Part 13

»Onnellisiksi?»

Joán oli kumartunut, ja näytti kuin pöydän kaikki valot olisivat säteilleet hänen kasvoillaan.

3.

»Kiitos ruoasta», sanoi rouva Jespersen ovessa ja hymyili Joánille.

»Kiitos ruoasta», kertasi Joán eikä nähnyt hänen kättään.

Jokainen huusi kiitoksensa ruoasta, ja he puristivat toistensa käsiä.

»Terveydeksenne», kreivi», sanoi kelloseppä.

»Terveydeksenne», sanoi Joán eikä itse sitä kuullut.

»Niin, tämähän on maan tapa», sanoi rouva Raabel, joka soittokäsineen oli tunkeutunut Joánin luo.

»Terveydeksenne», sanoi Joán, ja hänen silmissään viipyi yhä sama kimmel.

Rouva Raabel oli jo alkanut puhua niinkuin ainakin ihminen, joka vihdoinkin pääsee vauhtiin, puhua kunniasta, joka tapahtui näin pienelle paikkakunnalle, ja ilosta, että saataisiin kuulla Mendelssohnia:

»Onnen sävelmiä, sanoi kapellimuusikko Green.»

Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin kaksikymmenvuotias.

»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot liivin kainaloaukoissa.

Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.

»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».

»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.

»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.

»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa voivat muistaa tuhansittain asioita.

»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin. »Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse lähteillä.»

»Maljanne, konsertinantaja... hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla todistajana... vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»

»Maljanne, herra Larsen.»

Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla likööripullolla.

»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.

Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt harso.

»Älkää pudottako, älkää pudottako.»

Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.

»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»

»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen olisi ollut tarve nauraa.

»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.

»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.

Ja hän ja Gerda-neiti purskahtivat nauruun — samalla kertaa, katsellessaan likööripulloa, joka alituiseen oli lennossa. Silloin yhtäkkiä joku kosketti Joánin käsivartta, ja rouva Jespersen sanoi, esitellessään erään hoikan miehen, jolla oli parrattomat kasvot:

»Mieheni.»

»Te pääsitte sentään, herra pastori.»

»Niin, ehdin kuitenkin tänne», sanoi pappi, »tahdoin niin kernaasti olla yhdessä vaimoni kanssa».

Ja rouvaan kääntyen hän sanoi:

»Tiedätkö, hänen lähtönsä oli niin hiljainen ja kaunis.»

Gerda tuli heidän luokseen.

»Teidän täytyy saada jotakin syödäksenne, herra pastori.»

»Hän on kuollut», sanoi rouva Jespersen.

»Onko?» sanoi Gerda — mutta sama hymyily säteili yhä hänen kasvoillaan. »Voi, hän oli niin kiltti ja herttainen. Hän ajatteli aina muita.»

»Niin, hän rakasti ihmisiä», sanoi pappi.

»Voi hyvä Jumala, kun me oltiin siellä kahvilla» — ja rouva Jespersen ihan naurahti — »ja hän oli istunut korokkeelleen ja alkanut puhua sitä ainaistaan: 'Niin, Gerda-kulta on herttainen... pikku rouva Jespersen, eikö hän olekin herttainen?... mutta meidän olisi saatava hänet naimisiin'.»

»Ihan niinkuin Ane», sanoi Joán.

»Ane?» kysyi pappi.

»Niin, lapsuudenaikainen hoitajani.»

Ylt'ympäri puhuttiin ja naurettiin yhä. Kelloseppä kierteli salia ja joi maljoja, pysähtyen lasi kädessä vuoroin jokaisen ryhmän luo.

»Tiedättekö, hän on mainio ihminen», sanoi hän ja nyökäytti päätään, katsoen jokaista suoraan kasvoihin.

»Maljasi, Laarentzen.»

Ja kulki edemmä.

Hälinä kasvoi heidän ympärillään, ja rouva Jespersen kysyi Joánilta:

»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»

Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja Gerdakin pysähtyi.

»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —: 'Ei, pikku Ane'... 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä Jumala'...»

»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, Ane rukka!»... ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.

Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen hänen käteensä:

»Nyt pastorin pitää saada ruokaa...»

»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän kätenne ovat kylmät!»

»Eiväthän.»

Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi:

»Gerda, sinun tulee aina kylmä ilosta.»

Kelloseppä-kaksoisveli oli ehtinyt edemmä. Hän seisoi Petersenin edessä ja nyökkäsi tälle, katsoen häntä suoraan kasvoihin samalla vakaumuksella:

»Maljanne, kaupanhoitaja. Mutta tiedättekö, hän on mainio ihminen.»

Rouva Jespersen ja Joán olivat pysähtyneet ruokasalin kynnykselle. Pöydän kulmaan oli katettu papille. Kaiken tuli käydä nopeasti, ja Gerda, joka seisoi vieressä, levitti voita leivälle, pastorin syödessä.

Grethe-täti tarjoili, hiljaisena ja luisevana, kaikkia lajeja samalla kertaa.

»Kiitos, pikku neiti, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi.

Joán nojasi ovenpieleen ja katseli aterioivaa pappia. Gerdan kädet liikkuivat niin kodikkaan tottuneesti valkealla liinalla. Rouva Jespersen kysyi mieheltään hautajaisista:

»Milloin ne pidetään?»

»Eiköhän maanantaina», sanoi pappi.

»Ei», sanoi rouva, »saatpa nähdä, että ne ovat sunnuntaina. Sillä Koldingin sukulaiset voivat parhaiten tulla juuri sunnuntaina.»

»Kiitos, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi tädille; kaikki vadit oli tuotu uudelleen sisään.

»Rouva», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »kuinka elämä ja kuolema ovatkaan hyviä ystäviä täällä».

Rouva Jespersenin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi:

»Mutta eikö juuri se ole tarkoitus?»

»On», sanoi Joán, ja he olivat vaiti.

»Ei, ei, herra pastori, tätä lihaa teidän täytyy maistaa, se on Koldingista.»

»Niin, Henrik» — ja rouva Jespersen nauroi jälleen — »ruokaa on tuotettu kaikkialta...»

»Eihän...»

»Onpa niinkin, tyttöseni, sitä on tuotettu, ja voi miten sinä olet pelännyt! Mutta minä sanoin» — hän kääntyi jälleen Joániin — »ellei kreivi halua syödä, niin olkoon syömättä».

»Pelkäsittekö minua?»

»Pelkäsin», sanoi Gerda ja kuiskasi nopeasti: »ettekä te syönytkään mitään».

»Mutta nyt minun on nälkä», sanoi Joán istuutuessaan tuolille.

»Onko se totta?» — ja Gerdan kasvot loistivat. »Tahdotteko voileipää?»

»Tahdon, kiitos.»

Gerda nauroi:

»Sepä oli hauskaa... ja minkälaisen?»

»Minkälaisen hyvänsä.»

He nauroivat molemmat, ja Gerda levitti voita leivälle — vuoroin pastorille ja vuoroin Joánille.

»Nyt on Gerdan hauska», sanoi rouva Jespersen.

»Niin onkin», sanoi Gerda ojentaessaan veitsellä voileivän Joánille.

»Tämä on melkein yhtä hauskaa kuin keittiössä syöminen», nauroi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Gerda ja lisäsi, kuin selvitykseksi, Joánille: »Minun mielestäni on niin hauska syödä keittiössä.»

»Niin minustakin», sanoi Joán, »sillä sitä en saanut tehdä —lapsena. Mutta minä juoksin aina ulos kokkien luo.»

»Kokkien?» kertasi Gerda, aivan kuin kokit olisivat olleet hyvin merkillisiä.

»Niin, meillä oli kaksi», sanoi Joán syödessään.

»He olivat romaanialaisia.»

»Sanotaan että romaanialaiset ovat niin kauniita», lausui rouva Jespersen. »Rakas neiti», jatkoi hän samassa, »minun tulee uudelleen nälkä nähdessäni toisten syövän».

