gaudia -- ja hänestä tuntui siltä, kun se olisi ollut ensimäinen todellinen suudelma, jonka hän antoi eläissään.

Gaud suuteli myös Yannia, painaen sydämmellisesti raikkaat huulensa sulhasensa meren rusentamille poskille. Uunin takana sirkka heille lauloi onnea, ja se arvasi oikein tällä kertaa. Ja Sylvestre paran kuva näytti hymyilevän mustan seppeleensä keskeltä. Ja kaikki näytti äkkiä virkistyneen ja nuortuneen synkässä mökissä. Viehättävä sulosointu täytti hiljaisuuden: talven kalpea hämäräkin, jota ikkunan kautta tuli sisään, oli muuttunut kauniiksi, lumoavaksi valoksi...

-- Niin sitten kun Yann palaa Islannista kai menette naimisiin, lapsi kullat!

Gaud katsoi alas. Islanti, "Leopoldine", -- se oli totta, hän oli jo unohuttanut nämä kauheat esteet. -- Islannista palattua!... voi kuinka kauvan vielä piti odottaa, kokonainen, pelonalainen kesä!

Ja Yann polki levottomasti maata jalallaan, hänestäkin se näytti liian pitkältä, ja hän laski nopeasti itsekseen, eikö kiirehtimällä vielä ehtisi viettää häitä ennen lähtöä: niin monta päivää tarvittaisiin paperien kuntoon saamiseen, niin monta päivää kirkossa kuuluttamiseen; aivan oikein, sen mukaan voisivat häät olla kuun 20-25 päivänä, ja sitten heillä vielä olisi kokonainen pitkä viikko yhdessä olla.

-- Joka tapauksessa minä aluksi riennän ilmoittamaan sitä minun isälleni, hän sanoi, semmoista kiirettä pitäen, niinkun joka minutti heidän elämätään nyt olisi ollut mitattu ja kallisarvoinen.

NELJÄS OSA.

I.

Illan tullen rakastavaiset mielellään istuvat yhdessä penkeillä ovien vieressä.

Samaa tapaa noudattivat Yann ja Gaudkin. Joka ilta he istuivat armastellen Moanien mökin edustalla, vanhalla graniittipenkillä.

Toisilla on kevät, metsän siimes, viileät illat, kukkivat ruusut. Heillä oli vain helmikuun hämärät, jotka levisivät rannikkomaiseman yli, jossa oli ainoastaan ajonc-pensaita ja kiviä. Ei ollut ainoatakaan vihantaa oksaa heidän yläpuolellaan tai ympärillään, ei muuta kun rajaton taivas, jolla sumupilviä hitaasti kuljeksi. Ja kukkien asemesta ruskeita merileviä, joita kalastajat rannalta tullessaan, olivat kuljettaneet verkoissaan poluille.

Talvet eivät ole kovia näillä tienoin, merituulet tekevät ne lauhkeiksi, mutta hämärä toi kuitenkin tullessaan jäätävää kosteutta ja hienoa läpitunkevaa sadetta, joka asettui hartioille.

He jäivät kumminkin paikoilleen, he viihtyivät hyvin siinä.

Ja penkki, joka oli sataa vuotta vanhempi, ei ihmetellyt heidän rakkauttaan, se oli ennenkin nähnyt paljon semmoista, se oli sukupolvesta sukupolveen kuullut nuorten kuiskailevan lempeitä sanoja, ja aina samoja, toisilleen; se oli tottunut näkemään rakastavaisten aikojen kuluttua tulevan takasin vapiseviksi ja horjuviksi vanhuksiksi muuttuneina, ja istuvan samalle paikalle -- mutta päivällä -- hengittämään vielä vähän raitista ilmaa ja lämmittelemään viimeisessä auringon paisteessa.

Tuon tuostakin Yvonne muori pilkisti ovesta ulos, katsellakseen heitä. Ei siksi, että hän olisi tahtonut tietää, mitä he tekivät keskenään, mutta vain myötätuntoisuudesta, saadakseen ilokseen katsella heitä ja myös koittaakseen saada heitä sisään. Hän sanoi: -- Teille tulee vilu, lapsi kullat, sairastutte vielä. Herranen aika, minä vain kysyn, onko viisasta istua näin kauvan ulkona.

Vilu!... Heilläkö olisi ollut vilu? Eivät he mitään muuta tunteneet kun onnea, he vain iloitsivat, että saivat olla yhdessä, vieretysten.

