Part 5

Olikin jo vierasta tuvan täydeltä. Mutta pois halasi nyt ukko, sillä ei häntä sittekään miellyttänyt tämä toisena, ylimääräisenä sulhasena olo. Hyvä vain että oli jaksanut näin kunnialla sotkea asian, että voi lähteä talosta niin virheettömänä kuin se näissä oloissa oli hänelle enää mahdollista.

Ja niinpä hän tekikin jo lähtöä. Ryyppy elelehti hiemasen päässä, niin että antoi hitusen puhetuulta, mutta humalaa hänessä ei ollut pisaraakaan vielä.

"No!" alkoi hän jo hyvästellä voitokasta kilpakosijaansa. Isällisesti selitteli hän sille erojaisiksi:

"Niin jotta tuota... Tää nyt ... tää avioliitto sinulle!" tapaili hän toimessaan. Hilda kuunteli aivan hartaana tämän vanhan miehen viisaudensanoja.

"Avioliitto tuota!" jatkoi ukko sulhaselle: "se on... No..."

"Ka!" myönsi laiska sulhanen sen todeksi. Ja eräs miehistä vahvisti:

"Ka niinpä se on ... Tää avioliitto..."

Se oli selvä. Ukko imaisi savut.

"Se on vähä simppeli laitos ... avioliitto!" vahvisti toinen mies sillä välin. Ukko oli jo savunsa imaissut ja sanansa koonnut ja nyt jatkoi sulhaselle, neuvoen:

"Niin jotta se on pääasia rakkaudessa jotta eukko ei ole liian kerkeä ja häpräkkä ja jotta..."

Vieläkin sattuvampaa sanaa hän siinä etsi, ja sillä välin mukasi sulhanen velton:

"Ka-a..."

Hilda kuunteli ihan hurskaana. Ukko sylkäisi, sai sanat ja taas todisti:

"Ka niin!... Jotta akka ei ole ... häpräkkä..."

"Ka-a!... Häpräkkä..."

Ja joku vieraskin todisti siihen että:

"Ka!... Niin!... Jotta akka ei saa olla ... häpräkkä!"

Se nyt oli selvä. Nyt ukko aivan vakuutti sulhaselle:

"Ja sitten se toinen pääasia on avioliitossa se jotta..."

"Ka-a... Sehän se..."

"Jotta", jatkoi ukko neuvoansa: "Jotta jos mies karsinaan kupsahtaa niin jotta ... jotta et pökerry."

Selvittäytyy siis pulasta, jos siihen joutuu, eikä anna hädän voittaa.

"Niin jotta ei pökerry", tenäsi hän ja oli jo lähtövalmis. Hilda kuunteli ihan kädet ristissä vatsan kohdalla.

"Ka... Niin", touhusi ukko lähtöä ja vielä avioviisautta neuvoen toisti sulhaselle:

"Niin... Niin, jotta jos kerran akka ei ole häpräkkä niin... Niin silloin se on sinullekin... Se on _jämpti_!... Vörklööri ja jämpti..."

Ja savut hän imaisi, kontin nyhtäisi hartioillensa ja tyhjennettyään vielä aivan suunsakin juhlapuhtaaksi pankon edessä hyvästeli morsiantansa siitä kalakaupasta jotenkin saadulla epämääräisellä:

"Ka niin sitten, Hilda!... Niin jotta niinkuin sanoit niin... Kuusi kiloa kuoretta ja... Vaikka sitten seitsemän säynekalaa!"

Ja niin työntyi hän poikinensa ulos, mieli oli jo käännettynä alkuperäiseen morsiameen, Voutilaisen Vappuun, joka asui eräässä Sortavalan maakylässä.

Mutta ahkerasti etsiskelivät poliisitkin sitä hengenvaarallista hullua, joka oli karannut särettyänsä säpäleiksi kopin oven.

X.

Tuntuipa ukosta aivan hyvältä, kun oli taas päässyt oman poikansa pariin, pois vieraiden ihmisten joukosta ja erilleen omituisesta pulasta. Niin oli kuin olisi taas päässyt oman Kiihtelysvaaransa tutuille maille, ihanan Loitimon rannoille, missä eine maistuu niin oivalliselle ja ruokalepo on kuin autuaiden unta ja kevättoukojen kyntö kuin ihanaa jumalille uhraamista. Kotoista siellä on pikku kina, omaa erehdys ja sauna lämmin kuin äidin lempeä syli, eikä koske siellä naapurin puraisukaan kipeästi, vaan niin on vain jokapäiväisessä elämässä kuin vaihteluna kuten kovahko urpu lempeässä vastassa, joka saunassa sivuille autuuttansa pehmoisesti jakaa.

Ei siis ihme, jos hän taas kiintyikin ainoaan poikaansa lujasti kuten aina. Niin hän takertui siihen kuin takertuu takkiainen ohdakkeesen Loitimon ihanilla rannoilla.

* * * * *

Niinpä vaelsivat nämä erottamattomat ystävykset Voutilaisen Vapun maakyliä kohti. Eräässä paikassa he istahtivat tien viereen tupakoimaan. Isästä tuntui, että hän oli velvollinen tekemään asiastansa tiliä pojalle. Hän mietti, tupakoi ja niinpä lopuksi ilmoittaa sukaisi:

"Ei se oikein lykästänyt... Tää Hildan otto, sillä..."

Mutta mitäpä poika siitä! Tupakoi vain ja olla jurotteli olojansa.

"Sillä", jatkoi ukko mietesavut imaistuansa, "sillä se on aina tää naima-asia niin ... kipperehtävä ja ... kipperehtävä ja hunklunkraava kapine tää rakkaus jotta", selitteli hän ja korjasi:

"Niin jotta arvelin jotta olkoon sitte tää Vappu..."

Poika tupakoi jo synkkänä, epäilevänä.

"Ka!... Niin!... Tää Vappu!" täytyi siis ukon selittää lisää ja nyt hän jo tiedusti:

"Niin jotta sama kai se sinullekin on ... onko se Vappu vai Hilda?"

Mitäpä poika olisi voinut siihen vastatakaan. Niinpä ukko hänen puolestansa päättelikin:

"Ka... Mitäpäs sinä siitä kinaisit sillä... Niin jotta pääasiahan se on vain se jotta on akka!"

Poika kuunteli vain ja veteli savuja. Ukon täytyi siis toistaa:

"Ka niin... Jotta akka!"

Ja hän innostui jo selittelemäänkin:

"Ja siksi toisekseen."

Asian hyviä puolia hän aikoi nyt kuvailla ja selitteli siis:

"Toisekseen tällä Vapullakin on monet omat etunsa tähän Hildaan verraten... Niinkuin nyt esimerkiksi..."

Olihan niitä moniakin etuja, jos vain osaisi ne etsiä. Ja etsikin ukko. Hän jo selitti:

"Ensiksikin tää Hilda on ... niinkuin nyt yleensä kaupungin akat... on ... häpräkkä!"

Se johtui mieleen omista taannoisista puheista. Ei poika ääntänyt.

"Ka... Häpräkkä!" täytyi siis ukon toistaa, jopa selittääkin että:

"Niinkuin kuulit sulhasen itsensäkin sanovan jotta... Jotta akka ei saa olla häpräkkä, eikä ... ei heilakka..."

"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti hän pojan mielipidettä.

"Tästä minun naimisestani mitä arvelet?" täydensi hän, kun synkeä poika vaikeni ja oli ymmällä.

