Part 3

‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan onkin.

Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä hyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä kasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen, hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä uskonlujan helähdyksen sanoessaan:

— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!

— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.

— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes säihkyvin silmin.

Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.

— Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten.

— Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin henki altis.

Ja taasen seurasi äänettömyys.

Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli lennähtänyt rekeen hänen eteensä.

— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta putosi rekeeni.

— Mistä niin? kysyi Tanu.

— Tasalan ikkunasta!

— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle, jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.

— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki — Ristuksen siunattu verenpisara!

— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!

Johannes kiitti.

— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla. Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta sekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.

Johannes lupasi.

Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia, sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella kukin kotiaan.

Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.

Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen heitti hänen syliinsä.

3

KATRI TYTTÖ

Isä Johannes heräsi varhain.

Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli joutunut...

Siihen hän heräsi.

Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa. Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.

Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.

Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.

Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon. Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.

Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.

Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan, että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui, sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.

— Ota voitakin! kehoitti Johannes.

Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa se heti suli näkymättömiin.

39

38

Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.

— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.

Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.

— No?

— Eläähän hän, — jollei...

— Jollei mitä?

— Jollei ole yöllä kuollut.

— Mitä? Onko hän sairas?

— Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.

— Missä hän on?

Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä, vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla ilmeellä katseensa lattiaan.

Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.

Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.

— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.

Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.

— Missä äitisi on?

— Hän... hän on...

— No!

— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.

Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin, jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.

Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän vieläkin osanottavammin.

Tyttö nyyhkytti tyynemmin.

— Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa?

— Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.

— Vihaan?

— Niin, tai halveksutte...

— Miksi?

— Kun äiti on siellä...

Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä kasvoista vastausta kysymyksilleen.

— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?

— Kuka poika?

— Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka tuli tiellä vastaan.

— On kai...

— Äitisi on siis siellä miehelässä!

— Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.

— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?

— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.

— Niinkö isää?

— Niin.

— Entä poika?

— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu...

— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät, jollaisia en ole nähnyt kuunaan.

— Julkeat silmät?

‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät älykkäiltä.

— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan, puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten "hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"...

— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.

— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen.

— Ja miksi?

Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä pöydän nurkalle.

— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on...

— Mikä on?

— Henkipatto!

— Minkätähden?

— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.

— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi luo!

— Lähteekö isä? Sinne!

— Tietysti! Miksen sitten?

‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan?

— Tulisit mukaan?

— Voi, en kuunaan!

— Äitisi luo!

— Voi, elkää, rakas isä...

— Miksi ihmeellä?

— Siellähän ovat _ne_!

— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.

Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua, tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:

— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?

— Johan se yli vuoden kuuluu...

— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?

— Minäkö!

— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?

— Ei sinne uskalla kukaan.

— Miksi ei?

— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä — isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan uskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta eihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan.

— Ole huoletta!

— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja...

— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.

4

TASALAN VAPAATALOSSA

Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.

Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen alla.

Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.

Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi, liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan. Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla, luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.

* * * * *

Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.

Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika, kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen, saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut. Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle. Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.

Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.

Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.

— Jumalan terveheksi!

— Terve toivojalle!

Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen vasempaan ja pisti kättä.

— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!

— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla taloon.

— Eikö!

— Sairaan luo piti...

— Kellekäs nyt on pappia haettu?

— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä on sairaana.

— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.

— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.

— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne, tuumaili Tanu.

Johannes katsoi kysyvästi Tanuun.

— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät nenäänsä pistää...

— Ja miksei?

— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?

Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:

— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.

— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.

Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.

Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi, ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella huulilleen.

Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini. Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä, jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle...

Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen morsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.

— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi Tanu rohkaisevasti tyttärelleen.

Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.

— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä, tyttäreni!

Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä oli ja raahasi sen Johanneksen luo.

— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.

— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.

Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät, oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon, hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen ruutuun puitetuista lasiakkunoista.

Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi. Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.