Part 9

Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.

Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi leveänä ja raskaana maasta.

Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:

»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen herra.

»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.

Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat olivat täynnä kukkia.

»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».

Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan huoneisiin.

»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton. Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse. Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu — »ja tuolla sisällä on makuuhuone».

Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä — kaksoisovesta, jonka hän sulki.

Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin, mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää Montreuilissä... sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään, takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.

»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».

Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.

»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän kysynyt.

Mutta vanhus oli vastannut:

»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»

Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista kaupungeista ja avaroista maista.

»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».

»Suuri ja pieni, madame Chabou.»

Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.

»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.

... Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä. Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava. Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.

Joán otti yhden ja avasi sen.

Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin. Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli _polttanut_ silmänsä koko sukuun, kauttaaltaan...

Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.

Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia — äidinäidin-äiti. Ja _tuossa_ oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki kaulassa.

Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli suorastaan kuumeinen...

Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia... Tuo esimerkiksi oli sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina, ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».

Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.

Hän nousi ja astui pianon luo.

Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja tummia Corot’n puita.

Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »_Le Crépuscule_».

Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista, hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä. Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä vuosina...

Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »_Le Crépusculen_» paikaltaan kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen...

Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa hämärässä.

Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan tuntui sulkeutuvan.

Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän seisoi peilin edessä.

Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla. Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja takaa, peilinsä edessä.

Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.

Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa, alastonta saranaa...

Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain — monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja »muistelmia», luki lukemistaan.

Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän huoneeseen.

»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan...»

»Matkusta sinä», sanoi isä.

»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa...»

»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua», sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»

»Selityksen?» oli Joán kysynyt.

»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».

Ja isä oli jatkanut lukemistaan.

Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti, aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua, ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.

Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n »Hämärään».

Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin, kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»

Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse, vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut huoneessa.

Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.

Joán avasi lehden.

Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.

Oveen koputettiin.

»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.

Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.

»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään, ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:

»Niin, siinä on teidän kuvanne.»

Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:

»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»

Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.

Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty hopeaneula.

»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain sukulaisiani».

»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»

Neiti katsahti äkkiä ylös:

»Niinkö teidän mielestänne?»

»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä hyvä...»

»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin vain suurennus».

Joán katseli albumista.

»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.

Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.

»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla hiljaisella, varmalla äänellä.

»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».

»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»

Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.

»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.

Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.

Ja hiukan äkkiä hän sanoi:

»Ettekö itse aio juoda, neiti?»

»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.

»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän aikaa pelätä...

»Pelätä?»

»Niin.»

»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet näinä kolmena viikkona!»

Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.

»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin täällä.»

»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi neiti ja meni.

Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset mahtavat olla hyvin varakkaita.

Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän kovemmin tai eri äänellä.

»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».

»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.

»Ja tämä on äitinne... ja tämä sisarenne.» »Niin.»

»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas...?»

»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen — »sisareni on ylioppilas».

»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä, »ja siinä ne sitten ovatkin».

»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.

Neiti joi teetään.

»Veljenihän on kerran perivä kaupan... hän on nyt Vejlessä.»

»Vejlessä», kertasi Joán.

Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:

»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka... siellä on niin sinistä ja viheriää.»

»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.

»Mutta teidän pitäisi nähdä... minä taas käyn niin usein Vejlessä. Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä Munkebjergissä.»

Joán sanoi:

»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»

Tuokio kului.

»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.

»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.

Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi melkein samalla äänenpainolla:

»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»

Joán katsahti häneen yht'äkkiä.

»Niin, kauas», sanoi hän.

Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan katkonaisesti, mutta iloisesti:

»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki niin elävää, Vejlessä... ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat ääneen kaduilla... Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin Kööpenhaminasta.»

»Kuin Kööpenhaminasta?»

»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle maalaiselle... taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»

»Ei kyllin suuri?»

Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat punastuttuaankin — kuten asemalla.

»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa... Mutta ihminen odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki...»

»Niin.»

He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.

»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.

»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».

Neiti käänsi päätään:

»Onko?»

Hän painoi jälleen päänsä.

»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen, niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä nähdä».

Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:

»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»

»Onko hän ollut merillä?»

»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»

Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:

»Missä hän oli?»

»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».

»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.

Ja äkkiä hän kysyi:

»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»

»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään — »minun nimeni on Gerda».

»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».

»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan tietäneet, miten se on lausuttava.»

»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».

»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.

Mutta Joán alkoi nauraa:

»Te lausutte sen niinkuin Ane.»

Gerda-neiti nauroi:

»Kuka on Ane?»

»Minun vanha hoitajani... hän on myös Vejlestä.»

»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.

»Niin olemme.»

Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:

»Ma Vejlessä synnyin, on kotini siellä...»

»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa...»

Joánin kädet putosivat koskettimilta.

»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.

Gerda oli noussut.

»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.

»Isänmaahanne.»

Joán istui äänettömänä.

»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin. »Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut Unkarissa.»

Joán oli siirtynyt pianotuolille.

»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.

»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»

Joán sanoi:

»Minun kotini likellä on vuoria.»

»Onko?»

Sitä tuskin kuului.

Joán kääntyi pianotuolilla.

»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai täällä?»

Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle tuolille.

»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole muita kuin minä.»

»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin...»

Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:

»Sisareni on kuollut.»

»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.

»Niin, hän kuoli viime vuonna.»

Gerda nousi jälleen.

»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»

»Miksi?»

Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.

»Enkö sytytä lamppua?»

»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»

»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»

Ja hän nauroi jälleen.

»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»

»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut ääntää.

»Ujházy», oikaisi Joán.

»Ujházy», tavaili Gerda.

Joán nauroi:

»Nyt se oli melkein oikein.»

»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.

»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo, että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»

»Kaupanhoitaja... kuka on kaupanhoitaja?»

»Se herra, joka näytti teille tietä.»

Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:

»Hän oli hauskan näköinen.»

Gerda vastasi:

»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia, hänellä kun on puutavaraliike... ja viinikauppa.»

Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:

»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»

»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».

Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.

»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»

Ja hän sulki oven.

Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina, olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.

Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti — hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet, vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne, jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet, tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat, silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä, istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain _talous_, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta...»

Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:

»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»

... Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:

Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.

Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa esiin hänen sormiensa alta... kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan, jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:

Kuu vieri, haudattihin... Kuu vieri...

Joánin kädet putosivat koskettimilta...

Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.

Joán tavoitteli yhä sanoja:

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja tuijottanut ulos.

»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.

»Kotia.»

Ei, ei, hän ei niitä löytänyt... kuinka ne kuuluivatkaan:

Ritari herra Aage... Ratsasti herra Aage...

Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.

Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen kasvonsa olivat luisevat:

»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»

»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.

»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään

— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä... mutta en saa kiinni sanoista».

Ja hän alkoi jälleen soittaa:

Ratsasti herra Aage...

»Ritari Aage», sanoi Gerda.

»Niin.»

»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.

»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».

»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:

Ritari Aage, ratsain hän ajoi saarehen...

»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.

Ja kihlaa kauniin Elsen, tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain laulamalla.

Niin kihlas kauniin Elsen hän kultasormuksin. Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:

»Se on surullinen laulu.»

»Niin on», sanoi Joán.

Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet kaikuivat tieltä.

»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.

»Niin.»

Joán soitti jälleen.

»Tätä minun äitini lauloi usein.»

Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.

Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:

»Nyt minä sytytän lampun.»

Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri tänään... jouduin tänne.»

Gerda piteli lampunkupua kädessään.

»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».

Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta, ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi reippaalla äänellä:

»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt... suuri se ei ole.»

Ja hän nauroi.

Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa: siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.

»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.

Hän viittasi kuvaan.