Part 2

Vastaukseksi isännän kysymykseen astui Kaarlo huoneesen.

»No, mitäs varten nyt pois tullaan?» kysyi isäntä, »saatiinko lupa, vai...?» Hän ei voinut arvellakaan, että Kaarlolla on »eropassi» koulusta.

Kaarlo näytti hyvin surullisen näköiseltä, eikä tahtonut mitään vastata.

»Onko sinulle oltu siellä pahoja?» uteli isäntä.

»On. — Opettaja ajoi minut pois koulusta», sanoi Kaarlo nyyhkien.

»Ja minkä vuoksi?»

»En minä tiedä.»

»Tottahan tuon nyt tiedät, kuitenkin sinä olet jotakin tehnyt, syyttä ei opettaja ole sinua pois ajanut», sanoi Kaarlon äiti.

»Ei se senlainen äkäpussi suuria tarvitse, kun se lapsia koulusta pois ajaa, — sen olen kuullut monen sanovan. Eikä se tuonlainen mies suuria rikoksia pysty tekemäänkään... ymmärtäähän sen jokainen», koetti isäntä puoltaa poikaansa.

»Pahaa tekemään Kaarlo kelpaakin, muuhun ei mihinkään. Se on ainoa ja varmin oppi, minkä hän on sinulta saanut», sanoi emäntä, vihan ja surun sekaisella tunteella.

»Heitä nyt jo tuo jarnuttamisesi, sitä olen tänä päivänä kylläkseni saanut kuulla», sanoi isäntä.

»Voi hyvä Matti! Sinä et tiedäkään, kuinka vaikea minun on kuulla ja nähdä, miten poika päivä päivältä edistyy ja varttuu pahuudessa, ja se kaikki on väärän kasvatuksen hedelmiä, hedelmiä, jotka kerran vielä ovat sinullekin karvaita. — Tuota kaikkea nähdessäni ja kuullessani pitäisi minun vaan olla vaiti kuin mykkä ja katkerimmatkin surut kätkeä sydämeni syvimpään soppeen», puheli emäntä murtunein mielin.

»Paljon parempi olisikin, kun pitäisit jolloinkin leipäreikäsi kiini, ettei se olisi joka asiaa varten auki kuin tarhaportti», sanoi isäntä raa'asti.

»Niinhän se on... Mutta minun sydämeni on katkeamaisillaan tuon poikaparan tähden, kun ei hän saanut koulussakaan olla oppimassa ihmisten tapoja.»

»Ihmisten tapoja», kertoi isäntä. — »Laiskaksihan siellä oppii, ei muuksi miksikään. Parempi se vaan nyt on, kun poika ei ole koulussa... Opettelee kotona lukemaan ja kirjoittamaan, koska on jo hyvällä alulla ja aikaa on kyllä. Pahinta vaan oli se, kun tuli poika sinne pannuksikaan, mokomankin äkäpussin kiusattavaksi», puhua lopotteli isäntä niin levollisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. § »Noin sinä puhelet, mutta tiedätkö mitä nuo puheesi vaikuttavat poikaan? — Eikö ne ole sytykettä tuleen? Eivätkö ne lisää sisua ja pahaa luontoa pojan sydämeen, joka kaikelle on altisna, vai mitä luulet?»

»Ole nyt tuossa jo saarnaamatta, muutoin minä näytän, mistä on tie pihalle», ärjäsi isäntä.

Emäntä ei puhunut enään mitään, mutta kirkkaat kyyneleet, jotka silmistänsä tihuilivat, todistivat hänen surunsa suuruutta.

V.

Sen mukaan kuin Kaarlon ikä eneni, vähenivät häneltä nuot lapsimaiset vallattomuudet. Vähitellen tuli hän huomaamaan, että melkein kaikki ihmiset häntä halveksivat, vieläpä vihasivatkin. Ei ollut se niin rikkaalle, ylpeälle ja kunniastaan aralle pojalle oikein mieluista olla ihmisten pilkan ja — vihan esineenä. Päästäksensä tuttavuuteen, ehkäpä ystävyyteenkin kyläläistensä kanssa, koetti hän tehdä tuttavuutta kaikkein mielestänsä parempain ihmisten kanssa. Tehdä sitä todella pitikin, sillä ensimältä onnistui se hyvin huonosti. Mutta alkoivatpa ihmiset vähitellen huomaamaan, että hän oli paljon muuttunut, paljon jättänyt pois konnamaisia kujeitansa. Niin alkoi hän saamaan kyläläisiltäkin sen verran luottamusta, että pelvotta uskalsi kirkonkyläänkin mennä, jota ei ennen ollut uskaltanut suurin surminsa tehdä.

Samalla kun Kaarlo alkoi miehistymään ja jättämään vähemmälle noita lapsimaisia kujeitansa, alkoi hänessä vakaantumaan yhä se mielipide, etteivät köyhät ole ihmisiäkään. Kaikkein enimmän hän kumminkin vihasi entistä lapsuutensa toveria Vilhoa. Mielellänsä olisi hän saattanut hänet pelkonsa alle, mutta eipä tuo karhun voimilla varustettu nuorukainen ollutkaan niin helppo taipumaan ikeen alle kuin sen ensi katsannossa olisi luullut.

Tuohon entisten toverusten ainaiseen vihaan ei ollut enää yksin Vilhon köyhyys syynä, sillä siinä oli toinenkin paljon pätevämpi syy. Lukija ehkä tahtoisi senkin tietää, mutta sitä kertoessa täytyy poiketa vähän syrjä-asiaan.

Noin nykyisen virstan päässä Mäkelästä kirkolle päin oli Ojalan talo. Ojala oli nyt, samoin kuin Mäkeläkin, vankimpia taloja paikkakunnalla, vaikka silloin kuin nykyiset hallitsijat sen haltuunsa saivat, oli se kurjimmassa rappio-tilassa. Kartanoa ei ollut muuta kuin rapistunut asuinhuone, liiteri, aitta ja yksi navettaräysä, kaikista ovet ja katot kelpaamattomiksi lahonneet ja navetasta kattokin sisälle rysähtänyt. Pellot ja niityt olivat samanlaisessa kunnossa: puita ja pensaita kasvoivat peltojen pientareet, sammalta ja rikkaruohoa pellot. Sanalla sanoen: koko talo näytti ikäänkuin kuolleelta ja hävitetyltä.

Niin. Senlaisessa kunnossa oli Ojala nykyisten asukasten sinne muuttaissa. Suurta työtä, suurta voimaa, suurta kestäväisyyttä, suurta kärsivällisyyttä, suurta uhraavaisuutta ja luottamusta tarvittiin siinä, ennenkuin hiellä ja vaivalla ansaitusta työstä alkoi palkkaa tulemaan. Kaikki nuot ankarat koettelemukset kestikin Eero — se oli isännän nimi — nurkumatta ja kun Jumala antoi runsaita ja lihavia viljavuosia, alkoi tekijä saamaan palkkansa moninkertaisesti. Kun vielä otamme lukuun sen, että Eero oli säästäväinen ja omaa, mutta samalla lähimäisensäkin etua katsova mies, alkoivat hänen varansa oikein tuntuvasti karttumaan, — Ojalaisten nykyiseen kotiinsa muutto tapahtui samaan aikaan, jolta kertomuksemme aikaa.

Kun Ojalaiset olivat olleet noin vuoden uudessa kodissaan, syntyi heille tyttö, joka sai nimen: Aino. Useita muitakin lapsia oli heillä ollut, mutta kaikki kuolema korjannut heidän vielä pieninä ollessaan. Kertomuksemme ajalla on Ainosta kasvanut kaunis, sini-silmäinen ja solakkavartaloinen tytön hempukka; siveän käytöksensä, kainoutensa ja — kauneutensakin puolesta olisi hän kelvannut esikuvaksi kenelle hyvänsä.