Ne, jotka illoin kulkivat ohitse, kuulivat kahden äänen hiljaisen pakinan sekaantuvan läheisen meren kuohuntaan. Se oli kun sointuvaa soittoa, Gaudin heleään ääneen yhtyi Yannin matala, jolla oli viehkeä, hellä sointu. Tieltä saattoi erottaa heidän molempien ruumiinpiirteet graniittiseinää vasten, jonka juurella he istuivat: ensin näki Gaudin valkean päähineen sitten koko hänen mustaan pukuun puetun solakan vartalonsa, ja hänen vieressään hänen ystävänsä leveät hartiat. Heidän yläpuolellaan mutkikas olkikatto, ja kaiken tämän ympärillä loppumaton hämärä, ääretön väritön taivas.

Viimein he menivät sisään ja istuivat uunin ääreen, vanha Yvonne oli nukkunut, pää oli painunut ryntäille, hän ei häirinnyt nuoria rakastavaisia. He jatkoivat hiljaista keskusteluaan, heillä oli kahden vuoden äänettömyys palkittava; heillä oli niin paljon sanomista toisilleen, sillä heidän piti niin pian erota.

He olivat päättäneet asua Yvonne muorin luona, joka testamentin kautta luovutti mökkinsä heille; tällä kertaa he eivät panneet toimeen mitään parannuksia ajan puutteesta, mutta Yannin Islannista palattua he aikoivat vähän kaunistaa pientä pesäänsä joka oli jotensakin kolkko.

II.

Kerran illalla Yann huvikseen kertoi tuhansia pikku seikkoja, mitä Gaud oli tehnyt tai mitä hänelle oli tapahtunut heidän ensimäisen yhtymisensä jälkeen, hän mainitsi millaisia pukuja hänellä oli ollut, missä juhlissa hän oli käynyt.

Gaud kuunteli kovin hämmästyneenä. Mistä hän kaiken tämän tiesi? Kuka olisi luullut, että hän huomasi ja että hän muisti semmoisia?

Yann vain nauroi salaperäisesti ja kertoi toisia pikkuseikkoja, semmoisia, jotka Gaud itse melkein oli unohtanut.

Gaud antoi hänen kertoa, eikä häirinnyt häntä enää, odottamaton ilo hänet valtasi kokonaan; hän alkoi aavistaa, käsittää, että Yannkin oli rakastanut häntä koko ajan!... Että hän oli ollut Yannin ajatusten alituisena esineenä, sen hän nyt suoraan tunnusti hänelle.

Mutta, herra Jumala, mikä hänellä oli ollut, miksi hän oli sysännyt häntä luotaan pois, miksi hän oli antanut hänen niin paljon kärsiä?

Aina sama salaisuus, jonka Yann oli luvannut hänelle selittää, mutta jonka ilmaisemista hän aina lykkäsi toistaiseksi, joutuen hämilleen ja omituisesti hymyillen.

III.

Sitten he kerran läksivät Paimpoliin Yvonne muorin kanssa, ostamaan hääpukua.

Niitten hienojen pukujen joukossa, jotka hänellä oli jäljellä entisistä ajoista, olisi kyllä ollut semmoisia, jotka olisi voinut laittaa siksi tilaisuudeksi, tarvitsematta mitään ostaa. Mutta Yann oli tahtonut lahjoittaa sen, eikä Gaudkaan liioin ollut vastustellut: hänestä tuntui niinkun hän jo osaksi olisi ollut Yannin vaimo, kun hänellä oli hänen lahjoittamansa puku, jonka hinta oli maksettu hänen kalastustyöllään ansaitsemilla rahoilla.

He valitsivat mustan, sillä Gaud vielä piti surua isänsä jälkeen. Mutta Yannista ei ollut mikään vaate kyllin kaunista niistä, jotka levitettiin heidän eteensä. Hän oli vähän kopea kauppiasta kohtaan ja hän, joka ennen ei mistään hinnasta olisi mennyt mihinkään Paimpolin puotiin, sekaantui nyt kaikkeen, hän piti huolta puvun kuosistakin; hän tahtoi että siihen pantaisiin suuria samettinauhoja, jotta se tulisi oikein kauniiksi.

IV.

Kerran kun he taas istuivat illalla kivipenkillään ja yö jo alkoi peittää aution rannikon, ja satunnaisesti sattuivat katselemaan oratuomipensasta, joka oli ainoa laatuaan likitienoilla, ja kasvoi kallioitten välissä tien vieressä, niin he puolihämärässä luulivat näkevänsä pensaalla pieniä valkoisia palleroita:

-- Voisi luulla sen kukkivan, Yann sanoi. Ja he menivät lähemmäksi, tarkemmin katsomaan.

Se olikin täydessä kukassa. Kun eivät voineet nähdä oikein selvästi, koskettelivat he sitä, ja tunsivatkin sormillaan pikku kukkia, jotka olivat aivan kosteita sumusta. Silloin he ensikerran tunsivat kevään lähestyvän, ja samalla he huomasivat, että päivät jo olivat pitempiä, että ilma jo oli lämpimämpi ja yö valoisampi.