Part 4

Leila yksin (ovelta Fiinan jälkeen.)

LEILA

Kyllä Fiinakin on ajattelematon, meluaa ja huhtoo kuin olisi tuli irti, mitätön asia! (Nousee kävelemään, äänettömyys.)

20 kohtaus.

Albert ja Leila.

ALBERT (Tulee paperiliuska kädessään):

Leila, pieni Leila, se on mainio, se on ihana, syvä — — Leila, siitä tulee vielä aaria, tai ballaadi, tai sonetti taikkapa aluksi melodraama! Joudu Leila pian lausumaan, minä improvisoin pianolla, se teki minuun niin valtavan vaikutuksen — se on rukous!

LEILA

Eihän toki, en minä!

ALBERT

Älä nyt Jumalan tähden estele, se soi sielussani, sinun täytyy — soitan niin että voit pausseiksi vuorotellen laskea 6, 4 tahi 2 tahtia!

LEILA

Mutta ensiksi minä tahdon lämpimämmän valaistuksen, tämä on niin koleata, vasta sitten minä voin sen lausua — —

ALBERT (Keskeyttäen, kiihtyneemmin):

Sama se, yhdentekevää, vaikkapa pimeässä, no, mutta joudu nyt Leila pieni!

LEILA (Sytyttää flyygelin vieressä seisovan punakaihtimisen sähkölampun ja sammuttaa kruunun):

No nyt olen valmis! (Albert alkaa soittaa ja Leila lausuu):

Isä, lapsiasi suoja turvan, kodin, hoivan tuoja, meitä helmassasi kanna, meille lohdutusta anna! —

Isä, lastes turva yössä, vitso meitä synnin työssä, mutta kiroistasi säästä vihas salamoista päästä!

Isä, rakkautes tähden älä vitso kaikkein nähden, iske yössä, iske salaa haava rintaan, joka palaa!

Isä, lapsiasi suoja turvan, kodin, hoivan tuoja emme pyydä sulta lisää, siunaamme vaan omaa isää!

Säestys on ollut aluksi salaperäisen harvatahtista ja uskonnollinen sävyltään, keskiosassa se kohoaa kiihkoisaan forttissimoon ja joluu viime värsyyn päästäessä utuisena pianissimona, väreilevät akordit kuvaavat rauhallista aaltoliikettä; — äkkiä ponnahtaa Albert seisomaan, tarttuu Leilaa vyötäisille ja suutelee häntä kiihkeästi.

ALBERT (Kuiskaten):

Rakastan, Leila, rakastan sinua!

LEILA (Heittäytyy Albertin syliin):

Oi Aape! (Äänettömyys.)

ALBERT

Sydämeni hehkuu punavaloa niinkuin tuo lamppu isäni kodissa! (Taluttaa Leilan sohvaan.)

LEILA

Oi rakas Aape, rakas Aape, miksi mainitset sanan isä elämäni onnellisimpana hetkenä, se sana tuo aina mieleeni elämäni tuskan!

ALBERT (Suudellen kättä):

Oi anteeksi, anteeksi, — Jumala, kuinka minä olen kömpelö hänellekin, jota rakastan, rakas ei puhuta, sillä sanat välittävät huonosti tunteita, kuunnellaan vaan kahden sielun sointuvinta soittoa! (Suutelee.)

LEILA (Kuiskaten.) Aape!

ALBERT

Leila, mikä arpi on sinulla otsallasi, minä suutelen sitä!

LEILA (Kiljahtaa):

Hyvä Jumala se koski!

ALBERT

Rakas, rakas — mikä, Jumalan tähden!

LEILA (Tyynemmin):

Se arpi!

ALBERT

Mistä olet sen saanut? (Leila vaikenee):

Eikö sitä voi minullekkaan kertoa?

LEILA (Kuiskaten):

Voi!

ALBERT (Hellästi):

En ole utelias, mutta, jos voit niin —

LEILA (Keskeyttäen):

Se on sinulle tuskallista kuulla!

ALBERT

Ei, sillä elämähän on vain joko onnea tai tuskaa, ja useimmiten ne toisiinsa yhtyneinä!

LEILA (Tummalla äänellä):

Minä olin silloin 4 ja puoli vuotta nuorempi kuin nyt olen, asuin vanhempieni kanssa siinä pesutuvan takaisessa huoneessa, josta olen sinulle kertonut, sama huone, jossa äitini kuoli! — Oli ilta, äitini makasi vuoteellaan kalman kylmät helmet otsallaan. Isä raukka tuli sinäkin iltana juovuksissa kotiin sen Virsellin kanssa, ja vaikka äiti oli niin heikko tahtoi isä olutta, ja sitten ne joivat kaiken iltaa. — — Juopuneiden keskustelu oli jo kohonnut kovaäänisyydessä huippuunsa ja taas laskeunut entiseen matalaan uomaansa, Virselli makasi lattialla ja kuorsasi, — isäni istui yksin ja — joi! — Minä istuin pallilla lähellä äidin vuodetta ja torkuin väsymyksestä. Äkkiä kuulin isän huutavan: »Täällä on kuuma kuin helvetissä!» Heräsin täydellisesti, sillä jokin kova esine löi otsaani, ja musta, lämmin vaate peitti pääni. Isäni oli riisunut takkinsa ja heittänyt sen minua kohti. Minä nousin ja ripustin sen tuolin selustalle, mutta samassa huomasin, että kuuma, punainen veri valui pitkin poskeani valkoiselle esiliinalleni, minä aloin itkeä peljästyksestä ja — —

ALBERT (Keskeyttäen):

Mikä siihen kävi?

LEILA (Painolla):

Suuri, rautainen tamminaula, joka oli isän takin taskussa!

ALBERT

Hän aikoi murhata sinut!

LEILA

Ei, Aape, älä sano niin, rakas ei niin, sinä et tiedä — hän teki sen vahingossa, tietämättänsä! — Albert — ajattele, äitini heräsi kuumeisesta unestaan ja näki minun vuotavan verta, hän sulki äkkiä silmänsä, risti kätensä ja minä kuulin, että hän rukoili!

ALBERT

Rakas!

LEILA

Minä olen paljon kärsinyt, sentähden minun silmissäni on syksyn jääkaihi! (Albert suutelee.)

ALBERT

Rakas, rakas, minä olen tasoittava sydämmessäsi surujen syvät uurteet, minä rakastan sinua Leila, kuuletko sinä, eikö rakkaus ole elämän punaisin kukka, eikö rakkaus ole sielun sointuvin sävel, minä suutelen säröiset sydämesi kielet ehjiksi! (Suutelee.) Minä säestän kahden sielun sointuvinta lemmenlaulua! (Taluttaa Leilan flyygelin luo, istuutuu sen eteen, Leila istuu Albertin polvella ja kietoo kädet hänen kaulaansa, Albert soittaa surullista, onnensekaista, väräjöivää elegiaa, Leila kuuntelee silmät ummessa.)

21 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA (Ryntää meluten sisälle):

Jessus, neiti hyvä — ai (peräytyy) neiti täällä on kyökissä yksi!

LEILA (Kiljasee ja ponnahtaa seisomaan):

Yksi mikä?

FIINA

Yksi juopunut hampuusi, joka sanoo, että hän on —

LEILA (Keskeyttäen):

Mitä hän on?

FIINA

Hän on neidin isä!

LEILA (Kiljasee):

Isä! (ja vaipuu pyörtyneenä Albertin syliin; Albert kantaa hänet sohvaan.)

ALBERT

Fiina hyvä, vettä, vettä, pian!

FIINA (Tuo lasin):

Tässä, voi, voi, tämä on kauheata! (Valelee itkien neidin ohimoita.)

ALBERT (Polkee kiihtyneenä lattiaa):

Fiina, aja se roisto heti ulos, heti, heti, — — heti! (Fiina menee.)

22 kohtaus.

Edelliset ja Valtonen.

VALTONEN (On juovuksissa, ryysyinen, kädessään sikaarilaatikko, jossa on rihkamaa ja jonka reunoilla, riippuu kellonvitjoja):

Ilman sitä, ai, jäi kuinka koree huone, ilman sitä!

ALBERT (Raivoten):

Ulos roisto, ulos!

LEILA (Tointuen):

Se on hän, se on Albert, ei, ei niin — — se on — — — minun — — i — − säni!

VALTONEN

Ilman sitä, aivan oikein, oikeassa paikassa, täällähän se minun likkani on, johon minä mielistyin! (Hikkaa.)

ALBERT (Kiivaana):

Minä vien hänet ulos!

LEILA

Ei rakas, ei — — hän on minun isäni!

VALTONEN (Hikkaa ja hoipertelee):

Ilman sitä!

LEILA ( Rukoilevasti):

Jätä meidät hetkeksi kahden kesken!

ALBERT

Et sinä kestä!

LEILA

Kyllä, kyllä, mene nyt rakas!

ALBERT

Huuda minua, jos hän tekee sinulle pahaa!

LEILA (Katkerasti):

Pahaa, voiko minulle enään tehdä pahempaa kuin särkeä elämäni onnellisimman hetken, sitäpaitsi hänhän on minun isäni! (Nousee reippaasti.) Minun isäni! (Albert menee.)

23 kohtaus.

Leila ja Valtonen.

LEILA (Kylmästi):

Isä on tullut minua tapaamaan, isä on hyvä ja istuu!

VALTONEN

Ilman sitä, fiiniähän täällä on kuin herraskaisissa, taitaa fröökynäkin jo olla herraskainen, (hikkaa) maalarin likka!

LEILA (Hellemmin):

Isä hyvä, istukaa nyt, te olette niin sairas ja väsynyt!

VALTONEN

Ilman sitä, mööpelit kuluu!

LEILA (Kylmästi):

Isällä oli kait asiaa, koska isä tuli katsomaan!

VALTONEN

Jaa, ilman sitä, ostaaks fröökinä vähän kalsonkin — nappia, sais tuttavan kaupalla! (Hikkaa.)

LEILA (Nyyhkyttäen):

Älkää nyt, rakas isä, olko ilkeä, puhukaa nyt mitä te tahdotte, minä autan voimieni mukaan! — Isä!

VALTONEN (Purskahtaa itkuun, istuutuu):

Ilman sitä, minun vaan tuli ikävä ainokaista likkaani, ilman sitä — — minä vaan tahdoin nähdä omaa pientä Leilaani, minä olen niin yksin maailmassa, siellä rannassa on niin kylmä, siellä niin tuulee!

LEILA (Itkien ja silittäen isänsä partaa):

Pieni, onneton isäni, itkekää, itkekää onnettomuuttanne, rukoilkaa Jumalan apua noustaksenne, teidän onneton Leilanne on rukoileva puolestanne!

VALTONEN (Yhä itkien ja hikottaen):

Ilman sitä, Leila tyttöni, sinuun minä mielistyin! (Hikkaa.) Minä en ole tahtonut olla sinulle paha en — — ilman sitä, minä vaan niin rakastan sinua, rakastan omaa ainokaista lastani!

LEILA (Lankee polvilleen maahan ja syleilee ja suutelee isäänsä):

Isä! — — (Äänettömyys.)

VALTONEN

Sinusta tulee ihminen, hyvä ihminen, parempi kuin minä olen — — parempi; — ilman sitä! (Itkee tyrskien.)

LEILA

Isä, rakas isä, jättäkää huono elämänne, nouskaa, kyllä Jumala auttaa!

VALTONEN (Nousee):

Ilman sitä, — »nyt sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään»,—ilman sitä! (Hoipertelee.) Hyvästi Leila, hyvästi ainoa lapseni, — — annappas vanhalle isällesi viisimarkkaa — ilman sitä!

LEILA (Etsii itkien rahaa kukkarostaan):

Tässä, kas tässä, rakas isä —, raha ei meitä voi nostaa, Jumala nostaa!

VALTONEN

Ilman sitä, — — nyt voi taas maata Botsmannin-kadun yömajassa ja saa potin oltta murheeseen, ilman sitä!

LEILA (Epätoivoisena, kurottaen käsiään isänsä jälkeen): Isä, rakas isä, teillä ei ole enään kotia, käskekää, lausukaa toivomus, niin minä tulen luoksenne ja hoidan kotia, sillä me kuulumme yhteen!

VALTONEN (Vakuutuksella):

Ilman sitä, tul' vaan, mutta minä tahdon minun vapauteni! (Itkee.)

LEILA

Tietysti, rakas isä, vapaus hyvään, mutta huonosta teidän täytyisi koettaa luopua!

VALTONEN

Se on minun asiani! (Hikkaa.)

LEILA (Rukoillen):

Oi, rakas, kallis, pieni isä, luvatkaa!

VALTONEN

Tulin Leilaani kattomaan, en rippisaarnaa kuulemaan, — ilman sitä! (Poistuu hitaasti.)

LEILA (Hänen jälkeensä):

Isä — —, isä — — isä! (Itkee.)

24 kohtaus.

Leila ja Albert.

ALBERT

Hän siis meni!

LEILA (Itkien):

Jumalani, kuinka kurjaa, kurjaa! (Miltei huutaen):

Oi, vihlovaa Jumala, (nousee) oletko sinä olemassa? (Repii hiuksiaan.)

ALBERT (Kuiskaten):

Leila!

LEILA

Oi isäni, isäni — sinä menit, vaikka me kuulumme yhteen, sinä rakastat minua, elämäni väreilevimmällä hetkellä sinä minua rakkaudessasi etsit — oi punainen uneni katosi, minä näin elämäni tuskan! (Itkee rajusti.)

ALBERT

Voi Leila rauhoitu! (Silittelee hänen hiuksiaan.)

LEILA (Kävellen kiihkeästi):

Oi, minun punainen unelmani vielä palaa takaisin, sillä lempeni on vielä kehdossaan, mutta sinun onnesi, isä, ei palaa koskaan — ei koskaan — koskaan! (Pysähtyy äkkiä: ) Miksi näytti elämä suurimman onnenhetkellä suurimman onnettomuuden, (kävelee väristen ja pysähtyy) niin siksi, että onni on särkyvä kupla!

ALBERT

Leila!

LEILA

Niin!

ALBERT

Hän meni Minä en mennyt!

LEILA

Niin!

ALBERT

Särkyikö jotain?

LEILA (Nyyhkyttäen):

Särkyi! (Juoksee Albertin kaulaan): Mutta rakkaus sittenkin elää! (Esirippu.)

IV NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ:

Auditoriosali yliopistossa. Salissa on kateederi oikealla, seinällä, penkkiä kuulijoita varten ja tuoleja. Kolme suurta akkunaa peräseinällä, akkunoiden välissä seinällä kuvia, jotka esittävät Forum romanumia y.m. anttiikin aikuisia paikkoja. Vasemmalla seinällä ovi, joka vie voimakkaasti valaistuun solennitettisaliin, samalla seinällä ovi, joka vie korridooriin, oven vieressä vaatenaulakko, vielä on huoneessa pienipöytä vesikaraffineen; on ilta, sähkölamput palavat.

1 kohtaus.

Ulla ja Fiina.

ULLA (Tulee puettuna suureen kappaan, Fiina kantaa musiikkisalkkua ja pientä käärettä):

Fiina panee nuo nyt tolle tuolille ja auttaa minun päältäni!

FIINA

Heti frouva! (Auttaa Ullan päältä ja ripustaa kapan naulakkoon. Ulla on puettuna, mustaan yksinkertaiseen silkkipukuun, päässä on hänellä musta pitsibaretti.)

ULLA

Fiina avaa ton paketin, ettäs saan peilin, minun tarvittee hiukan itteeni ställätä! Mutta mitäs se kello on? (Katselee kelloaan: ) Herra ääretön — jo 20 vailla kahdeksan, pian se Leilakin tulee —, voi, voi, jos se nyt vaan menis hyvin!

FIINA (Avaten käärettä):

Kyllä se menee frouva hyvin!

ULLA (Äreästi):

Vait flikka, sinä et ymmärrä mitään, et niin mitään, kattokkin, että sen paketin avaaminen menee hyvin, — no pian se peili, mulla on kiire!

FIINA (Ojentaa peiliä):

Tässä, hyvä frouva!

ULLA (Siepaten sen):

No menes nyt sinne Aleksanterinkadun puoliselle ovelle vahtamaan ja kattokkin, että olet nopsa auttamaan fröökynää kun hän vaunulla tulee! (Fiina menee.)

2 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

Voi, voi, kuinka minua pelottaa, se Leila paha on ollut taas niin ihmeen närvöösi, Herra ääretön, kuinka se osas taas viime yönä porata niin, että minä jo luulin siltä äänen painuvan, sillä on hiukan kranttu kurkku, vaikkakin kova ääni, mutta on sitä vahvemmatkin äänet sortuneet, — Herra ihme (peilailee) eikö se jo tule, voi, voi se tulee viime tingassa ja tulee sitten niin närvöösiksi! (Menee peräovelle ja kurkistaa siitä saliin: ) Oo — hoh, johan sali on vallan puolellaan väkeä, saa nähdä, niin muutaman minuutin perästä se on vallan täys, — Herra ihme, sitä flikkaa!

3 kohtaus.

Ulla ja Emblundska.

EMBLUNDSKA (Kurkistaa vasemmanpuolisesta ovesta sisään):

Ai, jai, saanko tulla sisään, Ullahan on täällä vallan yksin?

ULLA (Ystävällisesti):

Kas Liina, Herra ihme, sehän hauskaa, tule vaan, mutta kuules Liina, kyllä sun sitten täytyy mennä, kun Leila tulee, ettei se kävis närvöösiksi!

EMBLUNDSKA

Juu, juu, minä vaan tulin kattoon mimmoinen se Leilan kleninki on!

ULLA

Jaa, Leila ei ole vielä tullut, minä jo olen oikein levoton!

EMBLUNDSKA

Miksi niin?

ULLA

No, Herra ihme, se myöhästyy ja sitten se fieskaa koko konsertin!

EMBLUNDSKA

Eikä fieskaa, johan sillä on tottumusta!

ULLA

Niin, onhan se totta, siellähän se Mynssenissä lauloi hienoissa herrasväissä ja olihan sillä omakin konserttinsa, ja lehdet kiitti vallan ihmeesti, mitenkäs se taas olikaan kun se Mynssenin soittolehti sanoo — — juu: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija, ääni on vahva ja taipuisa, forttepianot olivat utuiset, äsh, ei se nyt juuri niin ollut, — — juu, pianissimot olivat utuiset, laululinnuista rikas Suomi on taas lähettänyt kuultavaksemme yhden parhaimmista laulajistaan ja — —

EMBLUNDSKA (Keskeyttäen):

Rakas Ulla, älä nyt viitti, johan minäkin kohta osaan ulkoa tuon värsyn!

ULLA (Nenäkkäästi):

Osaa, osaa, mutta et ainakaan tämän illan ohjelmaa osaa ulkoa, minä sen olen kuullut senkin seitsemän kertaa!

EMBLUNDSKA (Pisteliäästi):

Sitäpä varten minä ostinkin pilotin, että edes kerran kuulisin, vaikka olisi se Leila voinut antaa yhden friipiletin vanhalle tuttavalleenkin!

ULLA

No, no, ensin suvulle ja sitten tuttaville!

EMBLUNDSKA

No, eipä se suku nyt ole niin häävi ja ääretön!

4 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA (Kiireellä):

Nyt neiti tuli, nyt se tuli!

ULLA (Emblundskalle):

Mene nyt, ettei se tule närvöösiksi!

EMBLUNDSKA

Kyllähän minä, mutta, jos hiukan sais nähdä sitä leninkiä läheltä!

ULLA (Armolllisesti):

No, sama se, katto vaan, mutta älä kajoo!

5 kohtaus.

Edelliset, Albert ja Leila.

LEILA (Tulee puettuna komeaan oopperakappaan Albertin seuraamana):

Voi onko se pikku täti jo tänne ehtinyt, aina sama hyvä täti! (Huomaa Emblundskan: ) Iltaa, rouva Emblund, hauskaa tavata, joko Nanna on tullut kotia ulkomailta?

EMBLUNDSKA (Niiaa):

Kiitos kyllä, kiitos hyvin! (Niiaa):

Ai kun koree kapp — — (Ulla varoittaa sormellaan.)

ALBERT (Auttaa Leilan päältä ja antaa kapan Fiinalle, joka ripustaa sen naulaan; Leila on komeassa, Valkosessa dekolleteratussa konserttipuvussa):

Kas niin!

EMBLUNDSKA (Lyö käsiä yhteen):

Jessu ku' fiini, ai, jai! (Aikoo koskea, mutta Ulla varoittaa, ja näyttää salaa sormella ovea, Emblundska poistuu pälyen jälkeensä.)

6 kohtaus.

Leila, Albert, Ulla ja Fiina.

LEILA

Jos Fiina nostais vähän tuota kiharaa tuolla niskassa, — kiitos, ja pitäs vähän peiliä, tuo on tuosta vähän pahasti! (Fiina auttaa.)

ALBERT (Selaillen nuottia salkussa):

Leila, pelkäätkö sinä?

LEILA (Nauraa hermostuneesti):

Mitäpä minä pelkään, kun sinä rakas säestät!

ALBERT (Eräät nuotit kädessään):

Kuule Leila, muista nyt, että siinä ensimmäisen osan viime numerossa, siinä aariassa minä ennen nousua säestän hiukan ritardando vaikkei nuoteissa oikeastaan niin ole, mutta kuten olen sanonut minun käsitykseni on se, että tremolot siten sen jälkeen tulevat vaikuttavimmiksi!

LEILA (Yhä järjestäen itseään):

Juu, juu, — mutta muista Aape, jos minä sattuisin sen unohtamaan, niin muistakkin, että olet tarkkaavainen ja säestät minun kanssani samassa tempossa!

ALBERT

Luvataan!

ULLA (On istunut levottomana kaiken aikaa ja usein yrittänyt puhua väliin):

No, vihdoinkin, onkos nyt kaikki temput selvillä?

LEILA (Ystävällisesti):

On täti pieni, on! — Mutta eikö täti mene jo salonkiin? (Fiinalle: ) Ai, Fiina katsoo vähän tuosta oven raosta, huomaa vaan raosta, miltä sali näyttää!

FIINA (Ovella):

Herranen aika, se on aivan täys, naama naaman vieressä!

ULLA

Sh Hikka, ei sovi sanoa naama kunniallisten ihmisten kasvoista, kissalla on naama, ihmisellä on kasvot, kasvot, muistakakkin se! (Oven yläpuolella oleva sähkökello alkaa päristä, Ulla säpsähtää ja töllistelee tyhmän näköisenä.)

ALBERT

Nyt on siis kello tasan kahdeksan, taikka neljänneksen yli (katsoo kelloaan) kahdeksan, ei vielä kiirettä!

ULLA

Mikäs ovikello se on?

ALBERT (Nauraa):

Se on normaalikello, äiti, se soi joka koko tunti ja aina neljänneksen yli eli akadeemisen kvartin jälkeen!

ULLA

Se on ikävä kello! (Albert ja Leila nauravat.) Kuka sen lyönnit ehtii laskea?

ALBERT (Leilalle):

Voitko hyvin?

LEILA

Voin, kuten näet!

ALBERT (Ojentaa nuotteja):

Katsoppas vielä hiukan noita ensimmäisen aarian alkutahteja, älä vaan nosta alussa, sillä salin ollessa täynnä ihmisiä on akustiikka aivan toinen kuin tänään aamupäivällä harjotuksessa!

LEILA (Pitelee nuotteja ja hyräilee):

Sen minkä minä kirjoitin sen minä kirjoitin!

ALBERT

Bravoo! (Taputtaa käsiään.)

7 kohtaus.

Edelliset ja eräs pieni tyttö

TYTTÖ (Kädessään kukkavihko):

Onko neiti Leila Valtonen täällä?

LEILA (Iloisesti):

On, pikku enkeli, on — Aape, anna vähän juomarahaa tälle keijulle! (Albert antaa.)

TYTTÖ (Niiaa):

Kiitoksia, hyvä herra! (Poistuu Fiinan kanssa.)

8 kohtaus.

Leila, Albert ja Ulla.

LEILA

No kiitos nyt rakas, kuinka kauniita, kiitos Aape! (Suutelee Albertia otsalle.)

ALBERT

No onneksi olkoon, vaan nyt on lähdettävä! (Ottaa nuotit.) Marsh mamma salonkiin toista tietä! (Leilalle):

Rohkeutta Leila! (Menevät peräovesta.)

9 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

Herra ääretön, kun minua pelottaa, en minä vaan mene sisälle, en, se voi Leilaa vaan närveerata, voi, voi, kun nyt alku vaan olis hyvä, niin kyllä kaikki olis hyvin. (Kuuntelee: ) Kas nyt ne klaputtavat, no ei se nyt vallan kovalta kuulu! (Nousee: ) Jos menis vähän kuulemaan!

10 kohtaus.

Ulla ja Pahlman.

PAHLMAN (Tulee vasemmanpuolisesta ovesta puettuna redingottiin):

Täälläkös sinä, minä kun kattelin salissa sinne meittin paikoille, muttei sinua näkynyt, samassa se Leila tulla lopsahti sisään, ja ihmiset rupes räpyttämään käsiään, no enhän minä mitenkään enään iljennyt siinä seistä töllistellä, vaan juoksin tänne!

ULLA

Se olikin parasta pappa, kyllähän me ne laulut jo osataan ja parasta on, ettei sukulaiset istu siinä aivan nokan alla, se kuuluu niin piinaavan!

PAHLMAN

No niin, voihan se olla totta, ja ollaanhan me kuin omaiset!

ULLA

Sepä se!

PAHLMAN

Oliko tyttö peloissaan?

ULLA

Ja vielä mun mitä, kun Aape kysy, niin se vaan nauraa kikatteli!

PAHLMAN

Sillä tytöllä on jo tottumusta, vaikkakin se täällä Helsingissä nyt esiintyykin ensikerran kaksivuotisen opintomatkansa jälkeen! (Nauraa.)

ULLA

Tyst ny', se kuuluu saliin!

PAHLMAN

Eikä kuulu, ei me nyt kirkossa olla, — luuletko, että tämä ilta tuottaa meille kunniaa?

ULLA

Herra ääretön, kaikkia se kysyy — tietysti, kuinkas se Mynssenin soittolehti sano: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija — —

PAHLMAN (Keskeyttäen):

Ptruu, akka — riittää, riittää, tuon minäkin osaan, mutta mitä luulet meikäläisten arvostelijain sanovan?

ULLA (Nenäkkäästi):

Jaa se on heittin asiansa!

PAHLMAN (Nauraa):

No, no, Ulla, älä ny' pillastu kun olet juhlapuvussakin! (Nauraa, sähkökello pärisee, Pahlman ei ole huomaavinaankaan sitä.)

ULLA

Tiedäks mikä toi on?

PAHLMAN (Välinpitämättömästi):

Normaali kellon yhteydessä oleva sähkökello!

ULLA (Nolona):

Ja mitäs se löi?

PAHLMAN

Akadeemisen kvartin yli kahdeksan!

ULLA (Nöyränä.) Kyllä pappa on viisas!

PAHLMAN

Ulla!

ULLA

Noh!

PAHLMAN (Matalalla äänellä):

Tiedätkö, minä näin tuolla koritoorissa yhden kreksun, joka oli aivan juovuksissa, se puheli kaikkien ihmisten kanssa, minä luulen, että se oli — —

ULLA (Keskeyttäen):

Herra ihme, kuka?

PAHLMAN

Että se oli Leilan oikea pappa!

ULLA

Voi, voi, jos se oli niin, älä vaan sano sitä Leilalle, silloin se tulee närvöösiksi!

PAHLMAN

No, enhän minä edes tiedä oliko se, mutta kun se puheli sen frouva Emblundin Nannan kanssa.

ULLA

Jassoo, kyllä se oli, voi, voi sitä ukko rähjää! Vois se nyt kanssa joskus jättää sen tytön rauhaan!

PAHLMAN

Vait ny'! (Kuuntelee: ) Nyt ne siellä räpyttävät!

ULLA

Ehkä se meni hyvin, voi kuinka hauskaa!

PAHLMAN

Meni kuinka meni, mutta minä olen niin levoton, en itsekkään tiedä mikä mua riivaa!

ULLA

Aij, jai Aadolf — onkos se sinun vattas taas hullusti, unohditko sinä villapaidan?

PAHLMAN

Äsh, mitä sinä paidoista ja vattasta huolit, se nyt on sydämmessä se levottomuus, ymmärrätkö!

ULLA

En, se on vattassa!

PAHLMAN (Polkee lattiaa ja ampasee kävelemään):

Vait akka!

ULLA

Jassoo, pappa aikoo laittaa täällä konsertin, vai tiatteriako sinä tahdot pelattavan? (Lyö kämmeniään yhteen):

Ohoh, en itkis tässä huoneessa vaikka mikä olis, en, en —

PAHLMAN (Nauraa):

No mutta, kylläpä sinäkin olet hermostunut, pilasta pillastut! (Nauraa.)

ULLA (Tyynemmin):

No mitäs, kiusaat! (Kuuntelee: ) Nyt ne taas siellä klappaavat!

PAHLMAN (Taputtaa Ullaa olalle):

Mamma, mennäänkös me sitten nuorten kanssa ulos syömään ehtoollista, mitä?

ULLA

Jaa, saa nyt nähdä!

PAHLMAN (Nauraa):

Mennään nyt, mamma, vaan kerranhan on Leilalla konsertti!

ULLA

Herra ihme, oleks pöhkö, ei suinkaan se siihen lopeta, ei!

PAHLMAN (Nauraa):

Tietysti minä meinaan, että vaan kerran sillä on ensimmäinen konserttinsa täällä!

ULLA

Jaa, — — kattos se on toista!

PAHLMAN

Mennäänks mamma? (Äänettömyys.)

ULLA (Miettiväisesti):

Jaa, — jos sinä lupaat, ettes juo kun pari totia!

PAHLMAN (Nauraa):

No, mitäs niistä pienistä nyt!

ULLA (Tiukasti):

Ei, juuri niistä nyt on sovittava, muuten sinä häpäset minut ja ittes!

PAHLMAN (Kiihkeästi):

Koska minä olen sinua hävässyt, häh?

ULLA

Kas, kas — — en vaan minä yksin ole närvöösi, hihkut kuin olisi nahassas potti konjakkia.

PAHLMAN (Nauraa):

No, enhän minä, no me siis mennään!

ULLA

No, olkoon sitten!

11 kohtaus.

Edelliset, Leila ja Aape.

PAHLMAN (Kun perä-ovi avautuu, kuuluu voimakkaita kättentaputuksia, Leila tulee iloisena Albertin saattamana):

Kas, tuossahan tulee laululintuseni! (Nauraa.)

LEILA (Iloisesti):

Niin, setä, tässä se tulee, nyt minä olen laulanut itseni lämpimäksi!

ULLA (Tarjoaa shalettia):

Aij, jai ota nyt toi liina harteillesi, ettet vilustu! (Leila ja Albert vaihtavat hymyilevän katseen.)

ALBERT

No, miltäs tuntuu, Leila! Se loppu meni oikein brilljant!

LEILA (Veikeästi):

No, ei se suotta ollutkaan minun bravuuriaariani!

ALBERT (Kuunnellen):

Ei, kyllä sinun nyt täytyy mennä kiittämään! (Avaa oven, kuuluu suosionosoituksia, Leila menee.)

12 kohtaus.

Ella, Pahlman ja Albert.

PAHLMAN

No, laulaako se Leila tänään hyvin? (Nauraa.)

ALBERT

Niinkuin enkeli!

ULLA (Viisastellen):

No, niinkuin ei enkeleitäkin olis hyvä- ja huonoäänisiä!

13 kohtaus.

Edelliset ja Leila.

LEILA (Tulee iloisena):

Ne ovat niin ystävällisiä, jaa aivan varmaan kiitollisempia kuin Mynchenissä!

ALBERT (Innostuneesti):

Niin minustakin!

LEILA

Ensin kun minä astuin sisään notkahtelivat polveni ja minä kumarsin tietysti kömpelösti, sitten löysi katseeni salin perältä erään suurmiehemme kuvapatsaan. —

PAHLMAN (Keskeyttäen):

Se on Snellmanin kuva!

LEILA

Johonka minä katselin koko ajan kun lauloin, se näytti niin rauhalliselta ja kuuntelevalta!

ALBERT

Niinkö, ajatteles minä olin heti kun olin istuutunut vaan silmää, korvaa ja sormia, sillä minä tahdoin säestää con amore!

LEILA (Lyöden Albertia olalle):

Ja kyllä sinä säestitkin rakkaudella! (Kuuluu kolkutusta.)

ALBERT

Sisään! —

14 kohtaus.