Tuohon tyttöön — ei tyttöön, vaan — noihin Ojalan rikkauksiin oli kiintynyt Mäkelän Kaarlon huikenteleva sydän. Niillä toivoi hän kelpolailla lisäävänsä omia tulevia aarteitaan, jotka hän isänsä kuoleman jälkeen oli perivä. Mutta noita Ojalan rikkauksia ei Kaarlo voinut muuten saada, jos ei hän samalla saanut Ainoa. Sen vuoksi koetti hän saada tyttöä suostumaan itseensä, mutta vaikka kuinkakin hän parhaan mahtinsa ja taitonsa mukaan olisi koettanut Ainon sydäntä taivutella ja sytytellä siellä lemmen tulta, pysyi se vaan hänen harmiksensa sammuksissa ja kylmänä häntä kohtaan.

Tuota ei Kaarlo voinut ymmärtää, miksi ei Aino häneen mieltynyt, niin rikkaasen ja — ehkäpä uljaasenkin poikaan; mutta aikain kuluessa tuli hän huomaamaan, että Aino lempikin suutarin Vilhoa. Tuota ei Kaarlo voinut kärsiä ja siinä suurin syy hänen sammumattomaan vihaansa.

Oli muuan sunnuntai heinäkuun loppupuolella, kun Mäkelän kankaalle kokousi iso joukko nuorisoa viettämään aikaansa kaikenlaisilla huvituksilla. Siellä oli Mäkelän Kaarlokin neuvojensa ja määräystensä kanssa ensimäisenä miehenä kuin »Esau taivaassa». Kaikki koettivatkin noudattaa tuon rikkaan ja ylpeän pojan käskyjä ja komentoja, pysyäksensä hänen kanssaan ystävyydessä. — Sepä nyt tietty. — Kaarlon määräyksen mukaan oltiin juuri numero-parisilla, kun suutarin Vilho Ojalan Ainon kanssa saapui leikkipaikalle. Heti otettiin vasta tulleet yhteiseen leikkiin ja kummallekin sanottiin numero — noin vaan salaa, ettei muut kuulleet.

Kun joku aika oli harjoitettu mainittua leikkiä, sattui Kaarlolta menemään kumppani toiselle. Hän otti nyt oikein arvokkaan näköisen aseman ja sanoi: »Numero kaksikymmentäyksi.» Totellen käskyä, lähti Ojalan Aino Kaarlon viereen, luoden lähtiessään Vilhoon lempeän silmäyksen. »Kaksikymmentä», sanoi Vilho, jäätyänsä yksin »So, Mäkelän Kaarlo, lähde piirtämään», sanoi eräs tyttö, joka tiesi Kaarlon numeron. »Olispa halpa», sanoi Kaarlo ylpeästi.

»Samahan se, vaikk'et tulekaan, onhan niitä Mattia muuallakin maailmassa, ei vaan Kitulassa. Tulkoon sitten ensimmäinen, koska ei 'korkeammat' tule», sanoi Vilho.

Sillä ajalla kuin Aino oli ollut Vilholla parina vaihtoi hän numerosi erään tytön kanssa, joka oli hänen vieressään. Hänellä oli nyt sama numero, jota Vilho vast'ikään huusi; täytyi jättää Kaarlo yksin ja mennä takaisin Viillolle pariksi.

»Lemmon pikikoura», huusi Kaarlo puoliääneen, jäätyänsä yksin. »Minä en ole enään numero-parisilla», lisäsi hän kovemnmalla, äänellä.

»Ollaan sitten hyvävälisillä», ehdotteli muuan.

»Ollaan, ollaan, — ollaan», kuului joukosta.

Ehdotettu leikki alkoi, mutta sen menoa ei ole tarpeellinen tässä kertoa, sillä se meni tavallista rataansa.

Leikitellessä oli päivä kulunut paljon sivu puolenpäivän, silloin kaikki yksimielisesti päättivät, että pistetään vähän tanssiksi! Kohta otti Pajulan Ville käsiharmoninsa, joka oli hänellä mukana, ja alkoi vetämään polkan säveleitä, että hongikko moninkertaisesti matki pelin kimakoita ääniä.

Kukin valitsi nyt itselleen tanssi-kumppanin ja pian meni iso piiri hurjassa vauhdissa ympäriinsä, niin että kangas tömisi. Meni siinä suutarin Vilhokin Ojalan Ainon kanssa, jonka hän ennen Kaarloa ehti ottamaan. Muutaman pienen poikatolliskon kanssa seisoi Kaarlo siinä likellä, josta parit kiersivät, ajatellen itsekseen, minkä kepposen tekisi Vilholle, että saisi hänet yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Luulipa hän jo keksineensä oikein hyvänkin keinon. Juuri kun Vilho Ainon kanssa siitä sivu meni, pisti hän jalkansa Vilhon jalkain eteen, mutta hän oli niin sukkela, ettei kukaan hänelle siinä vertoja vetänyt, ei niin hevillä kaatunutkaan; entistä tanakkaampana vaan meni...

Kun sitte tanssi taukosi ja Ville siinä vaan peliänsä lumputteli, juuri kuin jotakin uutta kappaletta muistellen, meni Vilho Kaarlon eteen ja sanoi jotensakin pisteliäästi:

»Voi miesparka, kuinka tuo sinun kepposesi onnistui huonosti, koska emme edes kaatuneetkaan... Jos minä olisin sinulle noin tehnyt, olisit varmaan lentänyt kappaleen matkaa kankaalle ja lyönyt pääsi kiveen, että olisi kai tullut sarvea kerraksi. — Älä nyt vaan enään toista kertaa mitään yritäkään, koska tuokin noin huonosti onnistui.»

Tuo Vilhon sukkela, mutta samalla alentava puhe teki pahaa Kaarlon ylpeälle luonnolle. Se viilsi syviä haavoja hänen sydämeensä, jotka eivät tuntuneet paranevan terveeksi muutoin kuin suutarin Vilhon täydellisellä häväisemisellä. Vaikka Kaarlon sanavarasto oli tavallisesti aina valmiina, ei hänellä nyt tahtonut olla sanaa suuhun tulevaa. Sen siaan koetti hän tyrkätä Vilhoa rintaan.

»Mikä sinä luulet olevasi? — viheliäinen vaivainen, köyhäkaula, pikikäpälä...» sanoi hän sitten.

»Mikä sinun nyt taasenkin on, kun olet noin kummallisen näköinen?» kysyi Mäkelän isäntä pojaltansa, kun hän jonkun aikaa oli ollut tuvassa.

»Minunko? ei mikään», koetti Kaarlo sanoa, tehden itsensä niin levollisen näköiseksi kuin suinkin taisi.

»Eihän sinun jalkasikaan pidä vähääkään yhtä tilaa, siippailet ja riippailet vaan kuin pääkkölammas.»

Kaarlo ei ensin aikonut ilmoittaa koko tapausta, joka leikki-kentällä tapahtui, sillä silloinhan hän olisi kerrassaan paljastanut oman mitättömyytensä. Mutta vähitellen alkoivat koston tuumat kiertelemään hänen rinnassansa ja mielensä käymään karvaaksi. Toivossa, että isänsä kostaisi hänen puolestansa, kertoi hän juurta jaksain koko tapauksen; kokipa kelpolailla valehdellakin saadaksensa syytöksensä suuremmaksi.

Uteliaana kuuntelikin ukko poikansa kertomusta alusta loppuun asti. Kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, pienet silmänsä kutistuivat entistäkin pienemmiksi kuultuansa, että Vilho oli aivan syyttä hänen poikansa niin hirveästi kyntännyt ja niin hävyttömästi solvaissut. Kun Kaarlo lopetti kertomuksensa, lähti isäntä jotensakin vihoissaan suutarin mökille.

»Väärin teki Kaarlo, kun syyttä rupesi käymään päällesi, mutta ei sittenkään sinun olisi saanut häntä niin kovasti rangaista, puheli suutari-Mikko pojalleen, kun tämä oli päässyt kertomasta tapausta leikkipaikalla.

»Ei olisikaan... mutta miksikäs hänen tarvitsee aina sortaa minua», sanoi Vilho.

