Part 12

Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:

»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: _C’est charmant_.»

Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.

»_Oui, monsieur_», sanoi hän ja hymyili jälleen: _La charmante — charmante, C'est ça_.

Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:

»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän, »tässä alkaa vähän kihota päähän».

»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel...»

»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»

»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten — vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne, rouva Laarentzen...»

»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»

»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli, Johansen... mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta, lukuunottamatta majataloa ja meijeriä...»

»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.

»Kuoli, niin varhain.»

»Kun olitte seitsemänvuotias?»

»Niin, vain seitsemänvuotias.»

»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi kuin ne olisivat hujahtaneet maasta... ei, kaupanhoitaja, te ette voi sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla...»

Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo ollut yksi katu...

»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.

»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä paikallaan, Söndenaassa».

»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.

»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.

»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi — »mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»

Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.

»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.

»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.

»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet kunnanvaltuuston esimies».

Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.

»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain seitsemän työmiestä».

»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.

Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta ja teknillisestä koulusta.

»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.

»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa kunnanvaltuustossa...»

»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta käytit».

»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias, »maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»

Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:

»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen kohoavan... tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu... Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin muurauslastan pieni kilkatus... se on minusta, ja eikö teistäkin, ikäänkuin luomisen riemulaulu...»

Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.

»Henrik... mieheni... ja minä olemme usein aamuisin seisoneet päätyikkunassamme... se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin... ja katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi valoisia, viheriäisiä läikkiä... se oli kaikkein kauneinta.»

»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».

»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.

Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.

»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.

Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.

»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.

»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.» Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»

»Ei, mutta _minun_ suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt hän oli melkein kylläinen, »_minun_ suurin iloni on se, kun vaunut vyöryvät pitkin katuja... Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle, kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä niiden on mentävä... Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat Höjerupista ja Holdingista... kun minä näin nuo kuudettoista vaunut, sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — — silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»

»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.

Muutamat nauroivat.

Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.

»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.

»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.

»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja kääntyi Joániin päin.

»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.

»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä...»

Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.

Mutta Joán sanoi hiljaa, kumartuen Gerda-neidin puoleen:

»Ja keskellä kaikkea tätä te olette elänyt?»

»Niin olen.»

»Elänyt elämänne», sanoi Joán.

Mutta rouva Jespersen, joka oli kuullut, sanoi:

»Voi ei, Gerda on sekä elänyt siinä että ollut elämättä. Minusta sinä olet mukana ja olet olematta. Jokin osa sinua, Gerda, kulkee aina syrjästäkatsojana...»

»En tiedä», sanoi Gerda, »minkä ihminen näkee, se ei minusta koskaan ole niin merkillistä...»

»Kuin mikä?» nauroi rouva Jespersen.

»Kuin mitä hän voi kuvitella», sanoi Gerda.

»Se on totta», sanoi Joán.

»No niin, pienokainen, se voi olla totta se, tässä maailmassa on kai vain yksi ihme», sanoi rouva Jespersen.

»Ja mikä se on?» kysyi Joán ja hymyili.

»Se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan», sanoi rouva Jespersen ja tyhjensi äkkiä punaviinilasinsa, ikäänkuin olisi juonut jonkun maljan.

»Istuisitte nyt, neiti Johansen», sanoi hän sitten kääntyen tädin puoleen, joka lakkaamatta hääriskeli — aivan kuin hänessä olisi ollut perintönä levottomuus niiltä ajoilta, jolloin naiset eivät istuneet mukana pöydässä.

»Te olette elämänfilosofi, rouva Jespersen», sanoi Joán.

Papinrouva vastasi:

»Niillä, jotka istuvat hiljaa — eikö totta? — on aikaa elää.»

»Se on totta», sanoi Joán.

»Henrik sanoo aina», lisäsi rouva Jespersen jatkaen syöntiään, »että ne, jotka aina hyörivät ja pyörivät, kadottavat lopulta todellisen onnensa».

»Ja oman itsensä», lisäsi hän, suu ruokaa täynnä.

»Mitä te sanotte, Gerda-neiti?» kysyi Joán.

Mutta rouva Jespersen nauroi:

»Voi, Gerda ei hyöri... hän vain haluaisi hyöriä... Aivan niinkuin silloin, kun hänen pitää olla mukana näytelmäkappaleessa, yhdistyksen iltamissa. Hänellä on ollut kolme osaa...»

»Ole nyt jo vaiti», sanoi Gerda.

»Joita hän itse pyysi», jatkoi rouva Jespersen, »eikä hän ole näytellyt yhtään niistä».

»Mutta kuinka niin?» kysyi Joán.

»Niin», sanoi Gerda, »kun harjoitusten piti olla... en minä sentään uskaltanutkaan...»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, »sellainen on hänen luonteensa... ja sen vuoksi hän ei koskaan joudu naimisiinkaan...»

»Eikö?» sanoi Joán, ja tuo hiljainen sana pääsi miltei vaistomaisesti hänen huuliltaan.

He puhuivat vielä, uudesta voimistelulaitoksesta, jossa oli ollut näytös, ja maanviljelyskoulun koeviljelyksistä, ja sitten taas kutomosta — kunnes rouva Laarentzen sanoi:

»Mutta me ystävät tiedämme, mistä siemen ja itu on saatu.»

Ja yht'aikaa alkoivat kaikki puhua kansanopistosta, ja keskustelu kohdistui johtajaan, joka ehkä hiljaisuudessa olikin odottanut aikaansa, mutta joka nyt vain sanoi, nyökäyttäen päätään leveän ja valkean paidanrintamuksensa yli:

»Niin, tuskinpa kreivi tuntee opistoamme.»

Mutta Joán sanoi, että kansanopisto oli tunnettu kautta Euroopan.

»Ehkä voitaneen sanoa kautta maailman», sanoi johtaja. »Niin, jumalan kiitos, meillä on paljon ystäviä, ja suurin ilomme on nähdä heidän jatkavan työtämme.»

Ja hän puhui sorretusta Suomesta, jossa meillä oli paljon oppilaita.

»Niin, aina satujen Islantia myöten he tekevät ilolla työtä», sanoi hän.

Hän puhui hyvin rauhallisesti (mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti) ja kertoi Joánille (ehkä hiukan hymyillen, kuten se, joka kertoo jotakin sellaiselle, joka ei ollenkaan tunne asiaa), että — varsinkin kesäkursseillemme, joilla kävi vuoroin poikia vuoroin tyttöjä, saapui osanottajia Hollannista ja Englannistakin.

»Kymmenen vuotta sitten saapui eräs intialainen.»

»Niin», sanoi johtaja ja hymyili entiseen tapaansa, »hän oli kuullut meistä Intiassakin».

»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla on ollut eräs intialainen ystävä.»

»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.

»On... hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.

»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.

»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti, vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä, kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi... Vieraat kielethän eivät ole meidän vahva puolemme... mutta toimeen tultiin, ja se ilahdutti meitä... Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin kohtaan.»

»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»

Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:

»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»

»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.

»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»

Rouva Raabel kysyi johtajalta jotakin kutomakoulusta, ja johtaja vastasi laveasti ja rauhallisesti, kunnes hän lopuksi sanoi:

»Mutta kutomakoulu on vielä vain polku, pienoinen polku. Nuorille tytöille tuottaa kutominen hyötyä. He kutovat pukunsa, he kutovat morsiuskapionsa — he kutovat koko kotinsa. Kangaspuut voivat rakentaa uudelleen kotilieden.»

Joán oli ajatuksissaan nojannut päätään käteensä, mutta hätkähti yht'äkkiä; kaupanhoitaja sanoi kuiskaamalla, mutta terävästi pöydän toiselta puolen:

»Neiti, isänne.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti säpsähtäen ja katsahti isäänsä, joka antoi hänelle merkin silmillään.

»Voi, minähän unohdan vieraani», kuiskasi Gerda.

»Niin teetkin», sanoi rouva Jespersen, »eikä sitä juuri satu».

»Ei», sanoi Gerda vallan hämmentyneenä..

Mutta Joán sanoi, samalla kuin johtaja jälleen oli ruvennut puhumaan:

»Kaupanhoitaja pitää teitä silmällä, Gerda-neiti.»

»Oh... ei.»

»Pitää kyllä. — Onko hän miellyttävä?» kysyi Joán.

»Hän on kunnon mies», sanoi Gerda katse lautaseen luotuna.

Ja äkkiä, innostuneena, hän lisäsi:

»Voi, tahtoisin niin kernaasti, että hänestä tulisi isäni liikekumppani.»

»Minkä tähden?»

»Silloin isä voisi hiukan vapautua — — — ja me voisimme olla joskus poissa, ja matkustaa...»

»Ja nähdä vuoret», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja hymyili. »Ja Unkarin.»

»Ja Oopperan porraskäytävän», nauroi Joán.

Gerda katsahti häneen ja ymmärsi.

»Vejlessä käydessäni saan ostaa niitä kirjakaupasta.»

Toiset puhuivat vielä kutomakoulusta. Mutta johtaja sanoi — viitaten kädellään herra ja rouva Laarentzeniin:

»Mutta tässäkin suhteessa kuljemme käsityksin ystäviemme kutomolaisten kanssa.»

Ja hän puhui kutomon piirustussaleista ja niistä taiteellisista kyvyistä, joita tehtailija Laarentzen käytti sommittelemaan mailojaan — samalla kuin Raabel hymyillen kysyi parin tehtaantytön terveydentilaa ja Laarentzen vastasi... puhumalla parista uudesta työläisasumuksesta.

»Ja noita Vejlestä hankkimianne kuvia te sitten katselette», sanoi Joán.

»Niin, usein ennen hämärän tuloa.»

»Niin olen minäkin usein tehnyt», sanoi Joán, »kotona».

He olivat vaiti molemmat eivätkä sentään kuulleet muiden puheita.

»Onko talonne suuri?» kysyi Gerda katsoen eteensä.

»On, se on suuri.»

»Onko siinä torneja?» jatkoi Gerda samaan sävyyn.

»Ei, siinä ei ole torneja. Mutta oven edessä on neljä pilaria. Neljä valkeata pilaria.»

Gerda nyökkäsi.

»Pilaria», sanoi hän, »pilarit ovat niin kauniita».

»Ja kun minä nyt tulen kotiin, olen aivan yksinäni siinä rakennuksessa.»

Gerda hymyili, hymyä, joka häipyi ja jäi vain kuin varjoksi kasvoille.

»Yksinänne Anen kanssa.»

»Niin, Anen kanssa.»

Rouva Jespersen, joka juuri otti hedelmähilloa ja alkoi iloisesti ahmia sitä minkä ennätti, sanoi:

»Voi, Gerda, tämä on pitäjän ainoa ruokapaikka. Muualla on ravinto enimmäkseen vain henkistä laatua.»

Ja hän lisäsi palaten äkkiä matkakeskusteluun, koska ei ollut kuullut pöytätoverien viimeisiä sanoja:

»Niin, Gerda tahtoo mielellään matkustaa. Mutta kun äskettäin matkustimme yöjunassa Fredericiaan, eksyi hän väen tungoksessa, ja kun me jälleen löysimme hänet, vapisi hän pelosta. — Maljasi, tyttöseni», sanoi rouva Jespersen ja huuhtoi hedelmähillon alas.

Toiset jatkoivat puhettaan kutomosta, ja kelloseppä sanoi:

»Niin, Laarentzen, työläistesi pienokaisia on jumaliste hauska nähdä. Minusta on aina hauska kulkea heidän asuntojensa ohi. — Eikö niin, tohtori, sitä sairaskassaa on mukava hoitaa?» jatkoi hän. »Maljanne, tohtori, teillä on piru vie hienot napit paidassanne...»

»Niin onkin», sanoi tohtori ja pullisti paidanrintaansa, jota koristi kaksi isoa porsliininappia maalattuine lemmenkukkineen. »Ne ovat Madamen käsialaa...»

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »tepä olettekin taitava maalaamaan, rouva Raabel. Mutta mitä kuvia saamme keväällä Taideyhdistykseen?»

Rouva Raabel ei vielä tietänyt. Mutta hän toivoi voivansa hankkia jotakin »nuorta taidetta».

Laarentzen sanoi, että vähitellen tultaisiin ehkä niin pitkälle, että työläiset pääsisivät maalle, parempaan ilmaan.

Rouva Jespersen kääntyi Joánin puoleen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi hän, aivan kuin olisi tuupannut Joánia selkään.

»Mitäkö ajattelen?» sanoi Joán. »Minä kuuntelen ja ajattelen kotia.»

»Ah», sanoi rouva Jespersen, »minä en tiedä Unkarista muuta kuin Mauri Jókain ja czárdásin, jota näin tanssittavan Koldingin kesäteatterissa».

»Unkari ei ole minun kotimaani», sanoi Joán, »kotimaani on vain saari».

»Niin, sen te olette sanonut», sanoi Gerda ja katsahti Joániin.

»Saariko?» sanoi rouva Jespersen. »Mikä saari? Sehän on kuin tarua.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljemmin. »Kirottujen tarua.»

Gerda kertasi:

»Kirottujen?»

»On olemassa eräs serbialainen taru», sanoi Joán, ja hänen puoleksi suljetut silmänsä katsoivat eteensä, »lumotusta saaresta, jossa ei kukaan nainen voi elää, vaikka kaikki miehet siellä kaipaavat».

»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.

»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»

»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».

»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.

He olivat tuokion vaiti.

»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.

»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei näy kartalla.»

Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista, jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.

Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.

»Ja tuo saari on sukunne oma?» sanoi rouva Jespersen.

»On», sanoi Joán, »se on ollut meidän kuusisataa vuotta».

»Ja sinne isänne vei teidän äitinne — Vejlestä?»

»Niin.»

Rouva Jespersen istui vaiti tuokion. Sitten hän sanoi:

»Kuinka onnellisia voikaan kaksi ihmistä olla tuolla teidän saarellanne!»

Kummastuneena, ikäänkuin olisi kuullut jotakin uutta, Joán Ujházy avasi silmänsä ja lausui:

»Onnellisiako?»

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

»Aivan niin.»

Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.

Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta, joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.

»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».

Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:

»Mutta ettekö siis voi käsittää... nyt kun tunnen äitini isänmaan...»

»Voin kyllä», sanoi papinrouva.

Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:

»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»

»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta», jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».

Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.

He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta. Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan, aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.

Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän molemmin puolin.

»Keitä he ovat?» kysyi hän.

Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:

»He ovat eteläjyllantilaisia.»

Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:

»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän nimensä muistiin.»

Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu kuin toisilla:

»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta... hän oli silloin lapsi, mutta hän muisti sen niin hyvin.»

Joán katseli jälleen eteläjyllantilaisten kasvoja.

»Kuinka he mahtavatkaan kaivata», sanoi hän.

»Kuinka niin?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán (mutta rouva Jespersen ei voinut häntä ymmärtää), »_onhan heidän isänmaansa olemassa_, ja he ovat vain siitä erotetut».

Aivan kuin tuo yksi ainoa sana olisi tunkeutunut hänen tietoisuuteensa, sanoi Gerda kääntämättä päätään:

»Kaipasiko äitinne paljon?»

»Kaipasi», sanoi Joán, »paljon».

Ja he olivat molemmat vaiti, ja kansanopistonjohtaja sanoi kahteen kertaan:

»Söndenaatakaan ei herra kreivi saa nähdä.»

Vasta johtajan toistaessa sanansa kuuli Joán ne ja sanoi hyvin sointuvalla äänellä:

»Kyllä, herra johtaja, tullessani ensi kerralla.»

Gerda-neiti oli äkkiä kohottanut molemmat kätensä melkein kasvojensa tasalle, samalla kuin rouva Jespersen puhkesi sanomaan:

»Voi, niin, teidän pitäisi tulla uudelleen — joskus kesällä. Silloin täällä on niin kaunista.»

Ja johtaja sanoi:

»Niin, teidän pitäisi todella nähdä äitinne maa kesäaikaan.»

Kaikki tarttuivat kiinni tähän ajatukseen puhuen Joánille ja kutsuen häntä luokseen; ainoastaan kauppias Johansen jatkoi keskusteluaan karkoituksista molempien naisten kanssa, jotka istuivat aivan latteina mustissa silkkipuseroissaan, niinkuin olisivat olleet miehiksi kuivettuneita.

»Tulla teidän täytyy, jumaliste», huusi kelloseppä, »me olemme oikein kilttejä teille».

»Ja tehtaalla on vierashuoneita», sanoi rouva Raabel ja kääntyi mairitellen rouva Laarentzeniin päin.

»Niin, sydänkomeroita meillä on», sanoi rouva Laarentzen ja nyökäytti vastaan.

Kaikki puhuivat kesästä ja huvimatkoista ja Skibelundin metsästä ja »Modersmaalet'ista».

»Se laitos saatiin pystyyn oikeaan aikaan», sanoi kansanopistonjohtaja.

Mutta lääkäri sanoi:

»Ei, ei, myönnän, että siinä ei mikään auta: kesällä kalpaan kotiin Skodsborgiin.»

Ja kelloseppä Larsen sanoi:

»Niin, kyllä minäkin joskus otan vapaapäivän ja lähden katsomaan Dyrehavenia. Siellä on sievää aamupäivin, kun metsäkauriit ovat laitumella.»

Mutta tupakkakauppias sanoi toiselle eteläjyllantilaiselle:

»Minun mielestäni Christiansfeldtissä on hemmetin kaunista.»

He puhuivat kaikki Dyrehavenista ja Eremitagesta ja kesäpaikoista. Rouva Raabelhan oli viettänyt elämänsä valoisimmat päivät enonsa valtioneuvoksen luona Springforbi’ssa, jossa koko talo oli musiikkia täynnä.

Mutta rouva Jespersen, joka itse kuitenkin oli Kööpenhaminasta, puolusti Jyllantia:

»Ei, ei, minä pidän Jyllannin puolta. En tiedä... mutta Jyllanti on niin suuri. Se kuuluu muuhun maailmaan... ja silmä kantaa niin kauas, aina kanervanummille saakka.»

»Ei, maailmassa ei ole mitään ihanampaa», sanoi hän, »kuin seisoa 'Vuorella' auringon laskiessa».

Joán oli hymyillyt.

»Entä te», sanoi hän ja kääntyi Gerdan puoleen, »missä teidän mielestänne on ihaninta kesällä?»

»Minun mielestäni», sanoi Gerda (eikä hän ehkä ollut kuullut suuria siitä mitä puhuttiin)... »minun mielestäni... niin... on kauneinta, kun sumupilvet häilyvät soiden yllä».

Hän oli tuokion vaiti.

»Sillä silloin ajattelee niin paljon... taikka ei ajattele yhtään mitään.»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kauneinta on kuitenkin Munkebjergin luona», sanoi hän.

»Niin on», sanoi Gerda ja koetti nauraa, »siellä on kauneinta».

Yht'äkkiä oli kuin keskustelu olisi ehtynyt, ja kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka puhui kandidaatin kanssa, yhä vielä puhui »Springforbi'sta», samalla kuin kelloseppä kohotti lasinsa:

»No niin», sanoi hän, ja koko hänen pallomaisen pyöreä päänsä hikosi, »eräs malja meidän on kuitenkin juotava. Karen Postia emme jumaliste saa unohtaa. Kunnia hänelle!»

»Niin», sanoi veli, »kunnia hänelle».

Molemmat veljet joivat, ja toiset seurasivat esimerkkiä, joten huoneessa tuokion ajan oli äänetöntä.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sitkeä hän oli, ja uskollinen».

»Hänen luokseen sitä mentiin, kun oli tiukat paikat», sanoi kelloseppä ja nyökkäsi Gerdalle.

»Niin», sanoi Gerda hiljaa.

»Kuka on Karen Post?» kysyi Joán ja kääntyi häneen.

»Sehän on äidinäidin-äiti.»

»Niin», sanoi kelloseppä, »muistan hänet varsin hyvin. Oli viimeinen ilta, jolloin hän oli jalkeilla. Minä tulin sisään puotiin, ja hän seisoi siellä; hän oli juuri laskenut kassan ja sytyttänyt talikynttilänsä... hänhän tahtoi aina panna levolle talikynttilänsä valossa.»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»'No, Karen Post, te olette yhä pystyssä', sanoin minä, 'ette vain hellitä', sanoin minä... 'En, Jörgen Larsen', sanoi hän, 'jaloillaan sitä on pysyttävä kunnes kaatuu', sanoi hän ja oli yhtä varma kasvoiltaan. — Ja sitten hän nousi yläkertaan... kynttilänpätkä kädessään... Ja aamulla hän oli kuollut. Se oli jumaliste kaunein kuolema, mistä olen kuullut. Ja hän se on, jumaliste, joka tämän kauppapuodin on pystyttänyt», lopetti kelloseppä.

Äänettömyyttä kesti. Tohtori vain sanoi pari sanaa — ja silloin kauppias Johansen nousi.

»Niin, sitten kai saamme lopettaa», sanoi hän.

Mutta noustessaan pöydästä Gerda katsahti Joániin ja sanoi — ja oli kuin hän koko ajan olisi ajatellut vain sitä —:

»Kuinka ihanaa mahtaakaan olla omistaa teidän saarenne!»

»Omistaa...?»

Gerda hymyili:

»Siellähän täytyy voida tehdä kaikki onnellisiksi.»