"Vaikka mitä arvelen!" murahti poika vihaisena, epäilevänä, kuin itsekseen mörähtäen. Ukolle se riitti. Hän täydensi:

"Ka... Sitähän minäkin... Niin jotta johan minä tiesin, jotta et sinä rupea vastakynttä vetämään ja... Ja niinkuin jo sanoin niin... Vapulla on omat hyvät puolensa ja... Niin jotta mikä on niin ... se on meidän omaksi autuudeksemme tallelle pantu!" täytyi siinä taas mennä hengellisiin. Hän imaisi jo lähtösavut ja neuvoi ja varoitti poikaansakin:

"Niin jotta kun sinäkin milloin otat akkaa, niin katso jotta... Jotta se ei ole heilakka ja... Jotta kaikki tavarat on tallelle pantu... Autuudeksemme tallelle pantu..."

Ja toiveikkaana alkoi hän polkea edelleen Vapun kotiseutuja kohti. Ei hän aavistanut, että häntä haeksi poliisi. Vielä vähemmin tiesi hän siitä, että eräs Sortavalan poliisi kosiksi Vappua, vaikka Vappu kyllä oli viivytellyt asian lopullista päättämistä.

Ja sitä hän taas oli viivyttänyt siitä syystä, että tiesi Massisenkin olevan sulhaseksi tulossa. Vasta sen nähtyänsä hän oli päättänyt valita ja ottaa sen, joka paremmalta näyttää.

* * * * *

En voi olla kertomatta erästä pientä sivutapausta. Se näet lopulta vaikutti sittenkin heidän matkansa vaiheisiin, aiheuttaen niissä aivan käänteen.

Siinä miltei aivan heidän tiensä varrella oli näet Sojosen heinälato. Poikaviikarit olivat siinä tupakoineet, sytyttäneet ladon palamaan ja tulen huomattuansa juosseet karkuun kuin siivelle lyödyt, etteivät vain tulisi ilmi.

Ja niinpä palaa lekotteli rutikuiva heinälato rauhassa keskellä poutaisinta tyyntä kesäpäivää ja juuri kun isä ja poika osuivat siitä ohi vaeltamaan. Poika sen huomasi ensiksi ja huudahti ihastuneena:

"Voi! ... Lato palaa!"

Se oli hänelle suuri riemu. Kohdalle tultuansa pysähtyivät he katsomaan tätä rauhallista kokkoa. Sammuttamisyrityksethän olisivatkin olleet aivan turhat.

Ja samaan aikaan osui ajamaan ohi eräs kyläläinen. Sekin pysäytti hevosensa, ja nyt ukko arveli sille rauhallisena:

"Saas nähdä miten pian tuo lato ennättää palaa perustuksiaan myöten."

Mutta ajaja tointui. Hän löi hevosensa juoksuun ja niin riensi viemään sanaa taloon. Kun väki saapui palopaikalle, oli lato jo tuhkaläjänä. Sen palon syitä arveltiin puoleen jos toiseenkin, ja lopulta kääntyi epäluulo noihin tuntemattomiin kulkijoihin. Varsinkin ukon ihmeellinen arvelu oli pannut uskomaan, että nuo katselijat olivat joitakin hulluja, jotka olivat sytyttäneet ladon saadakseen nähdä, "miten pian se palaa perustuksiaan myöten".

Mutta kulkijamme olivat jo matkojensa päässä ja menepäs ja ota ne kiinni! Sanoma toki levisi Sortavalaan, saapui poliisin kuuluviin, ja niin sai se vihiä minnepäin karannut hullu oli paennut. Samalla todisti tapaus poliisille mikä vaarallinen mies mokoma vaeltaja oli, ja niin alkoi etsiskely siltä taholta.

* * * * *

Pientä muutakin niinsanottua yhtä ja toista tapahtui jo tämän pitkän naimamatkan varrella. Poika nimittäin ikävöi jo kotijärvensä Loitimon rannoille. Uutta onkeansa hän tietysti halusi siellä koettaa työssä ja näyttää sitä toisille pojille. Ei siis ihme, että hän siellä ukon kintereillä yhä polkiessaan oli jo alkanut hiljakseen jurnitella. Hieman äreä hän siis oli, kun ukko hänelle selitteli naima-asian ongelmia.