»Vaikka, mutta — — — mitä — tuollahan tulee Mäkelän isäntä tänne päin, että mäki jytisee... Jokohan Kaarlo on kannellut, että sinä olet häntä kurittanut, sitten sinä olet helisemässä», sanoi Mikko katsahtaessaan ulos.

»Tietysti se sen kannellut on, mutta en minä ainakaan Masaa rupea pelkäämään», sanoi Vilho miehevästi.

»Tiedätkö sinä s——nan peikko, mitä olet tehnyt, häh?» kirkasi isäntä jo ovea avatessaan.

»Miks'en sitä tietäisi... tiedänpä hyvinkin», sanoi Vilho naurahdellen ja lisäsi totisempana! »Miks'ei hän anna minulle rauhaa? — Miksi hän aina minua sortaa ja edessäni aina nyrkki pystyssä pyörii?»

»Sinua sortaa», kertoi isäntä, »kuka sinua sortaa, eihän se nytkään ole sinulle mitään tehnyt, kun olet ollut sen vähiltä tappaa... senkin konna!» ärjyi isäntä.

»Hm. Vai ei mitään? — Kumpikahan se oli, joka ensin haukkumaan rupesi ja päällekäymään?»

»No, niin tämä poika tässä vähän ennen Teidän tuloanne sanoi, että Kaarlo oli ensin köyhäkaulaksi ja pikikäpäläksi haukkunut ja vieläpä lyömäänkin alkanut», selitti Vilhon äiti.

»Se on valhe. — Meidän Kaarlo ei ole senlainen... te valehtelette jokainen niinkuin siat!» ärjyi yhä isäntä.

»Teidän Kaarlo se niin valehtelee kuin sika, jos sika ensinkään valehteleekaan; en minä ainakaan ole koskaan kuullut sian valehtelevan enempää kuin tottakaan puhuvan», sanoi Vilho nauraen.

»Vieläkö sinä, sen vintiö, rupeat minusta pilkkaakin tekemään, häh?» sanoi isäntä, läheten Vilhoa nyrkki pystyssä.

»Soh? — nyt hiljaa, Matti, taikka minä sanon sinulle, niinkuin sinä ennen minulle: mene omaan mökkiisi meluamaan», sanoi Mikko kiivaasti.

»Tuleppas panemaan ulos, niin vinttaan kuonoosi, että muistatkin saaneesi...» ilkkui isäntä.

»Enhän minä ole aikonutkaan sinua ulos panna, vaikka sen nyt hyvin voisin tehdä, mutta sanon vaan, että sinun pitää olla siivolla ja puhua ihmisittäin, sillä minä en kärsi, että sinä pidät tuonlaista meteliä minun huoneessani.»

»Vieläpä huoneesi... mökeröhän tämä on, oikea harakanpesä», ylvästeli isäntä.

»On tämä vaan sellainen, ett'et saa täällä mellasta, et, vaikka mikä olisi.»

»Mitäs teet vaikka mäikkäänkin, mitä? häh!» sanoi isäntä, hypähtäen Mikon eteen.

»Tätä minä teen, kas tätä», sanoi Vilho taluttaen niskasta isännän ulos.

Isäntä sätki, potki, kirkui ja kirosi, minkä ennätti, mutta se ei auttanut vähääkään; ulos täytyi mennä, että koivet kolisi.

»Tuon hävyttömyytenne saatte kerran vielä katkerasti katua», sanoi isäntä puiden nyrkkiä akkunan takana. Sitten hän lähti.

»Kummallinen mies tuo Matti, kun viitsii tuon penikkansa puolesta noin hävyttömästi tehdä... Tuonlaisella kasvattamisella se on siitä senlaisen pahantekijän saanutkin», puheli Mikko isännän pois mentyä.

»Sillä kai», arveli Mikon vaimo.

VI.

Kului se kesä. Alin-omaa olivat nuo entiset lapsuudentoverit kiivaassa riidassa, mutta Vilho ei koskaan enään satuttanut kättään sortajaansa, vaikka se hävyttömästikin häntä kohteli. Mäkelän isännän suutarilla käyntikö sen vaikutti, vai mikä, on vaikea päättää.

