Part 3

Nyt on tulipalo, paljoko on kello, — kiitos minä menen sitä katsomaan!

SAVANDER

Saanko minä tulla mukaan, minä saatan sinut sitten kotia! Kuule Leila, saanko tulla sinne kioskiin, korjattas yhdessä pikemmin kaikki pois! (Kuuluu etäistä jyryä ja palotorven tärähdyksiä, väkeä juoksee yli näyttämön samaan suuntaan.)

LEILA

Ei, kiitoksia, tänne ei mahdu muuta kuin yksi ihminen, varsinkin, jos tahtoo liikkua ja järjestää!

SAVANDER

Rakas Leila, saanko tulla, saanko, se olisi niin hauskaa katsella miltä maailma näyttää lasitornin luukusta, saanko?

LEILA

Et, no — anteeksi nyt, minä lasken luukun! (Laskee sen.)

19 kohtaus.

Savander yksin.

SAVANDER

Saablari, mitäs toi nyt on, äsh, hyvät humalat mäkeen ajaa! (Kiihtyy ja kävelee kioskin oven edessä: palotorvi yhä soi, ihmiset rientävät, kaikki samanne.)

LEILA (Aukaisee kioskin oven):

No, nyt olen valmis! (Samassa kiskasee Savander oven auki ja työntää ulosaikovan Leilan sisään ja menee itse sisälle, sulkee oven, äkkiä kioski pimenee, kuuluu liikautettuja huutoja; äkkiä kioski taas tulee valaistuksi, ja himmeällä lasilla näkyvät kiivaasti taistelevat varjot, hyllyiltä putoilee esineitä; kamppailu käy kiivaammaksi, huutoja, kaiken aikaa on palotorvi törähdellyt).

20 kohtaus.

Albert yksin.

ALBERT (Tulee hänkin juosten samanne kuin muut ihmiset, kädessä, on hänellä keppi. Äkkiä huomaa hän Leilan kioskin valaistuksi):

Mitä, Jumalan tähden, mitä! (Huomaa kamppailevat varjot ja raivossaan iskee kepillään ruudun rikki huutaen yli pauhun): Minä aavistin tuota, sinä peto! (Esirippu.)

III NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ. Pienen porvariskodin sali. Mustapuiset huonekalut, joidenka päällinen on punasta shaggia, paljon mauttomia rihkamakoristeita pöydillä ja korokkeilla, kukkia (fiikus, palmu j.n.e.) Seinällä muutamia suuria valokuvia, suuri Wagnerin muotokuva ja joitakuita huonoja öljymaalauksia, katossa sähkökruunu, se on tavallinen ruokasalin lamppu, johonka on liitetty hehkulamppuja; ovi perällä eteiseen, ovi vasemmalla, ovi oikealla; huomattavin huonekalu on suuri flyygeli, jonka vieressä seisoo mustalla pilarilla korkeajalkainen sähkölamppu, jolla on suuri punasilkkinen kaihdin. On ilta, kruunu on sytytetty. Sohvapöydällä palaa öljylamppu.

1 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA (Lihava, kiukkusen näköinen noin 45 vuoden vanha, harmaa-tukka nainen, puku löysä ja koristeltu):

Fiina, Fiina — Herra ääretön, etkös tule, lamppu höyryy kuin tehtaan piippu — Fiina, — äsh! (Nousee kiivaasti ja vääntää liekin pienemmäksi.) Jos siellä kyökissä taas on se »kulttu», niin minä nykin siltä Fiina-letukalta joka hiuskarvan päästä, Fiina — Fiina, Herra ihme sitä flikkaa!

2 kohtaus.

Ulla ja Fiina.

FIINA (Nuori palvelustyttö):

Tässä frouva, tässä, mitä frouva tahtoo?

ULLA (Äreästi lyö kädellä kämmeneensä ja sylkee):

Pihkaa, niin, juuri pihkaa. Herra ihme, ellet sinä muuta tapojasi, niin minä heitän raketin häntääsi, ja sitten saat lentää vaikka kuuhun, niin!

FIINA

Anteeksi frouva, minä en kuullut kyökkiin kun vesi kraana niin lotisi!

ULLA

Tietysti, mitäs sitä kuulis kun pusut ploiskaa vintintrappusissa kuin katurännit, ja synti soi korvissa kuin posetiivi, niin se on!

FIINA

Enhän minä, en — —

ULLA

Vait, oitis teekyökkiä laittamaan, ja kattokkin, että sulla on parempi förkkeli päälläsi, ettei tartte frouva Emblundia hävetä, soh! (Polkee jalkaa. Fiina menee.)

3 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

Tsjaa, frouva Emblund, hyh, mikäs frouva se oikeastaan on, ensin on ollut karjapiika, sitten pesujamakka, ja nyt — — tsjaa, — kiittäköönkin Pahlmannia, joka paikan hankki, — — (Äänettömyys.) Noh, onhan se Emblund nyt sentään sinaatin vahtimestari, vaikkakin semmoinen keltanokka siinä »keltaisessa linnassa».

4 kohtaus.

Ulla ja Pahlman.

PAHLMAN (Vasemman puoleisesta ovesta ilman takkia, on pukemispuuhissa):

Ulla, Ulla saaks sisään tulla, ota esiin finkerbori sekä lankarulla! (Nauraa räkistää.) Tule, tule kullannuppu, mitä tahdot?

PAHLMAN

Neulos eukko toi takanappi!

ULLA

Odotas kun haen neulaa ja lankaa! (Hakee.)

PAHLMAN

Kyllä se sittenkin on sitä hemmettiä, ettei koko sinaatissa ole ainoatakaan vahtimestaria, joka osaisi fiinisti ylöspassata! (Nauraa.)

ULLA

So, soh — äläs nyt hytki, pahaaks' sinä aina noita nappeja irti kiskot!

PAHLMAN

Silloinhan se präksähti, kun minä viime kerran paraatiformussani olin ja kumarsin suurella ovella ministeri valtiosihteerille, brr-r vonkui se vaan ja putosi helisten kivilattialle kuin pennin lantti! (Nauraa!) Jaa, silloin minä häpesin enemmän kun sinä silloin, kun sinua ensikerran pussasin! (Nauraa.) Neulokkin se niin, että se pitää!

ULLA

No, tyst' nyt, että saan neulottua, mutta mihinkä sinä nyt noin ittees tälläät?

PAHLMAN

No, sanoinhan minä, ettei koko sinaatissa enään ole ainoatakaan, joka osaa fiinisti ylöspassata!

ULLA (Nenäkkäästä):

No, entäs sinä!

PAHLMAN

Se on toinen asia, niin paitsi minua ei ole ainoatakaan, tänä iltana on sinaatissa ylimääräinen täysi-istunto, ja minä tietysti olen määrätty passaamaan ovella, sillä Hänen Ylhäisyytensä itse johtaa puhetta!

ULLA

No, kyllä se nyt pitää, vaikka pääsi permantoon löisit, mene nyt, frouva Emblund voi tulla koska tahansa, no hyss sika mettään! (Työntää miestään edellään, Pahlman nauraa räkistää.)

5 kohtaus.

Ulla ja Fiina.

ULLA

Fiina, Fiina — pöytää kattamaan — — — Fii —!

FIINA (Ampasee kyökistä):

Jo, jo mitä frouva vaatii!

ULLA

Sanoko se Emblundin frouvan fröökynä, että frouvalla olis minulle asiaa!

FIINA

Niin se sano!

ULLA (Itsekseen):

Mitähän se mahtais olla — —

FIINA (Keskeyttäen):

En minä vaan tied — —

ULLA (Kiivaasti):

Vait, en minä sitä sinulta kysynyt so teepöytää duukkaamaan!

FIINA

Kyllä, kyllä — (Menee.)

6 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA (Äkäisenä):

Herra ääretön, kuinka tuo flikka osaa olla äärettömän nenäkäs ja nahjus, ush, se menee niinkuin sillä olis vettä polvessa! (Ovikello soi.)

7 kohtaus.

Ulla ja rouva Emblund.

ROUVA EMBLUND (Fiinan saattamana):

No ehtoota, ehtoota, siellä vähän tuulee kylmästi!

ULLA

Ehtoota, istuhan, kohta tulee kuumaa, ai Herra ihme, täytyy sanoa Pahlmannille, että se tietää panna villapaidan alle! (Aikoo mennä.)

ROUVA EMBLUND

Mitä, meinaako Pahlman mennä johonkin?

ULLA (Huolettomasti):

Sinaatissa on tänään täysi-istunto!

ROUVA EMBLUND

Mutta ei Emblund siitä mitään puhunut!

ULLA (Teeskennellyn hellästi):

No mutta, rakas Liina, etkö sinä jo opi!

ROUVA EMBLUND

No mitä sitten?

ULLA

Herra ääretön, oleks' sinä vallan pöhkö?

ROUVA EMBLUND (Äreästi):

En, totisesti en, sanoppas se vielä toinen kerta!

ULLA (Rauhoittavasti):

So, soh, rauhoituhan nyt, nääts meittin pappa on määrätty tämän illan tisuuriksi. Hänen Ylhäisyytensä itte vie puhetta!

ROUVA EMBLUND (Purren huultaan):

Vai niin, sepä hauskaa!

ULLA (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja huutaa):

Frouva Emblund sanoo, että ulkona tuulee kylmästi, älä unohda villapaitaasi! (Emblundskalle: ) Mutta Herra ihme sitä Fiinaa kun se taas viipyy, se on kolmatta päivää vasta talossa, ja sitä täytyy niin johtaa! (Huutaa: ) Fiina!

8 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA (Kantaen teekannuja ja teekojeita):

Tässä frouva, tässä! (Laskee ne pöydälle ja poistuu.)

9 kohtaus.

Ulla ja rouva Emblund.

ULLA

Kost' Jumala, nythän sitä voi edes alkaa, rakas Liina ole hyvä, no sokuria enempi — sinullahan oli asiaa!

ROUVA EMBLUND

Kiitos vaan, no eihän se nyt mitään ollu, piti vaan kertoa sinulle vähän. (Katselee ympärilleen):

Eihän Leila ole kotona?

ULLA

Ei!

ROUVA EMBLUND

Mistäs tämä pieni leipä on, se on niin suurta?

ULLA

Tuosta vastapäätä paakari Savanderista, sen poika on ylioppilas ja meittin Aapon toveri! Mutta kuinkas se Nanna voi?

ROUVA EMBLUND

Kiitos, kyllähän se, se on nyt viimeisellä luokalla, frouasväen tyttökoulussa, siihen se lopettaakin, ei se aijo stutenttiin asti lukea, mutta nyt on se ollut koko päivän kotona se kun toissa ehtoona nyrjäytti nilkkansa siellä reaalilyseon tanssiaisissa.

ULLA

Aij, jai, ei sunkaan se makaa?

ROUVA EMBLUND

Ja vielä mun mitä, vähän vaan klinkkaa, siinä kaikki, lupasi se tulla tänne Leilaakin kattomaan!

ULLA

Jaa, mitäs sinä kysyitkään Leilasta — no ota nyt lisää leipää, — niin se ei ole kotona, olisko sinulla sille asiaa?

ROUVA EMBLUND

Ei, vaan piti vaan kertoa sinulle, että nyt sen isä, se maalari Valtonen, on jo oikein rantahampuusi, meittin pappa sen näki torinrannassa toisten sakissa!

ULLA

Oi, oi, Herra ääretön kun se Leila raukka taas porais, jos se sen kuulla sais, mutta kyllä se on salassa pidettävä, voi, voi, kuinka se Leila osaa itkeä jollottaa niinkuin paha lapsi, vaikka ei sitä sovi sanoa— —

ROUVA EMBLUND (Keskeyttää):

Niin, niin —

ULLA

Ettei se olisi meille hyvä ja kiitollinen. Lauluopistossakin menee kaikki niin hyvin! Viime vuonna se siirrettiin priimuksena toiselle luokalle!

ROUVA EMBLUND

Mitä, priimus — opetetaanko siellä keittämäänkin, sinne Nannakin olis pantava!

ULLA (Äreästi):

Äsh, rakas Liina, priimus on sama kuin ensimmäinen!

ROUVA EMBLUND

Sitähän minäkin meinasin!

ULLA (Myrkyllisesti):

Vai niin!

ROUVA EMBLUND

Niin, se Valtonen kuuluu jo kauvan olleen hampuusi!

ULLA

Jaa, jaa, Leila raukka. Se on niin närvöösi!

ROUVA EMBLUND

No, onkos se ihme, semmoinen lapsuus! Milloin se isä osas piiskata sitä lastansa remmillä ja vaikka millä niin, että pari kertaa sen minäkin olen sen kynsistä pelastanut, ja toisen kerran se taas sitä kantoi ja pussas ja syötti sille makeisia, se rakastaa niin hullusti sitä lastaan, mutta sillä on niin kumman sorttinen luonto, ja kun se nyt kerran on niin ylenannettu niin voi se sitä juovuspäissään piiskata niin, että lihat lohkee — —

ULLA

Oijoi, lopeta nuo kamalat kuvaukset!

ROUVA EMBLUND

Jaa, — jaa mutta sanottakoon mitä hyvänsä, niin se Valtonen sittenkin rakastaa vallan rajusti tyttöänsä, sen sanoi kerran se juoppo Virsellikin, että aina se Valtonen juovuspäissään pröystäilee tytöstään ja puhuu sen tulevaisuudesta! Jaa jaa!

ULLA

Rakastaa, jaa tavallaan, mutta, jos joku rakastaa, niin on se Leila raukka, väliin on oikein vaikeata, kun minä tässä eräänä aamuna menin sen huoneeseen oli siellä jokseenkin viileätä, minä sanoin — aij, jai tulta tänne täytyy panna sinä vilustut, mutta silloin se tillahti itkemään ja sanoi, kyllä minulla on lämmintä, mutta minun isäraukkani palelee, ja ei siitä lämmittämisestä tullut sillä kertaa mitään!

ROUVA EMBLUND

Niin, niin kyllä ne vaan ovat oudon sorttista sukua!

ULLA

Kerran pappa anto Leilalle rahaa ja käski sen ostaa itselleen uuden hatun!

ROUVA EMBLUND

Jaa!

ULLA

No, mitäs siitä tuli, — hattua vaan ei näkynyt!

ROUVA EMBLUND

Eihän se vaan — —

ULLA

Juu'u aivan oikein, itkien se tunnusti, kun minä kysyin, että oli rahat antanut isälleen, kun tämä tuli häntä vastaan risasissa vaatteissa!

ROUVA EMBLUND

Jaa mutta kyllä se on ihmeellistä!

ULLA

Sanoppas se Leilalle, se sanoo, että se on luonnollista ja hänen velvollisuutensakin!

ROUVA EMBLUND

No, onhan siinäkin jotain totta!

ULLA

Saaks olla lisää?

ROUVA EMBLUND

Juu, kiitos, puol kuppia! Mitenkäs se Aape jaksaa?

ULLA

Kiitos, mikseikäs se jaksa, se vaan spelaa ja spelaa ja laittaa lauluja, se onkin jo ulosoppinut speliniekka, se aikoo mennä ulos Mynsseniin vai mikä sen paikan nimi oli, juu, juu Mynsseniin, se nyt vaan odottaa Leilaa, kunnes se pääsee ulos opistostaan, sitten ne yhdessä menevät, jos vaan rahoja riittää!

ROUVA EMBLUND

No, kyllä niitä teillä aina sen verran on!

ULLA

Jaa, onhan sitä koitettu säästää. Se Aape osaa laittaa oikein kauniita lauluja, tässä taanoinkin laittoi se yhden oikein kauniin laulun, ja Leila lauloi sen suoraa ulos paperista!

ROUVA EMBLUND (Ihastellen):

No, kyllä teillä mahtaa olla ihanaa kuin taivaan ilossa, kun aina vaan veisataan ja pelataan!

ULLA

Juu, juu — vaikka kyllä se toisinaan tuppaa maksalle kun ne aina meluavat ja hoilaavat!

10 kohtaus.

Edelliset ja Pahlman.

PAHLMAN (Tulee puettuna täydelliseen vahtimestarin galauniformuun, kädessään punaisessa nauhassa riippuu mitali, ja kainalossaan salkku):

Iltaa frouva, iltaa! (Nauraa.) Pistäppäs Ulla tuo prenikka kaulaani!

ULLA

No, eks' sitä itte saanut? (Ottaa mitalin ja alkaa sitä ripustaa Pahlmannin kaulaan, mutta ei tahdo oikein onnistua.)

PAHLMAN

No, halssaa nyt vaan rohkeasti, älä ollenkaan häpee, kyllä frouva tietää, että sinä ennenkin olet kaulassani kieppunut! (Nauraa.)

ULLA

Tystny' — no kas noin, lasi teetä Aadolf!

PAHLMAN

Juu, juu, mutta mull' on kiire! (Nauraa, asettaa salkun pianon päälle.) Totisesti se oli vaikea juttu, minä en tiennyt kumman rahan minä olisin ottanut kaulaani, sen keisarivainaan rahanko vai sen toisen!

ULLA

No, oli siinäkin vaivaa!

ROUVA EMBLUND

Herra Pahlmannilla on siis monta mitalia!

PAHLMAN

No, onhan niitä, ja useampiakin olis, ellen joskus olisi ottanut niitä käyvässä rahassa!

ROUVA EMBLUND

No, eiks' ne kaikki ole sitten rahoja?

ULLA

Oon, on, Jessus on, mutta pappa meinaa, että hän mitalin asemesta joskus on ottanut puhdasta rahaa, huomaaks' Liina oikeeta rahaa!

ROUVA EMBLUND

Juu, niinhän mekin otettas! Mutta mitenkäs niitä saa keisarilta?

ULLA

Täytyy olla fiini käytös!

PAHLMAN

Niin, eikä sitä konstia ilmaiseks saa, minä olin silloin 24 vuotta —

ULLA (Keskeyttäen):

Eipäs, kun 23 ja puoli vuotta — —

PAHLMAN

Vait! ny' — no, niin 23 ja puoli vuotta kun minä reisasin ministerivaltiosihteeri Hagenin kanssa Tyskanmaalle; voi, voi niitä aikoja — —

ULLA (Innostuneena):

Jaa, jaa — —

PAHLMAN

Vait' ny' — ethän sinä mukana ollut, no niin, yhdessä me ministerin kanssa kuljettiin kaikissa Perliinin museoissa!

ROUVA EMBLUND (Ihmetellen ):

Kaikissa!

PAHLMAN

No, ei nyt tietysti kaikissa pienimmissä — —

ROUVA EMBLUND (Keskeyttäen):

Juu, juu niin minäkin meinasin!

PAHLMAN

Ja kyllä me kattottiin jos jotkin paikat, voi voi niitä punaposkisia flikkoja! (Nauraa ja hykertää käsiään.)

ULLA (Häveliäästi):

Aadolf, se ei sovi, fyi!

ROUVA EMBLUND (Tyhmänä):

No mitä nyt?

PAHLMAN

Ei mitään, akka tulee vaan aina mustasukkaiseksi kun minä vaan kerron, että siellä Perliinissä oli yksi flikka nätimpi kuin Ulla! (Nauraa.)

ULLA

Fyi Adolf, se ei sovi, soh!

PAHLMAN

No, no älähän nyt happane elämäni siirappi — no niin, siellä sitä oppi tapoja ja siellä minä näin kuinka oikein ylöspassataan ja sen veisun muistoksi minä keisarivainaalta sain ensimmäisen rahani!

ROUVA EMBLUND

Voi, voi otittekos te sen rahan?

ULLA

Tietysti, ei sunkaan ensimmäistä sovi ruoka ja ryysyrahoiksi ottaa!

ROUVA EMBLUND

Juu, juu niinhän meittinkin tekis!

PAHLMAN (Katsoen kelloa):

Mutta sapperment, minähän istun tähän akkojen kanssa leuvoistani kiinni ja unohdan Hänen Ylhäisyytensä! Hyvästi nyt, minun täytyy joutua, kello on paljon. (Nauraa.) Ulla, sano nyt lapsille, etteivät ne saa kauvaa valvoa ne niin siitä hermostuvat, hyvästi frouva! (Nauraa, poistuu unohtaen salkkunsa.)

ROUVA EMBLUND

Ei, kyllä minäkin nyt lähden, Nannakin ikävystyy!

ULLA

Mutta eikös se Nanna luvannut meille tulla?

ROUVA EMBLUND

Jaa, ei se nyt vissiin sitä sanonut! Ei, kyllä minä nyt!

PAHLMAN (Ovelta):

Tulkaa mukaan niin pääsette samassa troskassa minun kanssani! (Nauraa ja vilkuttelee silmillään: ) Ai, ai Ulla, älä vaan tule mustasukkaiseksi! (Nauraa.)

ULLA

Phyt, minä teittin roskillenne!

ROUVA EMBLUND

No, hyvästi nyt min sööta!

ULLA

Hyvästi, kiitos nyt, jos näät Leilan niin sano, että tulis heti kotia, minulla olisi hiukan asiaa, mutta en jaksais koko yötä valvoa!

ROUVA EMBLUND

Juu, juu! (Eteisestä):

Älä unohda meittiä!

PAHLMAN

Synda ny! (Nauraa.)

11 kohtaus.

Ulla yksin.

ULLA

On sekin frouva tuo entinen Emblunska, vanha mako, joka ei ymmärrä hienon päälle, en minä totisesti sen kanssa viittis olla kanssakäymisessä ellei Aadolf tahtoisi, mutta täytyyhän sitä miehensä tahtoa noudattaa! (Haukottelee.) Herra ääretön, kuinka se Leilakin osaa viipyä, aina sitä yhtä ja samaa repeteeraamista! (Haukottelee.)

12 kohtaus.

Ulla ja Leila.

ULLA

Kas siellähän se onkin, no rakas lapsi, kuinka laulutunti meni?

LEILA (Tulee nuottisalkku kädessään):

Hyvin, täti kulta, oikein hyvin, minulla on vaan hiukan päänsärkyä!

ULLA (Hellästi):

Aij, ai — juo teetä, kas tässä se ehkä friskaa!

LEILA

Kiitos, en minä nyt —, onko setä kotona?

ULLA

Meni kallaformussa sinaattiin Hänen Ylhäisyytensä itse — — —

LEILA (Keskeyttäen):

Jassoo, — mutta miksi täti on niin vakavan ja juhlallisen näköinen?

ULLA

No, mitäs minä peittelen, olethan sinä jo aika tyttö —

LEILA

No mitä?

ULLA

Se on nyt sillä lailla, että se kävi taas täällä meillä sinua hakemassa!

LEILA (Hätääntyneesti):

Kuka, Jumalan tähden — kuka?

ULLA

No, se — — — se —

LEILA (Kiihkolla):

Kuka — — — isäkö?

ULLA

Ei, vaan se — se toveri —

LEILA (Purskahtaa helpoituksesta nauruun):

Jassoo se juoppo Virselli! Ja täti käski tietysti tulemaan toisten?

ULLA

En, — Herra ihme kun minä pillastuin, minä ramppasin permantoa kuin sinkerin masiinaa ja huusin ulos, ulos — hampuusi!

LEILA (Nauraa hermostuneesti):

Mutta mitäs me hänestä, — eikö Aape ole tullut?

ULLA

Ei!

LEILA

Täällä on ollut vieraita!

ULLA

Nannan mamma, Nanna lupas ittekin tulla!

LEILA (Hajamielisesti):

Vai niin! Mitä täti Emblund tiesi kertoa?

ULLA (Teeskennellen huolettomuutta):

— Eipä juuri mitään muistiinpantavaa! — Ei, mutta nyt menen minä maata, olen vähän väsynyt, kutsu Fiina korjaamaan nuo teekojeet äläkä nyt kauvaa valvoo, setä kielsi!

LEILA (Suutelee Ullaa):

Hyvää yötä täti, koitan totella! (Ulla menee.)

13 kohtaus.

Leila ja Nanna.

NANNA (Tulee päällysvaatteissa sisälle):

Iltaa Leila, eikö meidän mamma ole täällä?

LEILA

Huh, kuinka sinä soittamatta pääsit?

NANNA

Ovi oli auki, viimeksi kulkenut sen kai on auki jättänyt!

LEILA

Se olin minä, — ei kyllä täti Emblund oli täällä mutta hän meni jo ennenkuin minäkään ehdin kotia!

NANNA

Ihmeellistä kun et tullut minua vastaan!

LEILA

Sinä olet sairas!

NANNA

Jaa, tuo jalka vähän juonitteli, mutta ei se mitään (Äänettömyys.) Sinäpä vasta olet kalpea!

LEILA

No, kun täti Ulla taas minut pelätti sillä Virsellillä, se kävi minua tapaamassa!

NANNA

Hyvänen aika!

