Part 4

Nikita oli istunut hievahtamatta reen takana siitä asti, kuin kävi sinne istumaan ja peitti itsensä säkkivaatteella. Niinkuin kaikki ihmiset, jotka elävät luonnon parissa ja ovat tottuneet hätään, niin hänkin oli kärsivällinen ja saattoi rauhallisesti odottaa tunti-, jopa päiväkausiakin hätäilemättä tahi tuskastumatta. Hän kuuli, kuinka isäntä kutsui häntä, mutta ei vastannut sen tähden, ett'ei tahtonut liikkua paikaltaan. Se ajatus, että hän saattaa, jopa että hänen luultavasti täytyykin kuolla sinä yönnä, johtui hänelle mieleen silloin, kuin hän istuutui reen taakse. Vaikka hänen vielä oli lämmin sekä teen juonnista että siitä, että hän oli paljon liikkunut ja kahlannut lumessa, niin hän tiesi, ett'ei sitä riittäisi kauaksi aikaa ja ett'ei hän enää kykenisi liikkumalla saamaan ruumiinsa lämpimäksi, sillä hän tunsi olevansa kovin väsynyt. Hän tunsi olevansa samassa tilassa, kuin missä hevonen tuntee olevansa kun se seisattuu ja sitä pitää ruokkia, että se uudelleen jaksaisi tehdä työtä. Sitä paitsi hänen toinen jalkansa, jossa oli rikkinäinen saapas, oli kohmettunut ja hän ei tuntenut enää suurta varvastaan. Ja koko hänen ruumiinsakin kävi jo yhä kylmemmäksi.

Se ajatus, että hän sinä yönnä kuolee, ei näyttänyt hänestä erittäin epämiellyttävältä eikä erittäin kamalalta. Epämiellyttävältä ei hänestä näyttänyt se ajatus sentähden, että koko hänen elämänsä ei ollut ollut alituista lepopäivää, vaan päinvastoin lakkaamatonta työpäivää, johon hän alkoi väsyä. Eikä erittäin kamala ollut se ajatus sen tähden, että hän paitsi niistä isännistä, niinkuin Wasili Andrejitsh, joita hän palveli täällä, tunsi olevansa riippuvainen, toisestakin yli-isännästä, Hänestä, joka oli lähettänyt hänet tähän elämään, ja että hän tiesi kuollessaankin jäävänsä sen isännän valtaan ja sen isännän ei tekevän vääryyttä kellekään.

"Sääli on jättää se, mihin on elämässä tottunut. Vaan minkäs sille tekee? Uuteenkin pitää tottua."

"Synnit?" juolahti hänen päähänsä ja hän muisti juoppoutensa, viinaan menettämät rahansa, vääryytensä vaimoaan kohtaan, torat, sen, ett'ei käynyt kirkossa ja paastoa vaarinottanut ja kaikki, mistä pappi oli nuhdellut häntä ripittäessään. "Tietysti minä olen syntejä tehnyt. Vaan olenkos minä ne itse päälleni ottanut? Semmoiseksi näkyy Jumala jo minut luoneen. Niin kyllä synnit. Minnes niistä pääset?"

Niin ajatteli hän sitä, mikä saattoi hänelle tapahtua sinä yönnä ja, ratkaistuaan asian sillä lailla, antautui hän niiden ajatusten ja muistojen valtaan, jotka itsestään johtuivat hänelle mieleen. Ja hän muisti vaimonsa tulon, työmiesten juomingit, oman kieltäymisensä viinaa juomasta, tämän matkan, Tarasin tuvan, puheet talon ja'osta, oman poikansa ja Ruskon, jonka nyt oli lämmin loimen alla ja isännän, joka käännellessään narisutti rekeä. "Etpä taida itsekään, hyvä mies, olla tyytyväinen, että tielle läksit", ajatteli hän, "semmoisesta elämästä ei tee mieli kuolla -- toista on meikäläinen." Ja kaikki nämä muistot ja ajatukset alkoivat mennä sekaisin, hämmentyä hänen aivoissaan. Ja hän nukkui.