Eräänä aamuna lähti Mäkelän isäntä poikansa kanssa noutamaan heiniä joki-luhdalta, joka oli noin pari virstaa kylästä alaspäin. Molemmat olivat he samalla hevosella. Jäätä myöden he menivät ja pääsivätkin onnellisesti perille. — Kun kuorma oli valmiina ja ajamaan piti lähteä, tuumi isäntä:

»Uskaltaisikohan ajaa kuorman kanssa jäälle?» — »Soh, miksei uskalla kun ajaa vaan, että kerran rymähtää. Huonollainenhan se keli tahtoo olla maallakin», sanoi Kaarlo.

Näin puhellen ajoivat he ladon tyköä töyrälle. Siinä he vielä seisattivat hevosen ja isäntä sanoi epäillen:

»Mutta, jos putoaa.» —

»Eihän se tullessa paljon rutissutkaan», huomautti Kaarlo.

»Mitäpä tullessa, kun ei ollut kuormaakaan.»

»No, jos putoaa, nostetaan ylös», sanoi Kaarlo miehevästi.

»Ei, miesparka, ei se olekaan niin pian nostettu kuin sanottu», tuumi isäntä ja ajoi jäälle että karahti. Pitkältä eivät he ehtineet ajaa, ennenkuin heikko jää murtui ja nuot rohkeat ajajat kuorminensa hevosinensa suistuivat suin päin sulaan. Nyt ei ollut miehillä mitään pelastuksen toivoakaan, sillä omat voimat eivät riittäneet, että olisivat voineet ylös päästä, ja muuta apua ei näkynyt ei kuulunut. Useampia minuutteja olivat pudonneet pysytelleet itsiänsä jään laidassa kiinni, mutta kun viimeisetkin voimat alkoivat loppua, ei heillä ollut enään paljon toivoakaan. Puoleksi tarmotonna kokivat he kuitenkin ikäänkuin vaistomaisesti pitää kiinni jään laidasta. Tietäähän sen, että henkensä pelastamiseksi jokainen uhraa viimeisetkin voimansa. — Heittäytyä virran mustaan hautaan, vetisen Vellamon saaliiksi, oli ainoa ajatus minkä nuot kuoleman kanssa kamppailevat voivat enää tajuta. Mutta olihan sekin hirveätä, niin äkkiä, keskeltä elämänsä rakkaimpain pyrintöjen, astua kaikkivaltiaan vanhurskaalle tuomiolle, jossa ei auta rikkaus, eikä mikään muu voima tahi valta. Todellakin hirveä kohtalo. Mutta silloin juuri, kun hätä on suurin, on apukin lähin. — Suutarin Vilho sattui olemaan linnunpaulojansa kokemassa likellä Mäkelän luhtaa olevassa korvessa. Hän oli huomannut naapureinsa uhkarohkean hankkeen. Arvellen siitä tuhon tulevan, oli hän lähtenyt heitä seuraamaan Ullankanteella. Juuri kuin isäntä teki viimeisen onnistumattoman yrityksensä pelastuaksensa, alkaen heti sen jälkeen solumaan jään alle, tarttui Vilho voimakkailla käsillänsä häntä niskasta kiinni ja nosti jään päälle; samalla tavalla pelastui Kaarlokin.

Nyt ryhtyivät nuot läpimärjät, vilusta värisevät ja melkein kangistuneet miehetkin ankaralla innolla Vilhon kanssa hevosen ja kuorman pelastamiseen, jotka viimeinkin suurella vaivalla saatiin jään päälle. Kun kaikki oli saatu kelpaavaan kuntoon, istuivat he kaikin kuorman päälle ja lähtivät ajamaan niin kovaa vauhtia kuin suinkin hevoset pääsivät. Vaikka joka naulan reiästä vesi jäälle pulpahti, pääsivät he kuitenkin onnellisesti kotiin. Tuolla kahden virstan pituisella taipaleella jäätyivät kastuneitten miesten vaatteet koviksi kuin puu ja siitä seurasi ankara sydäntä tärisyttävä vilu. — Kun matkue saapui pihaan, hyppäsi Vilho pois kuormasta ja juoksi huoneeseen.

Emäntä oli tuvan ikkunasta nähnyt miesten kiivaan tulon. Samalla kun hevonen pihaan seisahtui, ilmestyi hänkin portaille.

»Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut? Oletteko ajaneet sulaan, vai...?» tiedusteli emäntä.

»Olemme — Tulkaa nyt auttamaan isää pois reestä, hän on niin tönkistynyt, ett'ei voi itse päästä», sanoi Kaarlo.

Äitinsä kanssa kantoi hän isänsä tupaan, jossa heti molemmilta riisuttiin jäiset vaatteet ja pantiin kuivat ja lämmitetyt sijalle. Vähitellen alkoi isäntäkin lämpeämään leimuavan takkavalkean edessä, vaikka tupaan tuotaissa oli melkein kuin kuollut.

»Kyllä se oli kuolema jo niin likellä, että jos se vielä likemmäksi tulee, niin silloin se jo kaappaa kynsiinsä», sanoi isäntä värisevin äänin.

»Likellä se oli», myönsi Kaarlokin.

»Miten teidän on oikein käynytkään?» kysyi emäntä.

Isäntä kertoi koko tapauksen alusta loppuun saakka, aivan niinkuin olemme nähneet, ja sanoi vielä lopuksi:

»Kyllä se on miesten parhaita tuo suutarin Vilho, vaikken minä ole häntä koskaan pitänyt minkään veroisena. Mutta hänettä olisimme nyt virran pohjassa, kylmän jään ja veden hautaamana.»

»Jumalan hyvyydestä se on enemmän kuin suutarin Vilhon, että vielä hengissä olemme», sanoi Kaarlo, joka ei olisi suurin surmin sitä tunnustanut, että Vilho heidät pelasti.

»Tietysti. — Mutta jos ei Vilho olisi apuun ehtinyt, ei Jumala ainakaan olisi tullut meitä niskasta vetämään», huomautti isäntä.

Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta isäntä sanoi:

»Oletko jo lämmitellyt, että tarkenet käydä suutarin tuvassa.»

»Mitä siellä?» kysyi Kaarlo ihmeissään.

»Käyt käskemässä heidät jokaisen tänne», sanoi isäntä.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan isänsä viimeistä lausetta, mutta kun hän uudisti käskynsä ja lisäsi: »vai kuulitko vieläkään?» niin täytyi Kaarlon lähteä, vaikka vastahakoista se oli.

Päästyään suutarin porrasten eteen, seisahtui hän miettimään, josko menisi ensinkään sisälle, vai pyörtäiskö pois. Hetkisen mietittyään astui hän kumminkin huoneesen.

»Isä pyysi teidät jokaisen tulla käymään meillä», sanoi Kaarlo nypiskellen takkinsa nappia.

»No, mitä sinne nyt?» kysyi Mikko.

»En minä tiedä, mutta käski se tosiaan», sanoi Kaarlo ja lähti pois.

Hetkisen oli hän ollut kotonansa, kuin kutsumansa vieraat tulivat. Heidän kanssansa menivät isäntä ja emäntä kamariin, mutta Kaarlo jätettiin tupaan. Avaimen reiästä koki hän tirkistää kamariin, mutta mitään erinomaista ei siitä voinut nähdä. Vasta sitten kuin hän asetti korvansa oveen ja henkeänsäkään vetämättä kuunteli, kuuli hän isänsä sanovan: »— olen ollut aina Teille paha... voitteko antaa sen meille anteeksi?»

Kaarlon mielestä oli tuo suurinta häpeää ja ihmisarvoa alentavaa, että isänsä tuonlaisilta pyytää anteeksi. »Tuota häpeää en milloinkaan ottaisi päälleni, en, vaikka henki vietäisiin», tuumi hän itsekseen niin kovasti, että läsnäolija olisi voinut kuulla hänen ajatuksensa, jos senlaista olisi saapuvilla ollut.

