Part 2

Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.

— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä luo sulki tämän syliinsä.

— Nytkö siis menette!

— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!

— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan jälkeen.

Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa. Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia, kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin lapsellisine tuumineen.

He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut, miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.

Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina. Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä muuten kuin näkyväisten avulla.

Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä, jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien pohjalla oltiin.

Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat. Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään.

— Tule tänne peitteihin!

— Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä.

— Eiköhän hevonen ala väsyä?

— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin kelillä.

Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.

Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää, jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.

Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea, jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia, hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan, uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä...

Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja, joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa, joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli nähtävästi hieman pesaistukin.

— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.

— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset töllistelivät.

Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän kohdalla.

Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä paikkaa lähestyttäessä.

Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta. Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään lukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X pe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus, tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla kuiskaten:

— Niin, suo rauha ja siunaus!

— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi kyytipoika.

Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson loivanteeseen.

Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas, hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää" toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.

Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan petäjikön reunaan.

— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.

— Missä niin?

— Tuollapa, jonne poika menee!

Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:

— Sudenpolkuja mitä lie...

— Tunsitko pojan?

‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli kysymys.

— Minkä?

— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika vahingonilon vivahduksella.

— Ja miksei?

— Eipä heitä ole nähty...

— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin puolustellen.

— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän tulostaan.

Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.

Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.

Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella, tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen käteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.

Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan, avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät, mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle papille.

‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.

‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.

‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.

— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes. — Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin, kirkkolautakunnan jäseniin.

Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan heidän kättään.

— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että uusi isäntä astuisi edeltä sisään.

Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot, jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin räystäslautoihin.

Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen mieleensä johtuneen.

— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.

Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille. Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä. Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.

— Minä vain pistäydyn sisällä...

Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni kirkkoon.

Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa, eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka, josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.

— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.

Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta, jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa, yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera ruuanlaittohommissa.

— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.

— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.

— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu avaten oven peräseinällä.

Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle. Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen; tietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle, luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta kerralta, kun siitä messusivat.

Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.

— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä, että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.

Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa. Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin, toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan. Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes istuutui rahille sen eteen.

Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset, toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut, hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin, mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten tulevan miehissä kuulemaan.

Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.

Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää, jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella. Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn, ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.

Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin. Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin kotioloihinkin.

— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi, virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan kymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt pitäjälle homehtumaan...

— Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta taloon...

‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.

‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.

‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin, edellä, selitti toinen.

— Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.

‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.

Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.

Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:

— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa...

— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.

— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.

— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan noita tyttäriä... harva se talo...

Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan jokin syvempi salatarkoitus.

— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.

‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.