LEILA

Ajatteles, eilen tapasi isäni minut kadulla, hän oli aivan juovuksissa, oi kun neiti von Holten häpesi ihmisten tähden, sillä isä oli niin risoissa ja äänekäs. Hän piti taas sen tavanmukaisen esitelmänsä rakkaudestaan minuun, mutta neiti von Holten veti minut pois, sillä ihmisjoukko töllisteli meitä!

NANNA

Voi Leila raukka!

LEILA

Isä pyysi rahaa ja hävisi sitten, mutta eihän raha nosta. — Toisinaan syyttää omatuntoni minua siitä, etten ehkä ole tehnyt kaikkea nostaakseni onnetonta isääni!

NANNA

Mutta ethän sinä voi!

LEILA

Niin, en voi, en voi! (Äänettömyys.) Mutta ei hän ole yksin syypää onnettomuuteensa, perinnöllisyys; seura ooh (tekee inhoa ilmaisevia liikkeitä) ja yhteiskunta, joka antaa heikoille tilaisuuksia turmella itsensä!

NANNA

Jaa, jaa isäraukkasi!

LEILA (Kiihtyen):

Mutta ehkä minäkin olen siihen syypää, ehkä häntä liiaksi vähän rakastan, hellyyttä hän kaipaa!

NANNA

Voi hyvä Leila, kyllä sinä rakastat häntä enemmän kuin hän sinua!

LEILA

Tiedätkö Nanna, että hänen rakkautensa on myrkkyä toisinaan minulle, se on tappavaa — mutta voiko rakkaus olla myrkkyä?

NANNA

Ei, ei hieno, mutta toreilla ja kujilla torvea toitottava rakkaus se on — murhaavaa!

14 kohtaus.

Edelliset ja Fiina.

FIINA

Neiti, joko saa ottaa pois?

LEILA

Jo, Fiina ottaa vaan, ai mutta Nanna sinähän ehkä joisit?

NANNA

Ei kiitoksia, kyllä minä nyt menen, ehkä mammakin jo on kotona!

LEILA

No, Fiina ottaa vaan!

FIINA

Kyllä neiti! (Menee.)

15 kohtaus.

Nanna ja Leila.

NANNA

Miksi olet sinä niin synkällä tuulella tänään?

LEILA

Niin, onhan tänään vuosipäiväkin!

NANNA

Mikä vuosipäivä?

LEILA

Neljä vuotta sitten oli juuri näihin aikoihin tulipalo, niin, sinä muistat?

NANNA

Niin, niin!

LEILA

Se oli kauheata, oo kuinka minä vieläkin vihaan sitä Savanderia! Minä olin aivan uupunut, minä olin huutanut ääneni käheäksi, minä en jaksanut enään vaan olin antautua, silloin sälähti ruutu, oi Albert sävelten ritari, Aape, oi, Aape!

16 kohtaus.

Edelliset, Albert Pahlman.

ALBERT (Pistää päänsä saliin eteisestä tulevasta ovesta): Kutsuitko sinä minua, Leila?

LEILA

Fyi, kuinka minä pelästyin, en, kerroin vaan Nannalle kuinka sinä pelastit kerran minut, silloin kun kaikki pimeni, ei, ei, kun valkeni, sillä neljä vuotta sitten minä heräsin tässä valoisassa kodissa ja sitten olen herännyt joka aamu näiden hyvien ihmisten luona!

ALBERT

Niin, niin Leila, aika kuluu!

NANNA

Jaa todellakin, kyllä se kuluu, minäkin unohduin tähän koko illaksi!

LEILA

No, älä nyt vielä!

Juu, juu terve nyt vaan, hyvästi! (Menee.)

17 kohtaus.

Albert ja Leila.

ALBERT (Innostuneena):

Oi, Leila, sinä et voi uskoa kuinka elämä on ihanaa!

LEILA

Onko, en minä tiedä, — mutta kuinka niin, selitä!

ALBERT (Enemmän innostuen):

Minä olen kävellyt kokonaista kaksi tuntia tuolla Kaartin kallioilla, siellä on niin pimeää, Gråharan majakkatuli yksin valvoo, sillä taivas on pilvessä, siellä tuulee vinhasti, syksyn merituulet riehuvat — —

LEILA (Innostuneesti):

Niin, niin, istu!

ALBERT

Kiitos, ei — kuule nyt — —, Suomenlahden aallot löivät vaahtoisina vasten tummia rantakallioita, syksyinen meri lauloi valtavasti, sen pauhu oli kuin elämäntuskan moniääninen huuto, oi se huuto lauloi sielussani, se soi kuin aallot, minä kuulin jokaisen kuohukuplankin heikon halkeamisen, ja minun sielussani syntyi uusi sävellys, sen nimi on:

Elämän meri, siinä on niin paljon semmoista, jota voi vain Suomenlahden pauhuista saada, joka vain Suomen pojan rinnassa voi pauhata — —

LEILA (Nousten seisomaan, innoissaan):

Oi, Aape hyvä, soita se nyt heti minulle! (Juoksee aukaisemaan flyygelin.) Aape — no!

ALBERT

Ei, ei vielä, katso (näyttää käsiään) minun sormeni vapisevat sielun liikunnoista, meren aaltoilu niissä kuvastuu, mutta, jos minä nyt soittaisin, soittaisin minä väärin (äänettömyys) sillä minä olen väsynyt! Ymmärrätkö?

LEILA (Hiljaa):

Kyllä! Tai — ehkä!

ALBERT (Hellästi):

Kiitos Leila!

LEILA

Albert! (Äänettömyys.)

ALBERT

No, kerro nyt, Leila pikkunen jotain, mutta muistakkin (leikillisesti) jotain hauskaa ei vaan sitä tuttua surullista!

LEILA

Mitäpä hauskaa minä!

ALBERT

No kerro nyt sinä olet varmasti taas jotain luonut, sen näkee jo katseestakin!

LEILA (Ihmetystä teeskennellen):

Minäkö luonut, minä heikko nainen!

ALBERT

Niin sinä, herkkä, tunteellinen nainen!

LEILA

Aape, mitenkäs se taas olikaan sen sinun luomisrunosi alku?

ALBERT

No mitäs siitä?

LEILA

Ei, ei — auta nyt!

ALBERT

No, kas näin:

Tuntea se ompi elää — — —

LEILA (Painolla):

Niin!

Tuntea se ompi elää — — luoda vaan voi tuntemalla, mutta hiomishetkin helää vieno ääni, jossa alla, piilee kylmä tuskan halla, — sit' ei tiedä ihmiset!

ALBERT

Niin, eikö se ole totta?

LEILA

Oi, on, on — —

ALBERT

Mistä sinä sen tiedät?

LEILA (Innostuneesti):

Hyvä Jumala, olenhan minäkin joskus luonut!

ALBERT (Nauraa):

Kas nyt, sanoinhan sen, antaudu nyt vaan, olet ansassa!

LEILA (Nauraa):

No niin, viime yönä minä sen kirjoitin!

ALBERT

Minä värisen uteliaisuudesta!

LEILA

Se on runo, sen nimi on — Isä!

ALBERT

Mutta miksi niin surullinen aihe, sillä sinä voit kirjoittaa isästä vaan surullista? (Äänettömyys.)

LEILA

Jaa, mutta ehkä se onkin rukous!

ALBERT

Mutta miksi sen nimi on — Isä?

LEILA

Se aihe on kauvan sielussa soinut, se tahtoi vihdoinkin tulla esille, se on jatkoa, siihen äitivainajani alkamaan!

ALBERT

Luetko sen minulle?

LEILA

En!

ALBERT

No, mutta Leila! (Tarttuu häntä käteen.)

LEILA

Saat sen itse lukea! (Etsii sitä nuottisalkustaan: ) Kas tässä, lue, ole niin hyvä!

ALBERT

Saanko minä lukea sen omassa huoneessani?

LEILA

Kuten tahdot! (Albert poistuu.)

18 kohtaus.

Leila ja Fiina.

FIINA (Tulee juosten ja hälyten):

Neiti, neiti, missähän mahtaa olla se herran portföljy — voi, voi on kiire, se mies odottaa siellä kyökissä, sanoi, että on kiire, sillä Hänen Ylhäisyytensä — —

LEILA (Ankarasti):

Hyi, Fiinapa nyt on pahanilman lintu, no tuossahan se on tuolilla, voi, voi sitä setääkin kuinka hän nyt voi unohtaa salkkunsa, no joutuin! (Fiina menee.)

19 kohtaus.