Kun Wasili Andrejitsh, noustessaan hevosen selkään, liikahutti rekeä ja reen perä, johon Nikita nojautui, kokonaan kääntyi syrjään, niin että jalas satutti häntä kylkeen, niin hän heräsi ja oli vasten tahtoaankin pakoitettu muuttamaan asentoa. Vaivoin oikoen jalkojaan ja karisuttaen niistä lumen hän nousi ja heti tunki kova vilu koko hänen ruumiinsa läpi. Oivallettuaan asian laidan tahtoi hän, että Wasili Andrejitsh olisi jättänyt hänelle, hevoselle nyt tarpeettoman, loimen, jotta hän sillä olisi voinut verhoutua, ja hän huusi siitä hänelle.

Mutta Wasili Andrejitsh ei seisauttanut, vaan katosi lumituiskuun. Jäätyään yksin Nikita hetkisen mietti, mitä oli tehtävä. Mennä ihmisasuntoa etsimään, siihen hän ei tuntenut kykenevänsä ja käydä entiselle paikalleen istumaan oli enää mahdotonta, se kun jo oli ihan lumen peitossa. Reessä tunsi hän, ett'ei voinut lämmetä, sillä ei ollut millä peittäytyä, ja hänen turkkinsa ja kauhtanansa eivät lämmittäneet häntä. Hänen oli niin kylmä, kuin olisi ollut paitasillaan. -- Hän seisoi vähän aikaa, mietti, huo'ahti sitte ja, ottamatta vaatetta korviltaan, paiskautui rekeen isännän paikalle.

Hän kyyhistyi kippuraan ihan reen pohjalle, vaan ei tullut mitenkään lämpimäksi. Siten makasi hän noin viisi minuuttia, väristen koko ruumiillaan. Sitte meni väristys ohi ja hän alkoi vähitellen kadottaa tajuntansa. Kuolemako se oli vai uni, sitä hän ei tiennyt, mutta tunsi olevansa yhtä valmis kumpaankin. Jos Jumala määrää heräämään eloon vielä tässä maailmassa ja, niinkuin tähän asti, olemaan renkinä, hoitamaan yhä muiden ihmisten hevosia, vetämään vieraita jyviä myllyyn, aina samalla lailla juopoittelemaan ja vannomaan, ett'ei enää koskaan juo, ja samalla lailla antamaan rahansa eukolleen ja sille tynnyrintekijälle ja yhä odottamaan poikansa täysi-ikäisyyttä, -- niin se on Hänen pyhä tahtonsa. Jos taas Jumala määrää heräämään toisessa maailmassa, jossa kaikki tulee olemaan yhtä uutta ja iloista, kuin ensi lapsuudessa olivat täällä äidin hyväilyt, lasten leikit, niityt, metsät ja mäenlaskut talvella, ja alkaa toinen, muista ihan erillinen, uusi elämä, -- niin sekin on Hänen pyhä tahtonsa. Ja Nikita meni kokonaan tainnuksiin.

VIII.

Sillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja lyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti metsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli ikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta, kumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä alleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä oikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka vaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.

Noin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä mitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta muuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa kohdalla.

Yht'äkkiä hänen edessään häämöitti jotakin mustaa. Hänen sydämmensä alkoi iloisesti sykkiä ja hän ajoi sitä kohti, luullen jo näkevänsä kylän talojen seiniä. Mutta se, mikä häämöitti, ei seisonut paikallaan, ei ollut kylä, vaan liikkui ja olikin rajamerkki, jonka ympäri oli kasvanut korkeata marunaa, jota tuuli viheltäen huojutti yhä samalle suunnalle. Jostakin syystä tämä näky sai Wasili Andrejitshin vavahtamaan ja hän rupesi sukkelaan ajamaan hevosta huomaamatta sitä, että hän ihan muutti suuntaa ja ajoi nyt aivan toisaalle, vaikka yhä kuvitteli mielessään ajavansa vahtikojua kohti. Mutta hevonen painoi yhä oikealle ja sen tautta hän koko ajan käänteli sitä vasemmalle.