Kun Kaarlo oli hetkisen istunut hiiltyneen valkean ääressä, lämmitellen itseänsä, tuli hänen äitinsä kamarin ovelle ja käski hänenkin kamariin. Sinne meni hän yhtä vastahakoisesti kuin kovaseppä kirkkoon, mutta meni kuitenkin. Siellä kohtasi häntä kiusallinen ja harmittava näky: isänsä seisoi Mikon edessä, puristaen häntä kädestä, samalla puhellen:

»Saanko nyt varmasti uskoa, ettet kanna sydämessäsi enään mitään salaistakaan vihaa meitä kohtaan, vaan olet niinkuin ainakin veli ja hyvä naapuri?»

»En koskaan ole vihannutkaan teitä, en koskaan, vaikka joskus pikaisuudessani olen suuttunut. Jos tekin ne annatte minulle anteeksi, niin sitten ei koskaan enään puhutakaan menneistä asioista, vaan annetaan niiden olla ijäti unohduksen helmassa», sanoi Mikko.

»Sinä, Mikko, olet jalo mies. Sinä olet antanut anteeksi meille meidän ainaisen pahuutemme, vaikka emme koskaan ole sitä ansainneet», sanoi isäntä.

»Niin, minä ja äitisi olemme nyt ainiaksi sopineet suutarilaisten kanssa ja sama on sinun tehtävä», sanoi isäntä hilpeästi Kaarlolle, mutta samalla käskevästi.

Kaarlo seisoa jurotti oven pielessä niinkuin kivettynyt, jotakin kirjoituksen tapaista raappien seinään.

»Kuulithan mitä sanoin», uudisti isäntä.

Hyvin vastenmielisesti astui Kaarlo ensin Mikon luo, jolta hän alakuloisesti, mutta samalla kylmästi kysyi:

»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki on jo ennen annettu», sanoi Mikko, puristaen lämpimästi Kaarlon kättä.

Samoin kävi Kaarlolle suutarin Annin kanssa, mutta sitten oli vaikein tehtävä käsissä. Suurimmalta viholliseltansa täytyi hänen nyt pyytää pahuuksiansa anteeksi, täytyi, muu ei auttanut. Kun hän Vilholle tarjosi kätensä, muka sovinnon merkiksi, ajatteli hän mielessään: »leppymättömimmän vihani merkki olkoon tämä, mutta ei sovinnon.» Suoritettuansa nuot vaikeat tehtävänsä astui hän kamarista tupaan, jossa odotteli suutarilaisia pois lähtemään.

VII.

Kului talvi. Talven perästä alkoi kevään lauhkeat ilmat lämmittämään pohjolankin kylmää luontoa. Oli juuri jäiden meno-aika, kun Mäkelän isäntä kaatui tautivuoteelle, josta ei enään milloinkaan noussut. Eräänä päivänä oli hän tavallista heikompi, että jokainen ja hän itsekin luuli lopun olevan käsissä. Hän käsketti Kaarlon luoksensa, mutta häntä ei löytynyt, vaikka kuinkakin tarkoin olisi haettu. Joku sanoi aamulla nähneensä hänen valjastavan hevosta ja lähteneen ajamaan kirkolle päin, sen enempää ei kukaan hänestä tietänyt. Päivä kului iltaan. Sairaan tuskat yhä vaan kovenivat, kuolema näytti tekevän tehtävänsä. Kaikki itkivät ja vaikeroitsivat sairaan kuolinvuoteen ääressä, mutta yhtä henkilöä ei siinä näkynyt. Sairaan oma poika oli tiellä tietämättömillä, vaikka isänsä viimeisiä hetkiänsä vietti tässä surun ja murheen laaksossa. Oliko Kaarlolla niin kova ja paatunut sydän, ettei hän sen enempää välittänyt isänsä kuolemasta, vai oliko se sitä »suurta ja ylevää», jota isäntä oli Kaarlosta luvannut kasvattaa, sen jätän lukian päätettäväksi.

Jätämme nyt sairaan kamppailemaan tuskainsa kanssa ja riennämme etsimään Kaarloa.