Part 18

»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset... Ja toinen rotu, toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus... Meidän taipumuksemme eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä pyörryttää leikkaussalissa... Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.

Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen paidanrinnuksensa takana —:

»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole ymmärtänyt sanaakaan.»

Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.

»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.

»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.

»Pässinpää», sanoi tohtori.

Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.

»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka ei mahda olla yksinomaan hauska.»

»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi matkalla».

»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan kulissien takana niinkuin täällä. _Minun_ kävi teitä sääliksi.»

»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.

»Minä ihailen teitä, _minun_ hermoillani ei olisi päästy kappaleen loppuun sen — samppanjametelin aikana.»

»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.

»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.

Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.

»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»

»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.

»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän jatkoi:

»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»

»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.

»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on sotkeutunut.»

»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».

»Ei voimia?» toisti Joán.

»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»

Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.

Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti aihetta ja siirtyi Gerdaan:

»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja kaupanhoitajan välissä.»

»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.

Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».

»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen ketjuun...»

»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.

»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi yhtymisen tien...»

»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.

»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.

Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja Haackea:

»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»

»Tietääkö kandidaatti sen?»

»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa linnoittamista.»

Raabel oli kääntynyt ja nauroi:

»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».

»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä välähtivät puhujaa kohti.

Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:

»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista, että hänen paikkansa ei ole... siinä, missä se on... »

Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.

»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta nuorisoa on vaikea... hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä... mutta kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta seikkaa huomioon?»

Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi lujemmin:

»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri vivahdukset.»

Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:

»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään hyvää.»

Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:

»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»

Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi soittanut kelloa.

»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»

He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin oli noussut whiskylaseineen.

»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».

Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka oli pistänyt päänsä esiin:

»Kas, _siinä_ puhui päämaja.»

Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.

»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»... hän sylkäisi rotanhampaittensa lomitse.

»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.

»_Siinä_ kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli mennyt ruokasaliin.

»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.

»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän _on_ siellä».

Kuului pianonsoittoa.

»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt...»

Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.

»Mutta se minun pitää _nähdä_», sanoi rouva Jespersen ja meni.

»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä kyllä tulee kestämään...»

Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.

»Hss.»

»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»

Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:

»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten? Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana.... _siinä_ on jumaliste keskus... puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä vaarasta ja siitä vaarasta?»

»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.

Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena Beethovenin sonaattia.

»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa...»

Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän sanoi ja joi taas:

»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni — minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron perään... sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin pitää, kun kerran on miehenpuoli... Mutta serkkuni, hän on oikea Odd Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme, no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»

Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen eteläjyllantilaisen kanssa.

»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta taloa Skiven varrella».

»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.

»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki, että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:

»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven varrelta.»

»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea, maamiehet.»

»Hss», sanoi tehtailija.

»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön ihmiset vaikenemaan, tehtailija».

He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille tuttavallisesti:

»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat tulla liian paksuiksi.»

Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan, ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.

Sitten hän nousi.

Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.

Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle hän ei löytänyt nimeä.

He soittivat yhä.

Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.

Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä hänen kasvoillaan.

»Neiti Gerda», sanoi hän.

Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt värähdystäkään.

»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.

Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.

Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:

»Nyt ette saa itkeä.»

Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta, hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.

»Miksi itkette?» kysyi Joán.

Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton ja voimaton.

»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.

»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi tupakkakauppias irvistellen.

»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas keskustelua »Söndenaan» kanssa.

Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna — kauppiaan äänen kutsumana.

Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.

Pastori seisoi maisterin seurassa.

Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:

»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»

»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».

»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään hyvin harvinainen kunnianosoitus.»

»Niin, juuri siksi.»

Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:

»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»

Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:

»Se on koko _minun_ elämäni summa.»

»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».

»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan — »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»

Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.

»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.

»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».

Ja hän lähti Johansenin mukaan.

Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:

»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»

Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.

»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.

Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:

»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»

»Oman itsensäkö?»

»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko...»

»Mutta sitten?» sanoi Joán.

»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia, ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin — nauroi hänet ulos...»

»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»

»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut. Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta, mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän _vaikenee_ — eikä jaksa enää...»

Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:

»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»

Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi kuin itsekseen.

»Täällä on niin paljon epäröiviä.»

»Se on veressä.»

Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:

»Oi, eräs asia juolahti mieleeni... teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy, saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen. Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa... Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»

»Hamletia?»... Joán hymyili vaistomaisesti.

»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe — tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»

»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.

»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa...»

»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.

Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.

»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei ollut ottanut häntä?»

Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen _pappina_ pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.

»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa pohjaltamme esteetikkoja.»

Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:

»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»

»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en ole oikeastaan kuunnellut».

Ja hän kiirehti lisäämään:

»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä kattolampun alla.

Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.

»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille, »salonkimustalaisellakin».

»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»

Gerda seisoi nojaten tuoliin.

»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.

He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin kumartuneena:

»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»

»Minkä sitten?»

»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»

»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.

Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi selkäänsä pianon ääressä.

»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».

»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.

»Kuinka kaunis se on!... » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se olisi painanut liiaksi.

»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.

»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan kasvot.

»Pidän.»

»Minkätähden?»

»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.

»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli sitä iloisen tuntijan tavoin.

»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.

»Harvinainen», sanoi pappi.

»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»

Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin tarkoituksen mukaan:

»Hän kaatui kaksintaistelussa.»

Gerda oli kohottanut katseensa.

»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»

»Sai surmansa?» huudahti Gerda.

»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.

»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain _eräälle_, »maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».

Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin sipulia.

Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi seurannut pianon säveliä:

»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa elämän onnen kuolemalla.»

Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut heidän luoksensa.

»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja kumartuneena eteenpäin.

»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan kirjaa.

Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja sanoi:

»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita olosuhteita.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».

»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.

Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä kehyksiin:

»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de Maupassantin ystävä... »

»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.

»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä vuosina.»

»Oletteko _te_ lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.

»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.

Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman arvon vuoksi:

»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»

»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.

»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen. Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin hänen sormeensa.

»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla puoleksi vihaisella äänellä.

Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka käden varassa:

»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät järkensä.»

»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin ulkomailla eletään.»

Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.

»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:

»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»

Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.

»_Meidän_ runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on siinä vain niukalti uutta.»

Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:

»Nukutko, Gerda?»

»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa Ruususen lailla».

Joánin kasvot värähtivät.

»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.

Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:

»Niin, kyllä sen tuntee, _missä_ todelliset musiikkiarvot ovat», ja ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:

»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»

Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti, monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan patsaan tavoin.

Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.

Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:

»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»

Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:

»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»

Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli leukoijavihkoineen, sanoi:

»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme _jotakin_. — Hiukkasen», lisäsi hän.

Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti sanomaan:

»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät...» Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen yhteistyö, saattoi jatkua.

Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:

»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»

»Mitä?»

»Mielipidettänne», toisti Joán.

Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena tuolin sisään, sanoi:

»Mielipidettä... minulla ei kai ole mitään mielipidettä... sellaista vain, mitä ajattelen...»

»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin iloinen. »Ruusunen.»

Mutta sitten hän sanoi:

»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»

Ja katsoen eteensä hän jatkoi: