Part 4

"Mutta se ei ole yksi laki!" karjaisi jo poliisimestari suuttuneena ja aivan jo vihasta punaisena julmisteli:

"Että sinä siis tahto tappaa yksi Habakuk ... yksi profeetta Ha-ba-kuk sinä arvele tappaa!" tankkasi hän.

"No mitä se sinuun kuuluu!" ärjäisi ukko vastaan ja jatkoi ynseästi:

"Vaikka tapan ja panen suolaan... Koko mokoman profeetan!"

Ja nyt jo oli poliisimestarin päässä erehdys valmis. Äly vain leimahti kerran, ja hän uskoi, että ukko on jostain karannut hengenvaarallinen hullu, joka luulee pieniä poikia profeetta Habakukiksi ja vainoaa heitä, aikoen tappaa. Ukon turskista puheesta arvonsa puolesta ärtyneenä hän löi kämmenellä pöytää ja riiteli kovasti:

"Mutta minä sano sinulle, että se ei ole yksi Habakuk... Se ei ole yksi profeetta Habakuk, sano minä sinulle!"

"Sekö ei ole!... Haista nyt!... Sanonko minä!" halveksui ukko moista tietämättömyyttä ja isänoikeuksiansa yhä puolustaen tenäsi:

"Vaikka tuossa nenäsi edessä tapan koko Habakukin niin... Niin se on laki... Laki ja lain parakraahvi se on!" selitti hän tiukasti asian yhä sotkuisemmaksi. Kiihtynyt poliisimestari pui jo nyrkkiä ja huusi vastaan:

"Mutta se ei ole yksi laki... Eikä yksi Habakuk se ole... Se ei ole yksi Habakuk!" karjaisi hän jo jalkaa polkien.

"Mutta se on!"

Ja ikäänkuin selittääksensä kalliiden kurinpito-oikeuksiensa ikivanhuutta hän tenäsi:

"Ja entäs tiedätkö sinä, että sanassakin sanotaan, kun Aabraham..."

"Mikä helkkarin Aabraham?" ärjäisi poliisimestari.

"Niin kyllä!" karjaisi ukko vastaan ja tolkutti vihaista:

"Niin jotta sekin kun vei poikansa uhrataksensa ja otti jo puukon valmiiksi niin... Se oli että sen kuin pää vain poikki pojalta... Häh?"

Asia oli siis selvä: Hullu, joka sairastaa jotain vaarallista "Habakuk-ideaa", haluaa tehdä uhrin kuten Aabraham, välähti kiihtyneen poliisimestarin rasvaisessa päässä. Hän jo viittoi poliisille, että on varustauduttava viemään ukkoa hullujen koppiin.

"Mutta siitä pitää tulla jämpti!" riiteli nyt jo ukko siinä umpimähkään. Riita yltyi.

"Sinä et saa sanoa, että jämpti ... ja että Habakuk!" huusi poliisimestari raivostuneena, mutta ukko vain yltyi ja uhkaili:

"Jämpti kyllä siitä pitää tulla... Se pitää tulla niin jämpti, jotta se on tuomiopäivänäkin jämpti!"

"Vieke! Koppi vieke!" vihjasi poliisiherra silloin, ja poliisit alkoivat kuten ainakin hullua houkutella:

"Niin jotta jos sitten lähdettäisiin... Tänne näin... Täältä kautta pääsee ulos ja... Kotiin pääsee!"

Ja ukko erehtyi uskomaan, että ne johtavat häntä vapauteen. Kernaasti hän siis lähti matkaan. Ovi avattiin. Hän astui "ulos". Ovi narahti, ja kauhuksensa huomasi ukko joutuneensa koppiin, jonka pikku akkunaa koristi mitä tukevin rautaristikko.

Mutta poliisimestari lähetti noutamaan lääkäriä tutkimaan ukon hulluutta, kuten laki määrää. Vasta lääkärin lausunnon perusteella hänellä näet oli oikeus ryhtyä hullun suhteen tämän enempiin toimiin.

Habakuk oli oikeastaan nyt häipynyt isästänsä, mutta hän etsi sitä ahkerasti. Ei hän yleensäkään voinut siitä koskaan erossa olla, sillä hänkin puolestansa oli isäänsä aivan kuin kiinnikasvettunut.

Mutta toinenkin syy pani hänet nyt haikailemaan kadonnutta isää: ongestansa hän huolehti ja siksi etsi hän ukkoa vaatiakseen sitä täyttämään lupauksensa.

Mutta vasta iltayön alussa hän sen löysi. Kopin akkuna antoi näet erääsen autioon takapihaan päin, ja sinne pihalle osuttuansa hän kuuli äkkiä ilokseen isänsä äänen:

"Habakuk!... Niin jotta sinäkö se!"

Poika hämmästyi niin, että tuskin ehti suuttuakaan. Sillä hän kuuli ainoastaan äänen, mutta puhujaa ei näkynyt.

"Ka... Täällähän minä ... ja... Tää on vähän kamala paikka", selitti ukko ristikon läpi. Nyt hoksasi poikakin jo isänsä kasvot paistavan aukosta rautaristikon takaa.

"Ne kehnot... Survoivat minut koppiin!" koki isä selittää asiaa. Poika oli ymmällä. Ei hän käsittänyt mikä laitos koppi on.

"Elä valehtele!" murahti hän epäluuloisena. Siitä sitä siis täytyi lähteä asiaa selvittämään.

"Valehtele!" oli ukko siinä kiireessä ja oitis tuskastua, sillä aikahan oli täpärällä. Hän pyysi poikaa pujottamaan hänelle ristikon läpi jonkun aseen.

"Jolla saa oven säretyksi!" selitti hän. Se taas sotki pojan ajatukset. Mitä varten ukko nyt särkisi oven? Hän siis hidasteli. Ukko harmistui ja koki selittää tilaansa äkäisellä:

"Nääthän tämän nyt jo itsekin", koki hän saada poikaa ymmärtämään, lisäten:

"Niin jotta ei täällä ihminen lystikseen kyki."

"Mutta kykkiipäs!"

Aivan kuin älytön uhitteli siitä ongestansa vihastunut poika: "Vaikka miten lystikseen kykkii!"

Ota siis ja selitä, mokomalle! Suurella vaivalla onnistui toki ukko saamaan sille sen verran järkeä päähän, että oli jo toivoa pakoon pääsystä.

* * * * *

Mutta eikös silloin taas pistä pojan päähän se onki! Vaistomaisesti hän siis alkoi heti tinkiä, tenäten vihaisesti:

"Enkä pujota asetta... Kun et onkeakaan osta!"

"Onkea!... Kehno!" suuttui ja tuskastui monesta syystä malttamaton sulhas-ukko ja koki selittää ynseillen:

"En paremmin sano!... Niin jotta ... mitenkä minä sinulle onget ja koukut ostan... Täällä ristikon takana kukkuessa!..."

Asema oli ikävä ja tukala. Ukko jo selitteli aivan valittelulla:

"Poliisiherran pirut kun näet... Sanoivat vaan jotta se on ... _jämpti_... Jotta se on tuomiopäivään asti jämpti."

Mutta ei vieläkään poika ottanut älytäksensä. Katsoi vain vihaisena, epäluuloisena. Ukko miltei raivostui.

"Niin jotta se on jämpti!" tenäsi ja tenäsi hän yhä suuttuneemmin, mutta:

"Eipäs ole jämpti!" töyskäsi poika vastaan ja uhitteli:

"Ja vaikka miten jämpti olisi, niin en vaan pujota asetta. Jos et osta onkea!"

"Paholainen!"

Mutta ei auttanut. Poika vain kiristi.

"Vaikka kuin jämpti olisi... Vaikka olisi niin jämpti kuin onki ... ja vene ... ja uistin ja ihan kaikki, niin en pujota asetta", yltyi se älytön vain uhittelemaan. Vihdoin keksi toki ukko keinon: hän viskasi ristikon läpi pojalle valmiiksi onkirahat, kehoitti nyt kiirehtimään, antamaan aseen pian, ja selitti:

"Päivä jo ennättää tulla, ennenkuin saa oven säretyksi niin... Ei täältä silloin enää pääse helvettiinkään,.."

Ja nyt poika suostui, etsi rauta-aseen, pujotti sen ristikon läpi ukolle, ja ennen aamua olikin ovi säretty. Isä ja poika pääsivät taas yhteen. Välit olivat sovitut, ja ukko varustautui jo lähtemään kosimistansa jatkamaan.

Mutta poliisikamarissa oli aamulla aika neuvottelu. Nyt oltiin entistä varmempia, että omituinen mies oli vaarallinen hullu, ja oitis ryhdyttiin häntä etsimään ja tiedustelemaan kaikkialta.

Mutta poliisi, jonka huolena oli ollut koppilaisten silmälläpito, sai huolimattomuutensa takia eron virastansa. Kuten lukija tietää, joi hän silloin harmissaan itsensä liika humalaan ja joutui putkaan. Hän olikin muutoin sama mies, joka oli ukko Massisen kadulla kiinni ottanut.

VIII.

Olikin taas oikea kesäinen päivä. Hyvillä mielin ukko sonnustautui rakkausasiaansa. Hän oli jo kaikesta niin varma, että oli uskaltanut ostaa kihlajaisviinatkin valmiiksi. Poikakin oli saanut onkensa ja oli tyytyväinen koko maailmaan.

Ja miten toivorikkaana ja onnellisena ukko nyt eleli ja oleili! Kuten omalle pojallensa ainakin puhui hän taas asiastansa pikku Habakukille, puhui veljellisesti ja koska sydän taas niin käski.

"Niin jotta miltä tää nyt sinusta näyttää?... Tää Hilda?" tiedusti hän näet äkkiä. Ja taas poika ymmälle! Ymmälle poika ja sen otsanahka kureiseksi!

"Ka... Niin jotta johan minä sinulle sanoin jotta minä ... _muutin_", selitti silloin isä sitä, että hän oli vaihtanut morsiamiansa.

"Ka... Sen Vapun tähän Hildaan ... vaihtaa sukasin."

Mutta epäluuloinen poika jurotteli vain synkeänä, ruiskutteli ja muljautteli. Tupakkaa pannessaan ukko silloin jatkoi tavallisella selityksellä:

"Tää on ravakka eukko ... tää Hilda ja ... säyseä luonnoltansa, niin että..."

Piippu oli puhallettava selväksi. Nyt hän voi jatkaa:

"Ja se on aina miehelle pääasia se, että... Jotta akka on säyseä ja sopuluontoinen ja... Ja niinkuin nyt ravakka ja ... ja hämplänkräkkä, jotta on eukko ja jotta..."

Oli puute sopivista sanoista. Hän puhaltaa pihisti ja koki jatkaa:

"Ka niin... Niin että nappihan se on housuissa se joka... Joka reistingit reilassa pitää!" tokaisi hän loppuselkeyden.

"Pitäköön, vaikka mikä pitäköön... Ja vaikka mikä olkoon hämplänkräkkä, niin en vain pelkää!" murisi epäileväksi synkistyvä poika tähän outoon asiaan, ja niin alkoi ukon mielestä kaikki kirkastua valmiiksi.

* * * * *

Alkoi, mutta aina sattui sumentavaakin. Kun näet ukko ilmoitti, että nyt sitä mennään takaisin Hildan luo, niin poika alkoi jurata ja luimistella. Hän näet muisti, että eilen Hildan pojan kanssa tapellessa hän ei ollut jäänyt velkaa, vaan -- onnetonta kyllä -- joutunut saamamieheksi. Sen hän tajusi, ja lisäksi hänestä tuntui, että Hilda on, ainakin poikansa puolesta suuttuessaan, kaikkea muuta kuin säyseä. Siksipä hän jo jurahtikin ynseän:

"Enkä tule!"

Ja siinä se taas oli selvittelyjen alku!

"Et tule!" ynsähti ukko ja paukasi ylimalkaisen:

"Senkös pahusta sinä pelkäät!"

Niin! Siinä oli nyt pojalle. Pojan täytyi nyt vuorostansa ruveta kiertelemään, sillä ei hän toki ilennyt tunnustaa, että todellakin pelkäsi, sitä eilistä laskuaan nimittäin.

"Enkä pelkää!... En mitään pelkää!" peitteli hän asiaansa synkeällä uhittelulla, mutta lisäsi vannoen:

"Mutta en vaan tule!"

"Pahus!"

Mutta turhia olisivat olleet ukon suuttumiset, turhia selittelyt. Poika näet vain ynsistyi, ja kun ukko tiedusti taas syytä, kierteli poika jo aivan isäänsä soimaten:

"Niin kun!"

Löysi hän sattumalta näet syynkin ja murisi, jatkaen ajatuksetonta ... mitä sylki suuhun toi:

"Kun yhä vaan muutetaan jotta... Ensin Vappua ja sitten kuitenkin Hildaa..."

Sattuikin se nyt! Ukko ihan kuin hölmistyi siitä. Mutta selvisi hän toki, hapuili sanat ja puolustautua tolkutti:

"Ka... Muutetaan!... Niin jotta... Kehno!" kiivastui hän. Mutta nyt hän hoksasi ja ilmoitti:

"En suinkaan minä nyt niin huikentelevainen ole, jotta otan valitsematta..."

Jotta otan pahemman silloin kun osuu välillä paremman saamaan ja niin jotta:

"Jotta ei sitä valitsematta ole akkaa ottanut muut kuin Aatami, joka... Otti ensimäisen vastaantulijan, vaikka sillä ei ollut ... omaa hamettakaan päällä..."

Ei siis malttanut odottaa ja valita, että olisi saanut paremman ja varakkaamman.

"Mutta minkälaisen saikin sitte Aatami ... kun valitsematta otti!" vetosi ukko voitokkaana jo tuloksiin ja ynseili: "Sai akan, joka syötti miehellään semmoisen sopan jotta ... siitä oli armo ja autuus pois..."

"Mutta eipäs ollut pois!"

"Saakeli!"

"No ei kyllä."

Mene nyt selitä sille! Sotkeutuneena, vihastuneena, Hildan taloon menoa peläten se vain tenäsi vastaan, ja niin oli sukeutua uusi, vaikeasti ratkaistava väittely.

* * * * *

Mutta aivan odottamatta selvisi nyt asia. Paikalle näet osui tulemaan se Hildan kihlattu sulhanen, Jysyrisen poika. Se oli käynyt ostamassa kihlajaisväelle tupakkaa -- sillä tänään olivat julkiset kihlajaiset -- ja oli nyt paluumatkalla. Ukosta tuntui mies miltei sukulaiselta. Olihan se hänen Hildansa vieras, kenties sukulainenkin.

Ja tämän Jysyrisen tulo se nyt keskeytti isän ja pojan välisen puhelun, estäen siten väittelyn sukeutumasta.

"Ka!..." ilostui ukko ja jatkoi Jysyriselle:

"Niin jotta sinähän se olet se mies ... joka oli eilen sen karvarin lesken luona?"

"Ka-a!" laiskotteli Jysyrinen ja myönsi:

"Jonkunhan sitä täytyy iletä minunkin housuissani miehen sijaisena olla!"

"Ka!... Jonkun!" mukasi ukko ja alkaen puhella tästä viivähtämisestään, s.o. kopissa-olostaan, hoksasi hän siinä jo selittää:

"Tulin viivähtäneeksi yli yön kun..."

Mutta löysi hän sopivan syynkin ja antoi tulla:

"Kun oli näet sen ... sen nyt Jussi Väänäsen asia toimitettavana niin... Nää herrat..."

Ne ainaiset kiusanhenget! koki hän niille varmuuden vuoksi aivan suuttua ja kertoi:

"Aikoivat ruveta herrat siinä asiassa kettuilemaan ja ... Linkslankaria aikoivat ruveta selvässä asiassa tekemään, mutta..."

Arvasihan sen.

"Siitä tuli heille itselleen pietti!" kehaisi ukko voittoansa. "Herroille itselleen pietti."

"Ka-a... Mikäpäs siinä muu!" Ei näet vaivautunut Jysyrinenkään säälimään sen enempää Sortavalan herroja. Ukko mielistyi häneen. Miehestähän voi saada puhemiehenkin. Niinpä tarjosikin hän sille ryypyn ja alkoi jo pyyntöänsä valmistaen selittää:

"Minulla olisi sille karvarin leskelle vähä niinkuin... Niinkuin nyt ... silmänlirkutusta niin", ujosteli ja kierteli hän ja nyt pyysi suoraan:

"Niin jos vaikka sinä olisit siinä ... niinkuin ... vieraanamiehenä asiassa, jotta..."

Loppusana puuttui. Hän haeksi sitä, ryyppäsi ryypyn, ehti sitä tehdessään löytää sen loppusanan ja tokaisi:

"... Jotta asia tulisi luja ja... Ka niin, jotta mikä on luja, se on myös kilpeä ynnä ... ynnä kova!"

"Ka-a... Mikäpäs siinä!" lupautui Jysyrinen, sillä hän luuli ukolla olevan leskelle jotain raha-asioita: mene tiedä vaikka vielä maksuja miesvainajan karvarintöistä.

Ja niin lähti nyt ukko Massinen poikinensa kosimaan Hildaa lopullisesti. Omituista tässä oli ainoastaan se, että hänellä oli nyt puhemiehenä morsiamensa kihlattu sulhanen. Mennessänsä hän mietiksi millä puheilla voisi paraiten peitellä kopissa-olonsa, sillä ei sitä nyt sulhasmiehenä ollessa ilennyt semmoista asiaa päästää julkisuuteen pujahtamaan.

* * * * *

Ei siellä Hildan luona vielä ollut kihlajaisvieraita, mutta parast'aikaa niitä odotettiin. Kahvit kiehuivat, ja Hilda itse oli eilistäkin ihanampi: yllä ristiraitainen hame ja täyssilkkinen huivi päässä. Ei ihme, että ukko tunsi tulevansa kuin taivaan iloon.

Ja oitis hän lyöttäytyi tarinaisille. Eilisestä alusta hän lähti ja niinpä kysäisi:

"Niin jotta kalojako sinä, Hilda, sanoit eilen, jotta minun olisi pitänyt Kiihtelyksestä tuoda?"

Hilda tuskin muisti enää koko asiaa ja tapaili:

"Niin jotta mitä kaloja?"

"Ka... Niitä Loitimojärven säyneitä!" selittää tokaisi ukko ja alkoi valehdella:

"Tääkin poliisiherra pyysi ... kun tuli siinä hänen kanssa puheeksi... Jotta jos minä toisin hänelle ensi kerralla säyneitä niin..."

Kai se nyt toki tällä peittyi koppiasia, laski hän, koki rakkaudenkuumeessa mennä jo asiaan ja ilmoitti:

"Ja hyvinhän se tääkin meidän poika sanoi mielistyneensä tämän Hildan säyseään luontoon..."

Varsinainen sulhanen lämmitteli lieden ääressä isänsä tavoin takuuksiansa ja tupakoi laiskana. Hilda touhusi, tuskin kuuntelikaan. Saapui jo joku kihlajaisvieras... Kohta toinen... Ukolle tuli kiire saada asia valmiiksi.

"Ka ... Hilda?" kysäisi hän jo.

"Häh?" Ei se ymmärtänyt.

"Ka..." ilmoitti ukko ja jatkoi:

"Niin jotta ... se on tästä pojastakin säyseä parempi kuin äyseä!" koki hän selittää. Tietysti ei Hilda eikä kukaan tarkoitusta tiennyt. Taas uusi vieras. Ukolle tuli kiire.

"Jotta tuota, Hilda?" kysäisi hän jo siinä kiireen touhakassa kuin vierasten tulosta älyn puolesta pökertyneenä.

"Häh?" ei Hilda vieläkään ymmärtänyt.

"Ka!" hikoili ukko. Saapui taas vieras. Pakkasi jo kiireessä hätääntymään.

"Vai mitä, Hilda?" tenäsi hän.

"No!... Niin jotta mitä?" touhusi vain morsian asiasta mitään ymmärtämättä ja aivan kysäisi:

"Häh?"

"Ka tuota!" koki ukko ja niin tokaisi siinä touhakassa sulhaselle, Jysyriselle:

"Ka niin jotta... Jos sinäkin jo nyt tässä apuna sitä ... silmää lirkauttaisi... Sen ... vierasmiehen puolesta nyt!"

Ymmästelivät ne vain. Olipa jo Hildan päähän pälkähtää sama ajatus, joka eilen eksytti itsensä poliisimestarin: että näet tämä omituinen ukko on joku älystään orvoksi jäänyt, toisin sanoen hullu.

"Niin jotta mitä?... Jotta silmää lirkauttaisit?" uteli hän jo, asiaa oudostellen. Ei siis auttanut muu kuin siinä monen kihlajaisvieraan kuullen sanoa suoraan jotta:

"Ka sitähän minä vaan arvelin lirkauttaa jotta... Niin jotta arvelin tässä kosia sinua aviosäätyyn ja... Myötä- ja vastoinkäymisten iloon!"

Kaikki vaikenivat. Älysivät jo asian. Hildan silmät lensivät suuriksi.

"Ka", vahvisti ukko, imaisi savut ja selitti:

"Niin jotta eihän se ... silmä lirkauttaen pahene..."

IX.

Tämä ukon kosiminen oli tietysti suuri yllätys sekä morsiamelle että kihlajaisvieraiden yhä lisääntyneelle ja lisääntyvälle joukolle. Laiska sulhanen sen näytti kestäneen muita tyynemmin, mutta siltäkin pääsi ääni, kun ukko edelleen ilmoitti hänestä:

"Ja tää vieras mieshän tää lupasi olla tässä minulla niinkuin ... niinkuin nyt tänä puhemiehenä..."

"Herrasiunaa!" pääsi silloin Hildalta, ja hän tiedusti hämillään:

"Niin tääkö?... Sinäkö nyt?" käänsi hän kysymyksen suoraan sulhasellensa.

"Ka!" vahvisti ukko sulhasen puolesta kiireesti, mutta nyt väänsi hänelle jo sulhanen, jolle asia oli selvinnyt, väänsi että:

"Ka-a... Mutta tääpä leski kun jo eilen päätti tässä kaupat minun kanssa niin... Tokko tää enää minusta luopunee... Sinun hyväksi nimittäin."

Seurasi ukonkin puolesta synkeä äänettömyys. Pikku Habakuk sen lopetti. Hän näet oli mielistynyt erään vieraan koiraan, silitteli sitä ja hyvitteli sitä pyydellen:

"Se!... Se... Nalte se!"

Mutta siitä ukko sai aiheen purkautua. Hän viskasi vihansa poikaan:

"Paholainen!... Senkö täyttä sinä siitä vieraasta koirasta revit!" karjaisi hän ihan hirmuisesti ja aivan polki jalkaa. Poika oli kuin lyöty.

"Senkin Habakukki!" ynseili epäonnistumisestansa myrtynyt ukko julmana. Säikähtynyt poika ei uskaltanut nyt suuttuakaan.

"Mokomakin elävä!"

* * * * *

Sikäli kuin tiedetään, alkoi nyt uusi, synkeä vaitiolo. Ukko tupakoi hyvin hartaasti, ja poika muljautteli häneen epäluuloisia silmäyksiä. Ensimäisenä alkoi selviytyä itse onnellinen morsian Hilda. Se näet nyt jo siinä ymmällä päin taas tiedusti ukolta:

"Niin jotta mitä sinä oikeastaan meinasit?"

"Ka-a... Eipä tässä mitä!" tupakoi ukko synkkänä. Vaiettiin. Mutta täytyihän siinä jotain keksiä, ja niinpä ilmoitti ukko:

"Ka niistähän minä vain arvelin kysyä ... niistä säyneistä... Niin jotta paljonko sinä maksaisit kilosta?"

Se auttoikin asiaa hyvään alkuun päin. Sillä oikeastaanhan Hilda oli hyvillään siitä, että hänellä oli kihlajaisissaan toinenkin sulhanen tarjolla. Sillä kukapa todellinen nainen ei moisesta aivan ylpeilisi. Säveäksi ja säyseäksi hän siis heittihekin ukolle, ensimäisenä sille ryypyt tarjosi ja niin piti ukkoa kuin sulhastansa.

Ainoastaan ne kihlajaisvieraat yrittivät vaivata. Eräs mies jo ilkeyksissään kysyä tokaisikin:

"Niin jotta sattuiko sinulle niin jotta... Että osuit puulaakissa kosimaan?"

Siis yhtiössä. Mutta Hilda ei sallinut ylimääräistä sulhastaankaan pilkata, vaan oitis rähähti miehelle äkäisen:

"No!"

Ja ynseänä hän sille ukon puolesta, muita miehiä morkkaillaksensa, erehdyksessä oman sukupuolensa vahingoksi jatkoi:

"Ikäänkuin sitte teistä muut miehet eivät puulaakissa, sillä... Kenenkähän luulet teistä olevan sen, jonka morsiamella ei jo olisi muutakin kuin monta sulhasta!"

Mies moisesta äkeästä puheesta hölmistyi ja tolkutti:

"Ka... Niin jotta tietäähän sen tää... Ka tää kuka nyt on itse vaimo Israelissa!" sotkeutui hän vahingossa omaksi edukseen. Ukko oli kaikkein pahimmasta siis jo pelastunut, ystävystyi Hildaan, pelastajaansa, ja nyt jo rohkeampana jatkoi, asian peitteeksi tapaillen:

"Ka niin..."

Hän imaisi savut, selviytyi ja lisäsi jatkon:

"Niin jotta niistä kaloistahan minä arvelin, sillä... Sillä särvintähän se sielukin vaatii..."

Ja siitä herahtikin nyt apu. Eräs vieraista näet, luullen olevan puheen oikeasta kalakaupasta, kysäisi:

"Onkos tää toinen vieras kalakauppias?... Niin jotta tää sinä nimittäin?" selvensi hän itselleen ukolle.

"Ka", myönteli tämä. Ja lisäsi ylimalkaisen:

"Kun sitä kuka järvenrannalla elää, niin se aina ... järvivettäkin näkee!..."

"Ka... Niinpä sitä!"

Ja niin alkoi tukala asia helpoittua. Nyt kykeni ukko jo valehtelemaan:

"Tää poliisiherra se tää vain tahtoi niitä ... kaloja ostaa jotta..."

Sanoista oli köyhyys.

"Jotta", rikastui hän toki. "Jotta se on herrojenkin mahaan pantu sekä sisään- että uloskäyminen... Kalallekin nimittäin", filosofeerasi hän jo ihan ajatusrikkaana.

"Niinpä se!" mukasi äskeinen kysyjä, ja toinen lisäsi:

"Ka... Sopiihan sitä ... herrojen mahaan ... kalaa jos kuorettakin..."

Ukolle se oli hyvä sanoma. Ihan oli kuin voita vehnäselle, että pääsi nyt pulasta pelastuakseen kiinni johonkin, vaikkapa herrojen isoon mahaan. Halukkaana hän siis myönsikin:

"Ka... Nehän ne aina tätä alamaista kansaa... Ne herrat!"

Ja synkkänä hän tupakoi, puhui, synkistyi ikäänkuin muka herroille ja jo niitä sadatteli, selittäen:

"Panevat raskaat maanvaivat ja verot kansalle ja..."

Se nyt oli selvä. Hän lisäsi:

"Niinkuin profeetta Hoseakin herroista sanoo jotta... Jotta kussa herrat ovat, niin siellä ovat maanvaivat, niin jotta... Jotta siellä ei Pasikaan iloisesti laula..."

"Ka eipä se... Pasikaan suuressa murheessa käkenä kuku!" Se todistettiin, ja asia alkoi ukolle siten kirkastua. Toivorikkaana sälytti hän äskeiset vastoinkäymisensä herrojen niskaan, ja niin alkoi laueta tämä hirveä pula.

Mutta jatkamme.

* * * * *

Huone täyttyi jo tupakansavusta. Ukko oli saanut morsiameltansa lisäryypyn ja entistä rohkeampana selvitteli hän nyt edelleen pulaansa auki, puhellen:

"Minulla, näet, on samalla tiellä ... tällä nyt kalankauppatiellä ... on oikeastaan morsiankin jo merrassa..."

"Ka niinpä se!" myönsi oitis eräs mies, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin sitte heti kysäisi:

"Niin jotta morsianko sinä sanoit?"

"Ka... Se Antti Voutilaisen leski!" vahvisti ukko ja heti alkoi morsiantansa kehua:

"Silmälle hyvin liprakka ja ... luonnoltaan iloinen ja heilakka eukko on", ylisti hän sen ihanuutta ja kehaisi: "Niin jotta Herra on puhaltanut sen eukon molempiin sieramiin sen ... elävän hengen jotta... Jotta se on silmälle liprakka ja ... liprakka ja heilakka eukko..."

Kelpasi siitä morsiamesta ylpeillä! Hän ylisti:

"Niin jotta se on niinkuin kukkanen kedolla!"

"Ka... Kukkanen!"

Se myönnettiin ja taas ryypättiin. Pulastaan pelastuneena kehaisi nyt ukko jo itseänsäkin:

"Ja minä taas puolestani ... mitä nyt vaimoväkeen tulee niin... Niin jotta kun kerran käteni auraan lasken niin... Taakseni en vilkaise..."

Uskollinen hän on siis Vapullensa, sitä hän selitti.

"Ka... Vai niin sinä maltat ... aina vain samalla oksalla istua!" myönnettiin miesten puolelta ukon ilmoitus todeksi.

"Kai" vahvisti ukko ja ihan vielä lujitti, kehaisten:

"Niin että niinkuin Aatami..."

Niin uskollinen ja vakava hän on.

"Ka ... Aatami!" myönsi mies, kävi sylkäisemässä ja lisäsi:

"Niin jotta Aatamiko sinä sanoit?"

"Ka ... Aatami", myönsi taas ukko ja selitti:

"Sillä Aatamikin kun kerran Eevaan rakkaudessa ... niinkuin silmää liplaprasi niin... Toiseen eukkoon ei enää katsahtanut eikä... Toisen miehen vaimossa ei ... jalkaansa kiveen loukannut..."

Oli siis naisasioissa vakava mies, kuten hänkin. Hyvillään hän tupakoi ja todisti Aatamista:

"Kuunteli vain kun oma Eeva laulaa lirkutteli paratiisin lauluja."

"Ka... Varjelihan se Herra Aatamia ... siitä synnistä niin jotta ... se oli vakava ukko!" todistettiin yhä sakenevasta savupilvestä. Oli syvennytty siis elämän syviin kysymyksiin ja unohdettu ukon ikävä asia. Nyt jo eräs mies kuin Aatamin aikoja kadehtien valitteli:

"Mutta nyt kun näitä on jo ... näitä Eevoja jotta... Niin jotta harakka hyppii ja kikattaa jo joka seipäässä ja ... sitä omenaansa tarjoaa niin..."

Mene siinä silloin ja kestä kiusaus!

"Ka..."

Mutta silloin jo rähähti Hilda äkeästi oman sukupuolensa puolesta:

"Tokihan niiden tarvitsee teille tarjota ja kikattaa jotta... Niin jotta tutkisitte vain miehet omaa kohtaanne, jotta tokko vaellatte siinä asiassa yhtä vakavasti kuin Aatam vaelsi ja ... niinkuin tää vieras isäntä sanoo vaeltavansa!"

Miehet vaikenivat. Mutta ukko Massisella, jonka vakavuudesta itse morsian nyt näin todisti, oli aivan autuas olo.

"Ka!" kainosteli hän siinä jo tuon näin ylistetyn hyveensä puolesta.

"Niin jotta!" Ihan oli tulla sanaköyhyys kainouden vuoksi.

"Jotta", tapaili hän: "Jotta ... niinhän se Nebukatnedsarkin... Laski allensa kaikki Israelin sukukunnat..."

"Ka... Ne..."

* * * * *