Part 1

language: Finnish

ISÄN TOIVO eli RIKKAUS JA RAKKAUS

Kirj.

Juho Leppä [Juhani Ahtiluoto]

Tampereella, Isaak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa, 1908.

»Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee.»

I.

Kauniin mäen rinteellä sijaitsi muhkea Mäkelän talo, noin puolitoista nykyistä virstaa kirkonkylästä. Kartanon aidan takana oli tuuhea humiseva hongikko, mutta se puoli, josta kylä näkyi, oli hakattu puista paljaaksi; sileä, kalteva kangas oli vaan jäänyt sijalle. Tuvan akkunasta voi katsella avaraa viljeltyä seutua, niuhkeine kylineen, joiden keskellä kirkko tapulineen kohosi.

Talon isäntä, Matti, oli keskikokoinen, harvalla leukaparralla ja pienillä mustilla silmillä varustettu mies. Hän oli yksivaltias hallitsia talossaan, sillä emännänkin puhevallan oli hän supistanut hyvin pieneksi, varsinkin taloutta ja perhettä koskevissa asioissa. Jos emäntä, joka viisaudessa oli paljon etevämpi miestänsä, koetti joskus esitellä oman mielipiteensä mukaan miehensä päättämiä asioita, jotka useinkin olivat vääriä ja hyvin pintapuolisesti mietittyjä, sanoi isäntä tavallisesti: »mitähän akatkin miesten asioihin... luuletko etten minä tuota yhtä hyviä ymmärrä kuin sinäkin... ja vähän paremminkin?» Siihen sai emäntä aina tyytyä, jos ei mielinyt riitaa alottaa, sillä isäntä ei kärsinyt sitä, että hänen mielipiteitään kovin kauan vastusteltiin, olipa se missä asiassa tahansa.

Likemmä parikymmentä vuotta olivat nykyiset haltiat Mäkelässä isäntänä olleet. Tällä ajalla oli Matti kelpolailla lisännyt isävainajaltaan perittyä omaisuuttaan ankaralla koron kiskomisellaan. Tarvitseville naapureilleen lainasi hän rahoja ja jyviä sekä kaikkea muutakin, mitä he vaan tarvitsivat. Antaissansa oli hän niin ystävällinen ja kohtelias kaikkia tarvitsioita kohtaan, että olisi hänen luullut ilmaiseksi nuo antimensa antaneen. Mutta sitten kuin tuli maksun aika, oli aivan toisenlainen ääni kellossa. Joka ei määräpäivänä voinut suorittaa velkaansa tuolle julmurille, sai pian vasara-kaupan kartanollensa. Jos taas joku tuli pyytämään sitä, että velan maksu saisi jäädä toistaiseksi, sanoi isäntä korvallistaan raappien: »ei mitenkään minun nyt sovi... on niin vähät rahat ja nyt pian tarvitsen niin ja niin paljon rahoja.» Mutta jos armon-ajan pyytäjällä oli pistää vähäinen tukko rahoja isännän kouraan »odottajaista», sai hän vähäksi aikaa siirretyksi maksuajan.

Tuonlaisella laittomalla julmuudellaan oli Mäkelän isäntä jo monelta perheeltä kodin riistänyt, anastaen heidän tavaransa itselleen ja saattaen siten heidät armotta mieron tielle.

Niin. Mäkelän isäntä oli täydellisesti joutunut mammonan orjaksi, sillä maallinen rikkaus, olipa se oikein tai väärin saatua, oli hänen mielipiteensä mukaan ihmiselämän pää-elinehto; oikeaa rehellistä ihmistä, jos nim. ei se ollut rikas — ja puhdasta sydäntä ei hän osannut pitää missään arvossa.

Kaikkia mukavuuksia, mitä suinkin elämä voi tarjota, oli Mäkeläisillä yltäkyllin; mutta sittenkin kaipasivat he jotakin. — Mitä kaipasivat he? — Kaiken elämänsä ajan olivat he toivoneet sitä, että he saisivat lapsia, mutta tuo toivomus ei ollut toteentunut. Tosin oli heillä ollut ensi vuosina naimisensa jälkeen yksi poika, mutta sen heti pienenä oli kuolema korjannut. Olihan heillä siis kaipaamista.

Niin, Mäkelän vanhukset toivoivat lapsia, mutta tuohon heidän toivomiseensakin oli heillä aivan erinkaltaiset syyt. Isäntä tiesi sen, että ellei heille synny lapsia, jää hänen suuret aarteensa vieraan hyväksi. Tuo ajatus se oli, joka oli isännän mielen saattanut niin äreäksi ja milt'ei vähän synkeäksikin.

Emännän tarkoitusperä oli aivan toista laatua. Hän toivoi lapsia sen vuoksi, että saisi osottaa hellää äidinrakkauttansa heitä kohtaan, vieläpä toivoi hän saavansa kasvattaa heistä kelpoihmisiä ja kunnon kansalaisia armaalle synnyinmaallensa; vieläpä niinkin että hänellä olisi heistä jotakin tukea ja turvaa vanhuutensa päivinä ja silloin saisi nauttia onnistuneen työnsä hedelmiä. — Noin erilaiset mielipiteet saattaa olla pariskunnallakin samassa asiassa.

II.

Vähän enemmän kuin vuosi, jälkeen kertomuksen alkua, muutti eräs kolmihenkinen perhe etelästäpäin L—n pitäjää. Ensin olivat he huonemiehinä Ojalassa, mutta sittemmin ostivat mainitun talon maalta, aivan Mäkelän kartanon aidan takaa muutamia aikoinaan viljeltyjä peltotilkkuja. Niiden keskelle kohosi pian vähänen, lautaetehisellä varustettu mökki, jota ruvettiin nimittämään suutarin tuvaksi, syystä kun perheen isä, Mikko, oli suutari. — Siihen aikaan kuin he omaan tupaansa muuttivat asumaan, oli heidän poikansa Vilho, joka oli kolmas henkilö perheessä — noin vuoden ikäinen. Vasta hiljan oli suutari-Mikkokin Anninsa kanssa alottanut oman elämänsä — tyhjästä miten monet muutkin. Mutta väsymättömällä ahkeruudellaan ja ankaralla säästäväisyydellään olivat he elämän tarpeittensa menojen ohessa saaneet kokoon vähäisen summan rahojakin, joilla he saivat oman katon päällensä. Vaikka olivatkin niin vähävaraisia, olivat he sittenkin onnellisia, sillä heillä oli täydellinen luottamus toisiinsa ja Jumalaan ja tämä heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi teki.

Samaan aikaan kuin »suutarilaiset» omaan tupaansa muuttivat asumaan, synnytti Mäkelän emäntä pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarlo. Vanhemmille oli tuo kauvan odotettu tapaus niin mieluinen ja suuriarvoinen, että sen johdosta pidettiin isot kemut Mäkelässä, jotka muuten siellä olivat niin harvinaisia. Noihin kemuihin oli isäntä kutsunut lukuisan joukon vieraita — rikkaita — tiettypä se, sillä rakkaathan vaan Mäkelän isännän mielestä olivat ihmisiä. Siellä piti isäntä vieraillensa vähäisen puheen, jonka lopetti sanoilla: »jos Jumala suo lapsemme elää, toivon hänestä tulevan kelpomiehen.»

Niin, kelpomiehen tahtoi Mäkelän isäntä kasvattaa pojastansa, sillä hänen mielipiteensä lastenkasvatuksenkin suhteen oli aivan erilaatua kuin muilla ihmisillä. Kasvattaa lapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa ei ollut hänen mielestään ensinkään tarpeellista, »sillä», sanoi hän, »ei minuakaan ole lapsena peitottu eikä pyntätty ja miespähän vaan on tullut.» Hän oli saanut itse kokea tuon pykälän lasten kasvatuksessa ja sen nojalla tahtoi hän kasvattaa pojastansakin ylevän ja kelpomiehen, samanlaisen kuin hän itsekin: rikkaan, tavaroittensa tähden ylpeilevän pohatan.

Äitille oli tuo lapsi kallein maailmassa. Hän hoiti ja vaali sitä niinkuin silmäteräänsä. Jos lapsi vähänkin sattui ääntelemään tahi itkeä vikisemään, koetti hän sitä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan viihdytellä ja asetella.

Kun Kaarlo kasvoi isommaksi, että kävelemään ja puhumaan varttui, alkoi hän, miten lapset ainakin, hakemaan toverien seuraa. Mutta kun Mäkelä oli vähän erillään muista taloista, ei Kaarlolla ollut muita tovereita kuin suutarin Vilho, häneen hän hyvin tyytyikin ja hänen kanssaan Kaarlo parhaiten viihtyi, vaikka Vilho olikin vuotta vanhempi. Pian tuli lapsukaisista hyvät ystävät, jopa niin hyvät, etteivät voineet toisittaan ollakaan. — Alituisena vieraina oli nyt Kaarlo suutarin tuvassa, jossa häntäkin kohdeltiin lempeydellä. Mäkelässä saivat nuo nuoret ystävykset olla ani harvoin, sillä Vilhon vanhemmat olivat tulleet huomaamaan sen, ett'ei heidän poikaansa Mäkelässä oikein hyvin suvaittu, sen vuoksi kokivat he estää Vilhoa siellä liika usein käymästä.

Niin viettivät toverit yhdessä lapsuutensa ensimmäiset päivät, jolloin heidän pieni sydämensä oli vielä puhdas maailman saastasta, jolloin heillä vielä oli puhdas tunto ja jolloin heidän sydämmensä vielä uhkui täynnä uskollista lapsen rakkautta kaikkia kohtaan. Ilot, surut, itkut ja naurut olivat heillä yhteiset. Yhdessä he juoksentelivat ympäri mäkilöitä poimimassa mehuisia marjoja. Yhdessä istuivat he suutarin tuvassa, jossa Vilhon äiti opetti heille ensimmäisiä kirjaimia vanhasta paksulehtisestä aapisesta.

III.

Vieri muutamia vuosia ajan virtaan. Nuot nuoret ystävykset olivat jo tuossa kuuden tai seitsemän vuoden paikkeilla. Silloin tapahtui Kaarlon elämässä käänne, joka ei milloinkaan ollut hänelle hyödyksi. Kauvan oli Mäkelän isäntä nurpealla mielin katsellut poikansa ja suutarin Vilhon keskinäistä ystävyyttä tuumien tehdä siitä kerrassaan lopun, mutta aina oli hän kumminkin jättänyt aikeensa toimeen panemisen sikseen, tuumien: »ehtiihän tuon nyt vielä...» Mutta kun Kaarlo eräänä kertana tuli taasenkin suutarin tuvasta, sanoi hänen isänsä jyrkästi:

»Kaarlo ei saa enää koskaan mennä käymäänkään suutarin tuvassa. — Muistatko nyt sen?»

»Miks' en saa? — onhan Vilho ja hänen äitinsä ja isänsä aina, hyviä minulle», sanoi Kaarlo hilpeällä lapsen viattomuudella kuultuansa isänsä ankaran kiellon.

»Onhan se sinulle, rikkaan talon pojalle, aivan sopimatonta, että seurustelet tuonlaisen töllin pojan kanssa, joka on köyhä ja...» sanoi tuo rikas ja ylpeä isäntä.

»Eihän se mitään tee asiaan. — Antaa vaan poikain leikitellä yksissä, paremmin kuluu heidän aikansa», sanoi Kaarlon äiti, joka kovin pelkäsi, että isän väärät mielipiteet juurtuvat pian pojan nuoreen sydämeen.

»Ei. — Se ei käy päinsä», äyhkäsi isä. »Eihän poika tule milloinkaan tuntemaan arvoansa, jos hän elämän ikänsä saa tuonlaisten kanssa seurustella», jatkoi hän vielä.

»Enkö enään lukemassakaan saa käydä suutarin tuvassa Vilhon kanssa?» kysyi Kaarlo surullisesti.

»Hyi, kuka tuolla tuonlaisessa harakanpesässä... Ensi syksynä pääset lasten kouluun ja sitten kun kasvat isommaksi ja lukemaan opit... kansakouluun... Eikö se ole mahtavampaa ja arvollesi sopivampaa?» puheli tuo lapsestaan suurta ja ylevää huolta pitävä isä.

Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta tuo isänsä sana »köyhä» antoi hänelle miettimisen ainetta. Tähän asti ei hän ollut huomannut köyhyyttä ihmis-ystävyyden estäjäksi eli rikkojaksi.

Tuo keskustelu isän ja pojan välillä — vaikka niin lyhyt, on alku kaikkeen Kaarlon luonteen kehittymiseen, sillä siitä alkain alkoi hänen sydämeensä vähitellen juurtua tunne, että kaikki ihmiset ovat häntä huonompia. Muutamia aikoja noita päätelmiä mielessään kypsytettyään, oli hän mielipiteissään isänsä kanssa aivan yhtä pitävä. — Isän kylvämä siemen lankesi hyvään maahan; nyt oli myöskin isä päässyt tarkoituksensa perille.

Niin. Nyt tunsi jo Mäkelän Kaarlokin arvonsa; tunsi niin tarkoin, ett'ei köyhät olleet hänen mielestään enään koirankaan veroisia. Heitä haukkui hän missä vaan tapasi, nimitellen heitä kaikilla hävyttömillä herjaussanoilla, joita hän oli kuullut oman isänsä suusta. Menipä hän tuossa kasvavassa pahuudessaan jo niinkin pitkälle, että kivitteli ja paiskoi turvattomia sivuitse kulkioita, niinkuin vanhoja vaimo-ihmisiä ja lapsia, jotka eivät voineet itsiänsä puolustaa. Tuota raakaa ja hävytöntä tapaa, joka jo oli tullut tuon ennen niin siivon ja ystävällisen pojan mielityöksi, sai hän harjoittaa aivan pelvotta. Sillä isänsä ei koskaan kieltänyt eikä nuhdellut niistä poikaansa, vaikka usein itsekin sattui näkemään ja kuulemaan hänen töitään ja puheitaan. Äidin puheesta, joka kaikin voiminsa koetti estää pojan kasvavaa vallattomuutta, ei pojan tarvinnut mitään välittää, sillä sen oli isä sanonut. _Itse_ tahtoi isä kasvattaa pojastansa jonkun kelpo miehen.

Kaarlon kauvan uinaillut ystävyys suutarin Vilhoonkin oli nyt saanut loppunsa. Häntä ja vielä enemmän hänen kurjan näköistä kotiansa halveksi Kaarlo sydämestänsä. Vallattomuudessaan juoksi hän usein mökin luo, paiskasi kiven akkunasta sisään ja sitten lähti juosta kapistamaan kotinsa pihalle, että mäki tömisi. Suutarin Mikko hyvin tiesi, ken pahantekijä oli; mutta ei ollut siitä mitään välittävinään, vaikka Kaarlo useita ruutuja oli sillä lailla särkenyt.

Kyllästyipä viimein Mikkokin Kaarlon alinomaiseen pahuuteen. Eräänä kertana, kun Kaarlo oli taaskin särkenyt Mikon akkunanruutuja, tuli hän jokseenkin vihoissaan Mäkelään. Isännälle, joka pöydän luona penkillä istui, sanoi hän tuimasti:

»Kyllä teidän pitäisi ohjata tuota poikaanne edes sen verran, että hän antaisi ihmisten akkunain olla kivittämättä!»

»No, onko hän sitten kivittänyt sinun akkunoitasi?» kysyi isäntä, vaikka hyvin tiesi, että poikansa oli sitä tehnyt, usein kuin itsekin sattui näkemään.

»On. — Hän on paiskannut jo useampiakin ruutuja rikki, vaikk'en ole viitsinyt mitään puhua. Aina olen toivonut, että se loppuisi, mutta mitä vielä», sanoi Mikko kiivaasti.

»Älä huoli pitää tuonlaista meteliä minun huoneessani, taikka minä... Ota makso ruuduistasi ja lapa sitten omaan mökeröösi meluamaan... lurjus!» sanoi isäntä, hänkin suuttuneena.

»En minä ole tullut niistä maksoa vaatimaankaan; vaan olen tullut sanomaan, että estäisit kakarasi senlaisesta ilki-työstä», sanoi Mikko ja lähti pois.

»... Estäisit... ilki-työstä», kertoi isäntä halveksivalla äänellä Mikon pois mentyä. — »Kaikkipa tässä nyt rupeavatkin komentamaan, kuin tuonlaisetkin, joita ei kukaan pidä ihmisten arvoisinakaan», lisäsi hän vielä.

Ovi aukesi ja sisään astui jälleen Mikko. Hän oli kuullut porstuaan mitä isäntä sanoi. Tuon isännän hävyttömän parjauksen vuoksi astui hän takaisin tupaan.

»Aina minä olen ollut yhtä hyvin ihminen kuin sinäkin ja olen vielä nytkin sen verran, että kotini puolesta saan puhua mitä mä tahdon. — Tulkoompa poikanne vaan kerrankaan vielä särkemään akkunoitani niin... Ei minulla ole varoja joka päivä uusia ruutuja laittaa», sanoi Mikko.

»Mitähän luuletkaan sitten tekeväsi?» kysyi isäntä välittämättä Mikon viimeisestä lauseesta.

»Paiskaan kintut poikki», uhkasi Mikko.

»Mene, mene nyt hyvin äkkiä pois täältä, muutoin minä...» kirkasi isäntä.

»Sen olisin tehnyt käskemättäsikin ja teenkin kohta, mutta — muista nyt, mitä olen sanonut», sanoi Mikko ja lähti.

Tuonlaisia monenmoisia muitakin kanteita tuli Kaarlon töistä myötäänsä, mutta sen sijaan kuin olisi pitänyt häntä niistä varata, kirosi ja meuhasi isäntä lopettaen tavallisesti: »meidän poikako on aina halvin sorrettavaksi... Eihän se nyt kaikkiin pahuuksiin ehtisikään.»

Eihän ne tuollaiset puheet ja puolustelemiset vähääkään hämmentäneet pojan kiihkeää pahantekohalua, ei, päinvastoin lisäsivät hirmuisella vauhdilla, varsinkin kuin poika sai aina itse olla niitä kuulemassa.

Suutari-Mikolla oli hänen Mäkelässä käyntinsä monen hiellä ja työllä ansaitun markan pelastaja, miten hän itse sanoi, sillä siitä alkain ei Kaarlo enään uskaltanut lähestyäkään Mikon asuntoa, sitä vähemmin akkunoita kivittää. Jos hän joskus sattumalta sitä läheni, muisti hän heti Mikon uhkauksen, ja silloin aina tiesi poika, mistä kotiin mennään. — Mutta sitä enemmän saivat muut tästä lähin kärsiä Kaarlon ainaisesta vallattomuudesta. Harvat olivat ne talot kylässä, joiden kauniita viljavainioita ei Mäkelän Kaarlon päästelemät eläinlaumat olisi raastaneet melkein puti puhtaaksi. Harvat olivat ne isät ja äidit, joiden lapset eivät olisi saaneet pahoja vammoja Kaarlon heittelemistä kivistä. Noin syvästi paatunut ja kaikkea ihmisellistä kohtaan kylmennyt oli poika paran pieni sydän jo noin nuorena.

IV.

Kansakouluun pääsi Mäkelän Kaarlo, miten oli luvattukin. Muutamia viikkoja oli hän jo siellä ollut. Tällä ajalla oli hän koettanut olla niin siivo ja nöyrä kuin lampaannahkainen tuppi. Ujoudestako tuo siivous ja nöyryys oli tullut, vai mistä, on vaikea sanoa, mutta niin se ainakin oli. Vähitellen alkoi hän kuitenkin tutustumaan koulun tapoihin ja silloin ei siivoutta eikä nöyryyttä näkynyt, ei kuulunut; haihtuneet olivat ne kuin savu myrskytuuleen. Kaikenlaiset vallattomuudet, kaikenlaiset kujeet ja konstit olivat nyt tulleet hänen ainaisiksi töiksensä, joita hän ahkeraan harjoitteli. Ensimmältä olivat opettajan vakavat muistutukset estäviä keinoja Kaarlon yhä kasvavaa vallattomuutta vastaan; mutta kun hän huomasi, ettei siitä sen pahempaa tullut, ei hän niistä liijoin suuria välittänyt, antoihan toisesta korvasta mennä, toisesta tulla.

Kun opettaja huomasi, ettei hänen ystävälliset neuvonsa ja varoituksensa vähääkään auttaneet, täytyi hänen ryhtyä ankarampiin estämis-toimiin. Niinpä eräänä aamuna, kun opettaja rukouksiin alkoi ja kaikki seisoivat tyyneinä ja rauhallisina, kädet ristissä, odottaen veisun alkua, otti Kaarlo taskustansa palasen kuminauhaa, veti sen käsissään niin pitkäksi kuin suinkin sai, jolla sitten ampui edessään seisovaa poikaa niskaan. Saatuansa kirpelevän iskun, päästi poika pahasti älähtävän äänen, jonka kuultuaan jokainen kääntyi katsomaan sinnepäin, josta ääni kuului. Kaarlo seisoi hajalla säärin, kädet housuntaskuissa ja suu teeskennellyssä hymyssä, odotellen, mitä kujeestansa alkaisi seuraamaan. Ei kauan tarvinnut odottaakaan, kun opettaja nousi seisomaan ja alkoi kiivaasti kyselemään häiritsijää. Useasta suusta kuului yhtä aikaa: »Mäkelän Kaarlo», ja sitten epäselvää selitystä, jota ei voinut opettajakaan ymmärtää, moni kun samalla kertaa eri sanoilla selitti Kaarlon tekoa.

»Kaikki muut hiljan, Kaarlo vaan selittäköön mitä hän teki», sanoi opettaja.

Kaarlo ei puhunut sanaakaan. »Mitä sinä teit? — vastaa... hävytön», kiivaili opettaja. Ei vastausta.

»Tuleppas tänne sanomaan, koska et saata siellä puhua.»

Kaarlo ei hievahtanutkaan paikaltaan: seisoi vaan kuin puuhevonen, tirkistäen väliin opettajan kasvoihin, väliin lattiaan ja toisiin koulutovereihin.

»Tule tänne!... minä sanon», ärjäsi opettaja, että kaikki huoneessa olijat kohoksi hypähtivät säikähdyksissään, »ethän sinä sinne ole naulattuna.»

Verkalleen lähti Kaarlo kävellä tenturoimaan opettajan eteen.

»Mitä sinä teit?» kysyi opettaja vähän lauhkeammalla äänellä, Samalla katsoen Kaarloa kiinteästi silmiin.

»En mi-nä mi-tään teh-nyt», änkytti Kaarlo itkunsa seasta.

»Älä sano itseäsi viattomaksi, sano vaan heti mitä teit, pääset vähemmällä.»

»Tällä vain ammuin Toi-vo-lan Mattia selkään», sanoi Kaarlo yhä itkeä niiskuttaen, samalla vetäen housunsa taskusta, kuminauhan palasen.

»Niskaan — tänne se ampui», sanoi Toivolan Matti suu itkun kireessä, osottaen niskaansa johon nauha oli sattunut.

Opettaja otti nauhan Kaarlolta. »Kuinka useasti olen sinua muistuttanut näillä muutamalla viikolla — muistatko? — — — tuskimpa sitä muistaa kukaan. — Miksi sinä aina teet tuonlaisia harmillisia rikoksia? Miksi et sinä vähääkään tottele, vaikka minä myötäänsä koetan varoittaa ja neuvoa sinua? — Miksi?» uteli opettaja.

