Part 19

»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi mielipidettä... täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä pääse kasvamaan.»

»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»

»Nauravat?»

»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta hymy voi tehdä saman asian.»

Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:

»Rakas ystäväni.»

Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.

Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään, jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä — Garcia.

Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.

»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»

Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.

Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen...

Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.

Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon, kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen kasvoiltaan.

Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin...

Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti, että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi: Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin ystävä olisi tahtonut keskeyttää:

»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»

Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat, ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa... ja Erik rupesi nauramaan, joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen hänet.

Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:

»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»

Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun, oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä vieraita.

Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat, hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:

»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»

Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:

»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:

»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»

Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut päänsä ja sanoi:

»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»

Gerdan silmät olivat ummessa.

Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:

»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»

Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»

»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.

Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.

»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.

Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.

»Mitä se mies on juonut?»

»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.

»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»

Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.

He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu käsi oli liivin kainalossa.

Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea...

Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin vastaan...

Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa — sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo — Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi...

Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.

»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»

Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.

»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.

»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.

Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä ei mitään tapahtunut?)

»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».

Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:

»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»

»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.

Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.

Masurkka oli päättynyt.

Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.

»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»

Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.

Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.

»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.

Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.

Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:

»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»

»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.

»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun», sanoi herra Raabel imarrellen.

Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.

»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.

Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli perustanut työläisnaisia varten.

Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:

»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään hullusti...»

»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».

Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:

»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa ‒ mutta maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»

»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita... pikku Kööpenhaminoita...»

»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään mukaansa...»

Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä välähtelivät omituisen epävarmoina.

»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»

»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti kantapäällään ympäri.

»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi kelloseppä Holsteinille.

Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan työläisoloista, sanoi:

»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»

Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he kuuluisivat mieluummin... _sinne_, missä hallitus on luja ja missä liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:

»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»

Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:

»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin, niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.

He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi Holsteinille:

»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari, mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme, joka pitää naurun raikkaana joka päivä...»

Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja sanat kuin fonografissa:

»Kas nyt Johansenia... kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä...»

»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen olla omiensa puolella... kun he kerran myyvät samaan hintaan... ja olla isänmaallinen...»

Samassa puuttui Ussing puheeseen:

»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa...»

Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.

»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi _ostaa_ palvelemaan suurta päämäärää.»

»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:

»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»

»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja, ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»

Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:

»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa... missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»

Äkkiä hän rupesi nauramaan.

»Ja vaara — vaara... Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä luin äskettäin... eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole, kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu: kuolemaa _ei ole_ — sillä hyvä... Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole myöskään, kun emme näe sitä.»

Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet, kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien miehestä toiseen.

Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:

»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.

Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.

»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».

»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä... »sitten emme ehkä enää koskaan näe toisiamme».

Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.

»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»

Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:

»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»

»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».

Hän tarttui papinrouvan käteen.

»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.

»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»

Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului kandidaatti Ussingin huuto:

»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»

Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.

»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua, jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»

»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät. Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme, ja _se_ kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille kaiuttaa vanha tanskalainen soitin...»

Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä. Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet hänen korviinsa.

Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.

»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava vieraita lahjoja... Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus ... niin, ystävät, ja tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»

Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.

»Niin, te rakkaat ja uskolliset... teidän oikeutenne se antaa teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»

Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:

»Vahti seisoo jumaliste komeana.»

Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:

»Mitä tarkoitatte?»

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi. Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme. Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»

»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.

Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.

»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»

Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.

Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».

»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee unelmia».

Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän nojautui.

»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen. Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli — niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme kyllä myöskin _kokoo_. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin, jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella... Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten koti — sitä me tahdomme suojella.»

Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:

»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»

Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa kajahti kahdeksan huulen välistä:

Vielä on yllämme häpeän häivät; enteitä taivaalta tarkatkaa!

Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.

Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:

Kestäen katkerat, pimeät päivät aamuun on aukeeva Tanskanmaa.

Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:

Tuulet rantoja tuivertaa, ukkonen käypi ja herättää, kostaa, silloinpa jälleen isien maa hartiat kumarat nostaa.

Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan saakka.

3.

Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja — ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta varjojen joukolta.

Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi eläköönhuutojen vielä raikuessa:

»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään _lahjat_.»

Tohtori hyppäsi tuolilta alas.

»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra johtaja».

»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten oikeastaan riidellään?»

»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».

Ja hän puristi lääkärin kättä.

»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty. Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet sanan vaalintaa.»

Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.

»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.

»Kiitos.»

Ja Gerda oli antanut sen hänelle.

»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen näytös.»

»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»

Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. _Tuossa_ oli kauppiaan kaappi, ja _tuossa_ oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa kirjanpitoa.

_Tuossa_ he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat tahratut...

Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.

Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa... ja _tuolla_ riippuivat ne, kaikki taulut... Vejlestä tuodut taulut.

Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.

_Huomenna._

Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: _huomenna_.

Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.

»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana päivä».

Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan katosivat.

»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi »neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».

Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.

»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.

Tuolla seisoi _hän_ oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos...

»Joko tulet?» sanoi Erik.

»Nyt tulen», sanoi Joán.

Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.

Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi _hänen_ kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).

»Hyvästi, neiti.»

»Hyvästi.»

Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi linnunäänellään:

»Niin, kyllä me muistamme _teidät_ kauan...»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:

»Muistatteko tekin?»

Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven, jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.