Ja käsivarsi ojossa alkoi rouva Jespersen sivellä voita leivälleen.

»Heidän kielensä on kuulemma melkein kuin latinaa», sanoi pappi, joka puhui romaanialaisista.

»Niin, se on melkein kuin latinaa.»

»Kuinka monta kieltä te osaattekaan!» sanoi Gerda puhuen samassa äänensävyssä, jota hän oli käyttänyt sanoessaan »kokkien».

»Monta enkä ainoatakaan.»

Rouva Jespersen, joka pani lihaviipaleen voileivälleen ja tomaatteja lihaviipaleelle, sanoi:

»Te olette nyt jo edistynyt tanskankielessä.»

»Olenko?» sanoi Joán ja katseli hymyillen pöydän yli. »Nyt meidän pitäisi sammuttaa kynttilät ja istua vain lampun valossa.»

»Niin», sanoi Gerda, »tehdään niin».

Ja hän ja Joán juoksivat pöydän ympäri ja sammuttivat kaikki kynttilät.

Puh, puh, puh,

puhaltaen voimakkaasti jokaiseen liekkiin.

»Mutta mitähän isä ajattelee?» sanoi Gerda äkkiä ja pysähtyi viimeisen-edellisen kynttilän eteen.

»Ja Petersen?» sanoi rouva Jespersen.

»He ajattelevat, että meillä on hauskaa», selitti Joán, joka jälleen oli istuutunut pöydän ääreen.

»Niin», sanoi Gerda ja teki liikkeen huulillaan, aivan kuin olisi puhaltanut saippuakuplan.

Oven kautta kuuluivat vieraitten äänet. Kaksoiset puhuivat yli muiden.

Joán katseli pöydän yli, missä lampun luoma valokehä loisti damastitähtineen.

»Voi, nyt Anen pitäisi nähdä meidät!»

Yht'äkkiä työnnettiin tuoli Joánin viereen — ja kreivi Holstein, jonka tuloa kukaan ei ollut kuullut, istahti sille niin että jysähti.

»Täälläpä sinun on hyvä olla», sanoi hän.

»Erik!»

»Hyvää iltaa, neiti. Hyvää iltaa, herra pastori» — ja rouva Jespersenille hän nyökäytti päätään. »Niin, tulin tätä tietä. Salissa oli puheensorina aivan liian paksua.»

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda ja taivutti päätään.

Kreivi Holstein nauroi ja katseli yli vatien:

»Kas, tämähän näyttää hauskalta!»

»Tahdotko sinäkin syödä?» sanoi Joán nauraen.

»Tahdon, kiitos», sanoi Holstein, »jos vain tarjoat».

»Tarjoamme kyllä», sanoi Joán kääntäen tuolinsa ja avasi astiakaapin ottaen sieltä lasin ja lautaset — ja toiset nauroivat.

»Haarukka myös», sanoi Gerda-neiti.

»Ja veitsi», sanoi Erik.

»Ne ovat tässä», sanoi Joán, joka oli löytänyt ne eräästä laatikosta.

Erik söi, ja rouva Jespersen jutteli. Joán istui ja katseli Erikiä: hänen otteensa olivat entiset, ja syödessään hän vei vielä nytkin ruoan kuin nykäyksittäin suuhunsa, mutta hänen sormensa olivat käyneet kömpelömmiksi.

»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta...? kun me livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»

»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.

»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.

Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä, koska se tuoksui Tanskalle.

»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi kuten poikana.

Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.

»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»

Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.

»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»

Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:

»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»

Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:

»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»

Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.

»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.

»Sinulle.»

»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta), »siihen sinulla voi olla syytäkin».

Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:

»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»

»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»

»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.

»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu...»

Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin, lauloi mukana:

Tanskan maata mairehinta saartaa sinivyö, siellä miesten uljas rinta taiston tahtiin lyö...

He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:

»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.

Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:

Saksit, slaavit, vendit muistaa, lupaa kerran maahan suistaa. Yks on vika tällöin vainen: rivi horjuvainen.

Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he lauloivat katsoen suoraan eteensä.

Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.

Joán ei liikahtanutkaan.

Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi, jonka hän oli unohtanut.

Maa on nyt kuin yksi aava pelto tähkivä, Luojalta se avun saava ompi hädässä...

Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.

He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi kaikunut hautaholvissa:

Miesten kunto kansan mahti, siinä Tanskan valpas vahti. Senpä turvin maa käy työhön, sortumatta yöhön.

Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.

Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.

Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen kasvonsa puolittain häntä kohti:

»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»

»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.

»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»

Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:

»Hän sai kuulan.»

»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.

»Valleilla.»

Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat, kasvot kohotettuina lamppua kohti.

Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:

Mun Tanska synnytti ja kodin antaa, on siellä juureni, jos kunne kulkenen. Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa, niin siunaten se syttää sydämen —

»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.

»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.

»Osaan. Äiti lauloi sitä.»

Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:

Sa ranta raikkahin, maa urhoin hautakumpuin, maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin, sua lemmin — Tanska, maani armahin.

He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.

275

»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.

»Sanatko?»

»Niin.»

He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat, seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan, lauloi mukana:

Ja miss' on kukkanurmet ihanammat kuin täällä, mereen asti aleten, ja missä kuutamot on kiehtovammat kuin maassa apilan ja pyökkien!

Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:

Sa ranta raikkahin, maa dannebrogin ylvään...

»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.

»En osaa laulaa.»

»Osaatte kyllä.»

Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi molempien kasvoille — hyräili Gerda:

Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo, sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.

Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia, joka lauloi:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se kuullaksein on soitto suloisin.

Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.

»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, _kenen_ pöydän elämä kattaa linnunpaistilla.»

Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.

»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.

»Enempää ei ole.»

»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.

Mutta siinä samassa hän kääntyi:

»Nyt minun on mentävä soittamaan.»

»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli iloinnut, »nyt on jo aika».

»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.

»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat kädet.

»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»

Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi — hänkin hyvin äkkiä:

»Ei, nythän _minun_ täytyy kiittää.»

Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.

»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi hän.

Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.

»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi...» kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.

Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.

Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä miehiä ja helmojansa kantavia naisia.

»Hei, hei.»

Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä, että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista huusi pari naisääntä:

»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»

»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa ylitseni?»

Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.

Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:

»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»

»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen karuselli.»

Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja kalosseissa, sähkölamppujen valossa.

»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän maamme».

»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»

Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.

Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat avonaisista ikkunoista kadun yli.

Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla uutimilla.

»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».

»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen edellä.

Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat lyhdyt käsissä.

»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.

Hänen allaan karjui Olesenin basso:

»Jensen — piru vieköön — Jensen!»

Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.

»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi herra Jensen.

Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille. Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita käsiinsä.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.

Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat säikähtyneinä äitinsä turviin.

Joán avasi ovensa.

»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan savukkeen selkänsä taa.

Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.

Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo tuolla, säteili niin voimakkaasti.

Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli _siitä_ asti kaikunut hänen hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»

Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:

Luoda onni ja isänmaa.

»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.

»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.

»Onko teillä samppanjaa?»

»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier... haben alte Marken... sonderbar.»

Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.

Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.

»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän eikä ajatellut omaa kysymystään.

»Tuolla», sanoi Erik.

Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken, joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan, aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.

»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin ihme-eläintä.

Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä, hymyillen.

Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.

»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.

»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli ympärilleen.

Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:

»Missä teetät pukusi?»

»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.

»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.

»Tosiaankin.»

Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:

»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»

»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.

»Nuo Johansenit.»

Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.

»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin vuoteissaan makuuhuoneessa.

»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.

Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.

»Ja sulavampi selkä.»

Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat punoutua yhteen:

Vihanta maa, sa syämen sytät silloin. Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.

»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.

»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.

Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien vaaleapukuisia naisia.

»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.

»Kutka sitten?» kysyi Erik.

»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.