Jälleen häämöitti hänen edessään jotakin mustaa. Hän ihastui vakuutettuna, että nyt se varmaan oli kylä. Mutta se oli taaskin samallainen rajamerkki. Taaskin huojui yhtä armottomasti ruoho pelästyttäen Wasili Andrejitshiä. Mutta tämän rajamerkin vieressä kulki jälki, jota tuuli ajoi umpeen. Wasili Andrejitsh pysäytti, kumartui ja katseli: se oli hiukan lumen peittämä hevosjälki eikä voinut olla kenenkään muun, kuin hänen oman hevosensa jälki. Hän oli silminnähtävästi tehnyt kierroksen ja pienellä alalla. "Hukkaan minä tässä joudun", ajatteli hän, mutta ett'ei pelko valtaisi häntä, alkoi hän yhä kovemmin ajaa hevosta tuijottaen valkoiseen lumiaavikkoon, jossa hän ei nähnyt muuta, kuin välistä ilmestyviä ja kohta taas katoavia valopisteitä. Kerran oli, kuin hän olisi kuullut koirain haukuntaa tahi susien ulvontaa, mutta nämä äänet olivat niin heikkoja ja epämääräisiä, ett'ei hän tiennyt, kuuliko hän vaiko oli vaan kuulevinaan ja seisauttaen hevosen alkoi hän tarkkaan kuunnella.

Yht'äkkiä kaikui hirveä, huimaava huuto hänen korvissaan ja kaikki alkoi väristä ja vavista hänen ympärillään. Wasili Andrejitsh tarttui hevosen korviin, mutta hevosenkin kaula vapisi kokonaan ja hirveä huuto kävi vieläkin kamalammaksi. Muutamaan sekuntiin Wasili Andrejitsh ei voinut tointua ja käsittää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli kuitenkin vaan se, että Rusko, joko itseään rohkaistakseen tahi kutsuakseen avuksi, hirnahti kovaan ja pitkään.

"Hyi senkin kirottua, kun säikäytti!" sanoi Wasili Andrejitsh itsekseen.

Mutta käsitettyään pelkonsa oikean syyn ei hän enää voinut haihduttaa sitä.

"Pitää malttaa mieltään, olla tyyni", -- sanoi hän itselleen, vaan samalla kuitenkaan ei voinut olla ajamatta hevosta. Ja hän ei huomannut, ett'ei ajanut enää vasta- vaan myötätuuleen. Hänen ruumistaan paleli, varsinkin reisistä, mistä se oli peittämättä ja kosketti setolkkaan, kivisti ja puistatti. Hän unhotti vahtikojun ja toivoi nyt vaan sitä, että pääsisi takaisin reen luo, ett'ei hukkuisi yksin, kuin se maruna tuossa kauheassa lumituiskussa.

Yht'äkkiä hevonen vajosi hänen allaan, se oli joutunut lumikaivantoon ja alkoi nyt potkia jaloillaan ympärinsä. Wasili Andrejitsh hypähti alas, jolloin hän sysäsi kokonaan sivulle valjaiden sivuhihnan, johon hän oli tukeutunut jaloillaan, alas hypätessään hän työnsi sivulle loimenkin, josta oli kiinni pitänyt. Heti kun hän oli hypähtänyt alas hevosen selästä, pääsi hevonenkin ennalleen, nykäisi eteenpäin, hypähti kerran, sitten toisenkin ja lähti menemään raahaten perässään kiemurtelevaa loimea ja vetohihnaa, se hävisi isäntänsä silmistä jättäen tämän yksikseen lumimassojen keskelle. Wasili Andrejitsh juoksi hevosen perästä, mutta lumi oli niin syvää ja turkki niin raskas, ett'ei hän päässyt enempää kuin parikymmentä askelta, jolloin hän vajosi aina polviaan myöten; sitten jäi hän hengästyneenä seisomaan paikalleen. "Metsät, jäärä, vuokratut talot, kauppa, kapakat", ajatteli hän, "mitä niistä nyt kaikista tulee? Mitä sitten tapahtuu täällä minulle? Niin ei voi olla!" välähti hänen aivoissaan. Ja erikoisen mielleyhtymän kautta muisti hän tuulenpieksämää marunaa, jonka hän oli ohittanut kaksi kertaa ratsastuksensa aikana, ja hänet valtasi sellainen kauhu, ett'ei hän ollenkaan voinut uskoa siihen todellisuuteen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Hän ajatteli: "Eikö tämä kaikki sittenkin ole vain unta?" ja tahtoi herätä; mutta se ei ollutkaan unta, josta hän olisi voinut herätä. Se oli ihan oikeaa lunta, joka piiskasi hänen kasvojaan ja häntä värisytti, ja se oli aivan oikea hätätila, johon hän oli nyt yksin joutunut, samoinkuin tuo marunakin; häntä näytti odottavan vääjäämätön, pikainen, kaikki aistit ja ymmärryksen sumentava kuolema.