Kaarlo pillahti ääneensä itkemään.

»Muista nyt, ett'et enään koskaan harjoita tuommoisia ilkeyksiä, muutoin minä eroitan sinut pois koko koulusta. — Saat nyt mennä paikallesi, mutta illalla täytyy sinun jäädä tänne muitten jälkeen, että saamme puhella pitemmältä», sanoi opettaja ja aloitti virren urku-harmonilla.

Nyyhkien meni Kaarlo paikallensa. Kului sitten se päivä ja muutamia muitakin, ettei Kaarloa tarvinnut muistutella. Mutta eihän ne varoitukset pitkältä auttaneet. Eräänä päivänä kun oli juuri alkanut uskonto-tunti, aukasi Kaarlo laatikkonsa kannen ja kuiskasi jotakin vieruskumppaninsa korvaan, joka heti kurkisti laatikkoon, samalla pyrskähtäen hillimättömään nauruun. Opettajan tarkka silmä huomasi heti, että heillä oli jotakin vehkeitä tekeillä. Hän alkoi kysellä:

»Mikäs sitä Saunalan Eetua niin makeasti naurattaa?»

Eetu ei puhunut mitään; muuttui vaan hyvin totisen näköiseksi.

»Mikä sinua nauratti, sano?» uudisti opettaja, kävellen Eetun luo.

»Kun tuolla Kaarlolla oli — — niin sopiva — — kuvakirja», sanoi Eetu.

»Mikä 'sopiva' sinulla taasen on siellä? — Näytäppäs minullekin», sanoi opettaja.

»Ei minulla mitään... senlainen — — — senlainen — — oikea kuvakirja», sopersi Kaarlo peloissaan.

»No, näytähän nyt, kuinka sopiva kuvakirja siellä onkaan; ehkä en minäkään ole senlaista nähnyt», sanoi opettaja.

»Kyllä Te... Ei se ole paljon minkään näköinen», puheli Kaarlo, teeskennellyllä levollisuudella.

»Sopivaksihan Eetu sitä sanoi ja tietysti se olikin, koska se niin makeasti nauratti. — Minä tahdon nähdä sen.» Viimeinen lauseen sanoi opettaja päättävästi, kohottaessaan Kaarlon laatikon kantta, jota hän koko painollaan koetti pidellä kiinni.

»Ei, hyvä lapsi, tuo nyt ole ensinkään koululaiselle sopiva, eikä kellekään. Tuo on surkein ja pahin kuva-kirja, mikä maailmassa voi löytyä. Se on se sama kirja, joka niin monta perhettä on säälimättä ajanut mieron tielle, kun perheenisä on ruvennut tuommoista lukemaan. Onneton on se, joka tuota 'kirjaa' alkaa selailemaan ja — lempimään», puheli opettaja, katsoessaan laatikossa olevaa, kuvakirjaa, jossa — pata-ässä oli päällimmäisenä.

Kaikkein mieli oli jännityksessä opettajan ottaissa tuota kuvakirjaa laatikosta.

»Tietääkö vanhempasi, että sinulla on tämänlaiset kirjat?» kysyi opettaja, pidellen korttipakkaa kädessään.

»Ei», sanoi Kaarlo, häpeän ja vihan punan levetessä hänen kasvoilleen.

»No, mutta kuinka sinä sitten vanhemmiltasi salaa uskallat tuonlaisia kirjoja viljellä?»

Kaarlo ei enää puhunut mitään.

»Voi poikaparka», huudahti opettaja. — »Mikähän sinustakin tulee mailmaan, jonka jo noin nuorena sielun vihollinen on saanut pauloihinsa kietoa. — Ei muu kuin suurin renttu ja — roisto, jos et ajoissa rupea parantamaan synnillistä elämätäsi. Minä toivon ja pyydän sinua, että palajaisit pois synnilliseltä tieltäsi. Minä pyydän, että pyytäisit vanhempiasi ohjaamaan itseäsi elämän oikealle tielle ja eläisit heidän neuvonsa jälkeen, sitten voi sinustakin vielä tulla mies, muuten ei milloinkaan — ei milloinkaan. Muista nyt nämät viimeiset neuvoni, muista, se on viimeinen pyyntöni. — Nyt saat ottaa kirjasi ja kapineesi ja mennä kotiisi, sillä tästä lähin en voi sinua enään pitää muitten lasten joukossa, syystä, että pahalla esimerkilläsi turmelet heidän vielä viattomat sydämensä ja saatat heidät samalle turmeluksen tielle, jolla itse jo melkein auttamattomasti olet. — Niin =— nyt saat lähteä.»

Itkien kokoili Kaarlo kapineitansa ja sitten hän lähti kävelemään kotiinsa päin.

* * * * *

»Aina on minulla ollut se pelko, ett'ei Kaarlo kauvan menesty koulussa, kun...»

»Miten niin?» tokasi isäntä, keskeyttäen emännän puheen.

»Kun se on saanut niin huutittomasti kasvaa, ett'ei ole koskaan ohjattu häntä, vaikka olisi mitä tehnyt», sanoi emäntä arasti.

»Tuo ei ole koskaan ohjattu' on sinulla aina suussa... Miks'et ole kurittanut häntä niinkuin hevosta ja kasvattanut hänestä samanlaista nurrusunteria kuin itsekin olet, jolta ei kaikisti saisi sanaa suusta, vaikka kuinka koettaisi.»

»Miks'et ole kurittanut»... kertoi emäntä katkerasti. — »Kuinka voit puhua tuonlaisia?... Enkö minä olisi kurittanut, mutta sitä et ole antanut tehdä», jatkoi hän vielä.

Isäntä ei puhunut hetkeen aikaan mitään, mutta vähän ajan päästä kysyi vähän lauhkeammalla äänellä:

»Mistä sinulle senlainen ajatus on tullut, ett'ei Kaarlo kansakoulussa menesty?»

»On häntä jo useita kertoja toruttu ja uhattu eroittaa pois koulusta, jos ei hän heitä kujeilemisiansa.»

»Kukahan tuota on sanonut?»

»On sitä tuo Toivolan Mattikin... ja muutkin.»

»Toivolan Matti», kertoi isäntä ylönkatseellisesti. — »Entä miehen puheita sinä uskotkin... Ennen Matti ajetaan kolmasti pois koulusta, ennenkuin meidän Kaarlo yhtään kertaa», kerskui isäntä.

»Sitä toivon minäkin, että poikaparka saisi olla siellä oppimassa ihmisten tapoja, sillä kotona ei hän niitä saa oppia koskaan.»

Isäntää alkoi nukuttamaan lämpöisellä takkakivellä; eikä kauan viipynytkään, kun hän jo veteli »hirsiä», että seinät jyrisi.

Emäntää ei nukuttanut vähääkään. Hänellä oli niin paljon miettimistä, niin paljon surua poikansa tähden, ett'ei unta ollut kuuluvissakaan. Hän otti neulomuksen käteensä, istui penkille ja alkoi sukkelaan pistellä neulaansa lumivalkeaan palttinaan. Tuon tuostakin katsahti hän kirkolle menevälle tielle, jossa ihmisiä ahkeraan liikkui. Erään tienmutkan takaa tuli näkyviin vähäinen poika, valkea nyytti kädessä. Tuon nähtyään tuli emäntä hyvin levottomaksi. Hetkisen oli hänen katseensa teroitettuna tielle päin, mutta sitten pääsi häneltä sydäntä särkevä parahdus: »voi hyvä Jumala, tuollahan tulee poika kirjat pussissa... Voi, voi tuotahan minä olen peljännytkin.»

»Mi-mitä si-si-inä sa-noit?» örisi isäntä, kuultuansa emännän puheen.

»Sanoin vaan, että Kaarlo on kohta kotona — voih», vaikeroitsi tuo poikaansa sureva äiti.

»Mitä sinä voihkaat?» kysyi isäntä, joka jo oli täydellisesti toipunut.