Part 16

MATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN

Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.

Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan tummanpuuhkeana.

Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset merkitkin siihen kuulumisestaan!

Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua oppia.

Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.

Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt. Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla, joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen" ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken tultua.

Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.

Näin se kuului:

Paras veljeni herrassa!

Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.

Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja, joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten" myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt. Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat, valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan elävässä elämässä.

Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea uskollisin ystäväsi

P. S.

Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut, että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä. Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan. Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.

Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!

Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja kirkon ohi.

Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon pientarella.

Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa, kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään, johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan, mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa, ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta. Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.

* * * * *

Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.

Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.

Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue. Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja saapui min piispantalon portille.

Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan. Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja, ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.

— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?

— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.

Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin kirjoituksia.

— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä?

— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin Martti piispan puheilla.

Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.

— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman katkerasti naurahtaen.

Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään nousi hänen huulilleen kysymys:

‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?

‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on kunnianarvoisa lehtorimme sairaana...

‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.

‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten tässä ruvetaan elämään.

Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.

‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa, ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.

— Onko veli Hincerus vielä täällä?

— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.

— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?

— Niin kävin!

— Mutta se kai onkin parempi.

— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani. Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.

— Onko jo pitäjä tiedossa?

— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari maisteri haluaa minut sinne.

— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.

Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.

Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi Pietari maisteri Johannekselta:

— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?

— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?

— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.

— Mitä kumman linnaa?

— No, Kuusistoa.

— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.

— Niin on. Mutta nyt se puretaan.

— Miksi?

— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.

Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.

— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt vain linnan, en minä sitä kaipaa.

— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan käsikirjuri.

— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja etsii vain niitä, jotka isän ovat.

— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken kirkolta!

— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. — Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.

— Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi.

Martti piispa huokasi.

— Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin teille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on kasvatettava hengenkylvöä tekemään.

Näin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella vastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan ja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään sivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias poikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan puhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen kirkkaissa silmissään.

Isä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla Naantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan puoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa kirjoitti sen.

Mutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli perjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana jaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä täytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia jakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia temppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki vielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt enimmän osan hänen tuloistaan.

Ei hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä vanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta noudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan.

28

ISÄ JOHANNES JA SISAR KAARINA

Isä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa päätä ajoi hän sisarten monasteriumiin.

Abbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan ylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä äidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta, joka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui tuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä pois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin juuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa epätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella, oikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä vaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden viimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta vähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja tulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina elämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi saanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa.

Saatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan vapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä. Sitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi kylmän tyynesti:

‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään.

— Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne?

— Se ei käy päinsä!

Isä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan.

— Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli.

— Totta kai häneltä täytyy kysyä...

— Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään viekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen.

Isä Johanneksen mieli kuohahti.

— Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan?

Abbedissa puraisi huultaan.

— Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän sukulaisensa, vastasi hän.

— Eivätkö papitkaan?

— Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle.

— Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on tultava itsensä?

— Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan.

— Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on luostarin hallussa.

Abbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei hän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta, ettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua lähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt jo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi.

— Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani taipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes.

Abbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua veljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten tuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa.

— Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa puheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä. Sisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan.

Hän nousi ja soitti.

— Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle.

Sisar meni.

Abbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä.

Jännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä Johannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten puhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan, josta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan parin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja ristikon takana suljettu puuluukku.

* * * * *

Luostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia huhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui jotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa suljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa pääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat.

Tämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän loisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden tunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus tietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin tavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria kohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime aikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että sisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain sisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä viime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia aatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden tilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain silmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut entisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää, jonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen heijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä, hukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen hurskaustunnelman alle.

Luostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet läpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä olkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan, joka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut kuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista ja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat kulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa parilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: "Syvyydestä huudan sinua, herra!" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen lehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden harjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa, luettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki ristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina kolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä herraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja laulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin, nunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin puolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille.