Part 17

Lyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle refectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi pitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa, vasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä pitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha riippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus. Vasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina, lievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista ja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden vuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten vuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana lukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen vuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän Birgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä naisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin hänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren kirjasta "De claustro animæ" (Sielun luostari), jossa verrattiin ihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin, menoihin ja henkilöihin.

Aterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin kiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin. Abbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen liikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää tai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän ystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli myös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä sisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa auditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina häneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä meni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu puheportille.

Astui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä vaikeni.

— Sisar Kaarina!

Parvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren kanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois kasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin muidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan päällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta. Kysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo.

— Puheportille! sanoi tämä.

— Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä.

— Joku mieshenkilö...

— Isäni?

— Pappismies!

Kuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti, hunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän puheportille.

Siellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki, mutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän jätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä ihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun luukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin pamppailevin sydämin:

— Kuka siellä?

— Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni.

— Isä Johannes!

Äänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä yhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan äkilliseen riemunsoinnahdukseen.

Luukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä yhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko iankaikkisen autuutensa.

— Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ... kuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu helähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin kymmenen vuotta sitten..

Sisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi kiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys.

Sitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten oikein sanoisi sanottavansa.

— Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit tulla kotiin...

— Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa.

— Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua...

— Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina sisar olisi odottanut jotakin muuta.

— Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä luostarista...

Sisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin salavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka vuoro tänään oli vartioida puheporttia.

— Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen sisareen.

— Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes.

— Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat...

Taasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä jostakin muusta.

— He... ja kaikki...

— Ketkä? kysyi Kaarina.

— Minäkin... ja...

— Ikävöinytkö!?

Ääni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin hätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan selkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla vilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut tämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon lämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä.

Samassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja hätiköivä ääni huusi sieltä käytävään:

— Sisar Kristina!

— Mitä nyt? vastasi tämä.

— Sisar Clara kutsuu sinua!

— Onko hän herännyt houreistaan?

— On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen pian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan.

— Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää, mutta käännähti takaisin.

— Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha sisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon.

Hän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan.

Mutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata rautaristikon läpi:

— Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan pohjoispuolella!

Epävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä levottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin auditoriumiin.

Muuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset kumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden käsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen, mikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun korkokuvaakin.

Sisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi muutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa kutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina sairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle. Sillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan kahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista sisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla.

Kohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan luostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa. Abbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja lääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja sentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien sisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi ankaran tutkistelevalla äänellä:

— Puhelusi päättyi jo?

— Jo.

— Ja vieras meni?

— Niin.

— Kuulit hänen asiansa?

— Kyllä.

— Mitä vastasit?

— Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta.

— Suostuitko?

— En!

Ja kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun alta näkynyt hänen kasvojaan!

— Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin.

Kaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä puolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan kivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla muillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella oli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa; ainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä luostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar Helena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka varsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa avaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn päätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet, Kaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja nelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille.

Helena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien seurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli säilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan koko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden oli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli yrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä taitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi Kaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän harventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli johanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että mummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin nuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi Kaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle sisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili tyytyväisyydestä ja ilosta.

Kasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun kasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin sisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli tarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle luostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti nuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan.

Niin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta kun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen luostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin nöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan heltyi:

— Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan?

Sisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken sopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen.

— Viime kerrallakin viivyit niin kauan.

— Jouduinhan vesperaan...

— Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan!

— Rakas äiti, saanhan mennä...

— No, mene nyt... elä vain viivy kauan!

Sisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin, jätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle.

Sangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista. Jo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan puhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen käyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen kuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa mielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen äänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat "isä Johannes" ja "ikävöinyt", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen, että se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja suloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa ja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi... ja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan päätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan menemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla sinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten saisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen... eikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen arvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_ häntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat ristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen, mutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun aikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään aprikoimaan, miten järjestäisi menonsa.

Aivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa kaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan, ja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle, jossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi porvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle yhtymäpaikalle.

Hiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan pohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli tarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän luostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja siitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä.

Isä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi nunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä kymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin ja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt lainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina liiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään.

Kaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi hänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti puristaa.

— Miten sinä pääsit! sai hän suustaan.

— Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin kovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme, varmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn...

He kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja Johannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin kiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen sarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän, vähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella ja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli ja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa ainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli unelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja kuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan selkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut näistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan...

Samassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän mieltä pahoittaneensa.

— Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria muuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen näköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa varten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen sarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa.

— Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua...

— Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän loitommalle...

— Karkaat!

— Niin, tätä samaa tietä...

— Kuinka se on mahdollista?

— Helena muorin luvalla, kuten nytkin.

— Ikävöitkö sitten niin?

— Ah!

Kuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui hetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen pitkistä kaihoistaan.

Mutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle ja virkahti:

Menkää edeltä tuonnepäin!

He olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle rannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi hengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä ylöspäin.

Isä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta saamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut tulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva nainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut tuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko luostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko se vain hetken hilpeyttä...?

Kaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä alaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen ruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen ympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt myös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne Johanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen poskensa paloivat!

— Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin parisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi. Toisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian pitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan ryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä päässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea... Sitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin portin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita... mutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja tekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä...

Isä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta säteileviä silmiään.

Äkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen tuomana tuskallisen kaihoisa ilme.

‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa saattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt olkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin messuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten niin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin, lukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin unelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti katkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain, itkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei häntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään todellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja laulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin johonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta kun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä, silloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen käsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni kaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa mielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut. Sitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne, jotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa eletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat yhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa kukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa puhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa päin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen kätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena kuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu todelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja sen ympärille.

Kaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän asti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja hän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei olisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista kainostelevan:

— Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja ymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus oli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma tai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät messujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä, silloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona, varsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi, se aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin suloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista ylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan toisen kasvot... sen, joka puhui hänestä...

Kaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin. He olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea koivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten koivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä sopimuksesta.

— Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän ollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde...

Hänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea, mihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen.

— Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes.

Kaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat vesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen kymmenvuotiset surut ja tuskat.

Mutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä Johannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla:

— Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle?

— En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään lepäävää nunnaa huulille.

— Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin tuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain vaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen oikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja oppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin luostarista, jollei...

Isä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti tahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen.

* * * * *

Isä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän ollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan luostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan he muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät.

Isä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt huntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa ja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen palattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla, ja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen, jonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin päivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin rinnalla luostaria kohden.

Luostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja sittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot, tahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut luopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat ainakin puheportille.

Sinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi oli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin vähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi lähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua.

Kaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei ankara äiti suostunut.

— Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina.

— Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla paastoruualla.

— Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan?

— Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän.

Sisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella sydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä määrin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän sopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen.