Part 8

Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan...

Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:

»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja, että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? _Itseään_.»

Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi lyhyeen:

»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä, joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla _on_. Sen nimenä, herra, on _minä_. Ja siinä maassa olen sekä kuningas että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. _Minä_ olen isänmaani, ja siinä olen itse hallitsija.»

Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:

»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»

»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».

»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain. Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa _niille_: Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — _minä_. — Kas niin, piru vie — ette puhu mitään...»

»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa: »Nyt en enää soita»... ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.

Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:

»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä tulevansa hulluiksi.»

Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan, jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi sanomalehtimiestä.

»Nyt en enää tahdo soittaa...»

Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi Collyettille:

»Isänmaa, herra... mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on minusta yhdentekevää...»

Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:

»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»

»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme. Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi, jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille. Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta _minä_ olen — eikä ketään muuta...»

Jens Lund oli tuokion vaiti:

»_Minä_ olen, ja tähdet ovat.»

»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja kuolema. Mutta nyt minä _elän_ ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä tähdille että kuolemalle päin naamaa...»

»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».

»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.

Jens Lund nauroi jälleen:

»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on totta.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka _voi_ niin ajatella.»

Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:

»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. — Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. _Uskaltaminen_ aateloi... meidän vuosisadallamme...»

»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.

»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.

»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»

»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.

»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä — »iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».

Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:

»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan kohdalla.»

»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy, eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa. Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»

»Rudköbing?» sanoi Joán.

»Niin. Sitä ette tunne.»

»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on Tanskassa».

»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.

»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme Langelannista. [Hans Kristian _Örsted_, kuuluisa tanskalainen fyysikko ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. _Suom._] Ujházy, ihmisellä ei ole mitään alkuperää. _Minä synnyin ja olen_. Kenellä olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. _Olen mikä olen_. Ja minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä...»

»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.

»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on maailma. _Siellä_ on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä maasta...»

»Ja kun _te_ kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren pinnalle?»

»En», sanoi Lund.

»Ettekö?»

»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»

Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.

»Tanskassa», sanoi hän.

Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan kuluttua:

»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»

»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta _yksi_ ei pääsisi minua lannistamaan.»

Joán nauroi:

»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»

»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.

»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»

Jens Lund nousi:

»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä, herra... jonka nimeä en muista.»

»Collyett», sanoi Henry.

»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»

»Hansikkaat kädessä?»

»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. — Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»

Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.

Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:

»Hän oli merkillinen.»

»Niin oli.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:

»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»

Taas oli hiljaista.

»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».

»Kenties.»

Austraalialainen sytytti savukkeen.

»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.

Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.

»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»

Kohta sen jälkeen hän nousi:

»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»

Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat ulos pimeään.

»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.

»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».

Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.

»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi kehiä silmillään.

»Niin.»

»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»

Joánin silmät seurasivat savua.

»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.

Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.

»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»

He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja meni levolle.

Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.

Tulija oli austraalialainen.

»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko istua tuokion täällä?»

»Kernaasti», vastasi Joán.

He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.

Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen hiljaisille kasvoilleen.

»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään tapahtunut.»

Joán sanoi avaamatta silmiään:

»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä pankkiosoituksemme?»

Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:

»Nyt minä lähden Tanskaan.»

»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.

»Niin. _Sinne_, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»

»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin etunimeä.

Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.

Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin vartiossa.

* * * * *

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt jotakin.

»Mitä tahdotte?» sanoi hän.

Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.

»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.

»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»

»Jossakin Naisyhdistyksessä.»

»Vai niin.»

Joán nousi.

»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä enemmän.

Sitten juna pysähtyi.

Joán sai auki vaununoven.

»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».

Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä, nahkalakki päässään.

»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja te olette ehkä herra Ujházy?»

»Niin olen.»

»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»

II

1.

Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.

Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:

»Te olette nuori, neiti.»

Keskikokoinen isä sanoi:

»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava... ja tyttäreni uskalsi.»

He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.

»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».

Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:

»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»

Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:

»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»

»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi Joán neidille.

Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on, ajatteli Joán.)

Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:

»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.

He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea. Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.

»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.

Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.

Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi salaa tahtonut nykäistä jotakuta:

»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»

Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:

»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä... jos niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte...»

Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:

»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»

»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen. »Tahdoin vain ilmoittaa.»

He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.

»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut Joánin wieniläisjalkineita.

»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.

»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen salata pettymystään.

»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»

»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.

»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.

»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen sanoessaan tuon ainoan sanan.

»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».

»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn murtama aukko.

»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»

»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä on».

Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden, tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.

Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:

»Soitanko, herra kreivi?»

Berliniläinen soitti.

»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.

»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.

»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»

Joán sanoi:

»Olin halunnut jäädä tänne.»

Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:

»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»

Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:

»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.

»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet kuten ovetkin.

»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle, joka lähti edeskäyvän mukana.

Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään, katsoen toista ylhäältä alas:

»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»

»Olen berliniläinen.»

»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi aiheettomasti nauraa.

Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja. Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli kokolailla epäjärjestyksessä.

»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen, ensimmäisessä kerroksessa.

Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven perässään kiinni.

Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla koristettuun sänkyyn.

»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili silmillään naispuolista palvelusväkeä.

»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»

Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä polvillaan.

»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.

»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.

»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.

»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot olivatkin puuta.

Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:

»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»

»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin rautatieasemalla.

»Tyttö oli sievä.»

»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.

Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.

»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».

»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.

Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.

»Sikäli mikäli», lisäsi hän.

Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin, joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.

Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:

»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine höyhenpatjoineen.

»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.

»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen yritellyt tukkia niitä paperilla... Sillä rakennus laskee ja laskee, niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin... Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti sulkea tiukempaan.

»Kiitos», sanoi Joán.

Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas rinta kuulsi läpi.

»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa... Se saatiin näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka koko laitoksen pystyssä pitää.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.

»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, _mukana_, niinkuin sanotaan... vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on tottunut toisenlaiseen ja parempaan... minähän olen Kööpenhaminasta. Ja yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»

»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.

»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen. »Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»

»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.

Herra Jensen hymyili.

»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»

Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä pitkin pitkää katua.

»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille», sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo on hieno... mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen puheenjohtaja täällä.»

»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä oveen päin.

Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.

»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»

Herra Jensen meni.

Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuisivat.

Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.

Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan, jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.

»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran siellä. Missä Haacke on?»

»Herra Haacke on pannut maata.»

»Vai niin.»

Berliniläinen seisoi tuokion.

»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.