"Taivaan kuningatar, ihmeitätekevä Nikolaus!" hän huudahti muistellen samalla eilistä kirkkorukousta ja mustunutta pyhimyksenkuvaa maalauksineen ja kultaisine kehyksineen ja kynttilöitä, jotka hän oli ostanut sytyttääkseen tämän pyhimyksenkuvan edessä ja jotka tuotiin hänelle heti takaisin ja jotka hän sitten, kun ne olivat tuskin syttyneet, pani jälleen säilöön laatikkoonsa. Ja nyt hän rukoili tätä samaa ihmeitätekevää Nikolausta pelastuakseen ja lupasi hänelle kiitosjumalanpalveluksen ja kynttilöitä. Mutta samalla hän oli ehdottomasti selvillä siitä, että tämä pyhimyksenkuva kehyksineen ja kynttilät ja jumaliset ja rukoukset, jotka kaikki tosin siellä kirkossa olivat hyvin tärkeitä ja tarpeellisia, eivät voineet häntä mitenkään auttaa, ja ett'ei toisaalta noiden kynttilöiden ja rukousten ja toisaalta hänen surullisen tilansa välillä ollut eikä tulisikaan olemaan mitään yhteyttä.

"En saa menettää rohkeuttani", sanoi hän itselleen. "Minun täytyy seurata hevosen jälkiä, muuten nekin katoavat näkyvistä". Ja hän lähti liikkeelle. Mutta vaikka hän oikeastaan aikoi kulkea rauhallisesti, alkoi hän kuitenkin juosta, kaatuili jatkuvasti, nousi taas ylös ja kaatui jälleen. Sellaisissa paikoissa, joissa lumi ei ollut syvää, näkyivät hevosenjäljet tuskin ollenkaan. "Olen mennyttä miestä", ajatteli Wasili Andrejitsh, "minä kadotan vielä nämä jäljet". Mutta siinä silmänräpäyksessä hän huomasi eteensä katsahtaessaan jotain tummaa. Se oli ruskeankeltaista, eikä yksin ruskeankeltaista, vaan reki ylösnostettuine aisoineen. Ruskeankeltainen, josta setolkka, sivuhihna ja loimi olivat kokonaan pois luiskahtaneet, ei ollut enää aikaisemmalla paikallaan, vaan lähempänä aisoja lyöden päätään sinne tänne, ja suitset, joiden päälle hän oli astunut, liukuivat alas. Kävi ilmi, että Wasili Andrejitsh oli jäänyt loukkuun siihen syvänteeseen, missä aiemmin sama oli Nikitalle tapahtunut, ja että hevonen oli tuonut hänet takaisin reen luo ja että paikka, missä hän oli eronnut hevosesta, ei ollut reestä 50 askelta kauempana.

IX.

Kun Wasili Andrejitsh oli raahautunut reen luokse, piti hän siitä kiinni ja seisoi siinä kauan, liikkumatta, koettaen rauhoittua ja saada hengityksensä tasaantumaan. Nikita ei ollut enää entisellä paikallaan; mutta reessä makasi jotain, joka oli jo aivan kokonaan lumen peittämä: Wasili Andrejitsh arvasi, että se oli Nikita. Wasili Andrejitshin pelko oli nyt kokonaan kadonnut, ja jos hän vielä nytkin jotain kammosi, oli se juuri tuo kauhea tuskantila, joka hänet oli vallannut hevosen selässä ja nimenomaan silloin, kun hän oli joutunut yksin tuohon lumikaivantoon. Millään muotoa hän ei olisi antanut käydä niin, että tuo kauhu valtaisi hänet uudelleen, ja jott'ei niin kävisi, hän ei saisi ajatella itseään vaan jotain muuta, hänen täytyisi jotain tehdä. Siksipä hän asettui selkä tuulta vastaan ja höllitti turkkinsa vyön. Niin pian kuin hän sitte vähän oli saanut hengityksensä asettumaan, karisti hän lumen lappaistaan ja kintaistaan ja sitoi uudelleen vyön kiinni kireälle ja matalalle, joten hän sen sitoi aina, kun meni ulos rekilöistä ostamaan talonpoikain tuomia jyviä. Hän valmistautui työhön. Ensimmäinen teko, mikä hänestä oli tehtävä, oli se, että piti irroittaa hevosen jalka. Wasili Andrejitsh tekikin niin, irroitti ohjakset, sitoi Ruskon jälleen kiinni reensevän rautaan entiselle kohdalle ja alkoi korjata paikoilleen valjaita, setolkkaa ja lointa. Mutta silloin hän näki, että reessä jotakin liikkui ja lumen alta, johon se oli peittynyt, kohosi Nikitan pää. Hän kohottautui nähtävästi suurella vaivalla, istuutui ja huitoi hyvin kummallisesti käsillään nenänsä edessä ikäänkuin olisi kärpäsiä ajanut pois, sekä sanoi jotakin, mikä Wasili Anrejitshista kuului, kuin hän olisi kutsunut häntä luokseen.

Wasili Andrejitsh jätti loimen korjaamisen kesken ja meni reen luo.

-- Mitä sinä? -- kysyi hän. -- Mitä sinä sanot?

-- Kuo-oo-len nyt, -- sai Nikita vaivoin ja katkonaisella äänellä sanotuksi. -- Antakaa saatavani pojalleni. Tahi eukolle -- yhden tekevä.

-- Mitä, oletko paleltunut? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Tunnen kuoleman tulevan... Anteeksi, Kristuksen tähden... -- sanoi Nikita itkevällä äänellä yhä huitoen käsillään, ikäänkuin kasvoistaan olisi kärpäsiä ajanut.

Wasili Andrejitsh seisoi noin puoli minuuttia ääneti ja liikkumatta, astui sitte yht'äkkiä ja yhtä ratkaisevasti, kuin hän aina paiskasi kättä edullista kauppaa tehdessään, askeleen taaksepäin, veti ylös turkkinsa hihat ja alkoi molemmin käsin kaivaa pois lunta Nikitan päältä ja reestä. Sen tehtyään päästi hän nopeasti irti vyönsä, aukaisi turkkinsa ja, survaistuaan Nikitaa, kävi hänen päällensä peittäen häntä ei ainoastaan turkillaan, vaan myöskin koko lämpöisellä, varisella ruumiillaan.

Korjattuaan käsillään turkinliepeitä reen laidan ja Nikitan väliin ja painaen niitä polvillaan, Wasili Andrejitsh makasi siten alas-suin, nojasi päätään reensepään eikä kuullut nyt enää hevosen liikkeitä ja tuulen ulvontaa, vaan ainoastaan Nikitan hengitystä. Nikita makasi ensin kauan hievahtamatta, huo'ahti sitte kovaan ja liikahti, kun silminnähtävästi alkoi lämmetä.

-- No, näetsen nyt, ja sinä kun jo sanoit kuolevasi! Makaa nyt ja lämpene tällä lailla... -- alkoi Wasili Andrejitsh.

Mutta ihmeekseen ei hän voinut puhua enemmän, sillä kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä ja alaleuka alkoi nopeasti vavista. Hän taukosi puhumasta ja nieli vaan sen, mikä nousi hänelle kulkkuun.

"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko", ajatteli hän itsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään vastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

-- Ollaan vaan tällä lailla! -- puheli hän itsekseen tuntien omituista, suloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen silmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista lievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.

Mutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.

-- Nikita! -- sanoi hän.

-- Hyvä on, lämmin, -- vastattiin hänelle alhaalta päin.

-- No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit paleltunut, ja minä... Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä vavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut enempi sanotuksi.

"No, sama se", ajatteli hän. -- "Tiedänpähän itse, mitä tiedän", -- ja hän vaikeni.

Muutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli alaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että olisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut hetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt ei hän tuntenut pelkoa mitään.

Nikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen kätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan, ja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat jähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi allaan makaavan miehen lämpenemään.

-- Ei se pääse siitä mihinkään, -- puheli hän itsekseen tästä lämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.

Siten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen mielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka vapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan; sitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja stanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen laatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja valkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi, sitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit, jotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot hälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta päivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän seisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden kopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän ei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo kiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät kalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan ylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole enää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan laatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä voi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan stanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää ostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy vaimoltaan:

-- No, onko hän käynyt! -- Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. -- Ja hän kuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. -- Ei, ajoi ohi. -- Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. -- Ei ole. -- Ja hän makaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on sekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se, jota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku toinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu häntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski käydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että tuo joku tuli häntä hakemaan. -- Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä huuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli nukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, -- ei voi. Jalkaansa, -- ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi. Ja hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että se on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että Nikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on, kuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole hänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee Nikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. -- "Nikita elää, siis minäkin elän", -- sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan uutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen sieluunsa.

Ja hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja hänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili Brehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.

-- "Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on", -- ajatteli hän Wasili Brehunovia. "Jos en ole tietänyt tähän asti, niin nyt sen tiedän. Erehtymättäni sen _nyt tiedän_." Ja taas kuulee hän sen häntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. -- Tulen, tulen! -- vastaa koko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa vapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.

Ja muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä tuntenut tässä maailmassa.

Ympärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät lunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan vapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla makaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.

X.

Nikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi tunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin myllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja sitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja tahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei hievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä nostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan muserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. "Anna jo olla!" sanoo hän jollekin, -- sille, joka painaa häntä kuormalla selkään. -- "Ota säkit pois!" -- Mutta kuorma painaa häntä yhä kylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja muistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka makaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi kertaa kavioillaan rekeä vastaan.

-- Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! -- sanoo Nikita isännälle varovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.

Mutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja kylmät ja painavat kuin lyijy.

"Kuollut varmaan. Herra suokoon hänelle taivaan autuuden!" -- ajattelee Nikita.

Hän kääntelee päätään, kaivelee kädellään lumen pois edestään ja aukaisee silmänsä. On valoisa. Samalla lailla viheltelee tuuli aisoissa ja samalla lailla pyryää lumi, sillä erotuksella vaan, ett'ei se enää kovaan pieksä reen laitaa, vaan hiljaa peittelee rekeä ja hevosta, yhä korkeammalle, ja hevonen ei kuulu enää liikahtavan ja hengittävän. "Varmaan jo sekin on paleltunut", muistaa Nikita Ruskoa. Ja todella olivatkin ne kavion kolahdukset rekeä vastaan, jotka herättivät Nikitan, ihan jo kohmettuneen Ruskon viimeiset kuoleman ponnistukset pysytellä jaloillaan.

-- "Herra, taivaan Isä, näköjään kutsut minutkin pois", -- sanoi Nikita itsekseen. -- "Tapahtukoon Sinun pyhä tahtosi! Vaan kammottaa. No, eihän sitä kahdesti kuole ja kerran kuitenkin kuolla pitää. Kunpa sitte pikemmin..." Ja hän peittää taas kätensä, sulkee silmänsä ja vaipuu unheesen, ihan vakuutettuna, että nyt hän varmaan täydellisesti kuolee.

Jo päivällisen aikaan seuraavana päivänä kaivoivat miehet lapioilla Wasili Andrejitshin ja Nikitan esille kolmenkymmenen sylen päässä tieltä ja puolen virstan päässä kylästä.