Mutta ahkerasti vain piti ukko puhetta vireillä näistä miehelle niin tärkeistä asioista. Nytkin hän taas selitteli:

"Mutta vieläkin minä tässä ajattelen, jotta on se todellakin ihmeellinen asia ... tää naima-asia... Niin jotta kun sitä vaan ei ilman akkaa tule toimeen!"

Hetken kuunteli sitä äreä poika, mutta kun ukko yhä vain jatkoi ja oudosteli, niin ärähti jo pikku mies vihaisen, ynseän:

"Tuleepas toimeen!"

Ukko mietti.

"Ka... Tulee kuka tulee!" arveli hän lopuksi, mutta väitti:

"Mutta tavallinen mies ei tule ilman sitä toimeen."

Mutta poika vain jurasi salaisuudessa Loitimoansa ja oli siis ynseä asialle. Sukeutui väittely. Ukon täytyi siinä asiansa puolustukseksi ottaa tuore esimerkki:

"Esimerkiksi nyt tää äskeinen karvarin leski ja sen sulhanen", vetosi hän tosiasiaan.

"Niin jotta siitä sen nyt taas näet, jotta se pitää miehellä olla... Tää rakkaus", veti hän siitä johtopäätöksen.

Mutta ei poika:

"Eipäs pidä olla!" tenäsi se vain ja väänsi häränsilmää.

"Ei pidä!" tuskastui tietysti ukko ja koki selittää:

"Ota nyt esimerkiksi vaikka Kiihtelys!"

Niin. Pojan täytyi siinä vaieta, sillä kysymys oli outo.

"No!" ilkkui ukko silloin voitokkaana ja lisäsi:

"Niin jotta mistä olisi saatu Kiihtelykseenkään asukkaat, jos ei rakkautta olisi ollut?"

Mutta nyt myrtyi poikakin kinaamaan ja uhitteli:

"No olisi kyllä saatu... Vaikka mistä olisi saatu!"

"Olisit... Saakeli!" suututti moinen älyttömyys ukkoa, ja hän tiukkasi:

"No sano mistä olisi semmoinen jumalaton kansanpaljous saatu Kiihtelykseen?... Senkö helvetistä se olisi tullut?"

Aivan hän jo harmistui koko asialle. Mutta poika vain väittää tolkutti älytöntä:

"No vaikka mistä olisi tullut!... Vaikka Tohmajärveltä ja... Ihan vaikka mistä olisi kansanpaljous tullut!"

Se oli jo ilmi riitaa. Omituista!

"Tohmajärveltä!" ynseili ukko halveksuen ja jatkoi ylenkatseellisesti:

"Tohmajärveltä!... Vaikka tohmajärveläiset eivät kykene omiksikaan tarpeikseen siittämään ... eivät sian porsaitakaan... Niin jotta yksinpä syömäviljakin on sinne ulkoa tuotava!"

Pojan oli tuiki vaikea pitää puoliansa. Mutta juuri siksipä hän ärtyikin ja nytkin uhitteli vastaan vihaista:

"Kykenetkös sinä itse!"

"No!... Pahus!"

"Etpäs kykene!" ärjäisi poika yhtä tiukasti vastaan ja tolkutti entistä vihaisempana:

"Et kykene porsaita ... etkä uistimella kalastamaan... Etkä kiveä linkoamaankaan kykene!" tenäsi hän jo aivan katkerana, kuin itkua hilliten.

Ja taas koki ukko, ynseillen, halveksuvaa:

"Et kykene!..."

Ja asian selittävään puoleen mennen hän jauhoi:

"Eihän tässä siitä olekaan kysymys, kykeneekö kuka vai ei, vaan ... siitä, jotta ei sitä mies voi ilman akkaa olla!"

"No voi kyllä olla!" ärjäisi poika jo kiivaasti ja koki hillitä itkua.

"Kehvelin para!" suuttui silloin jo ukko lopullisesti, riuhtaisi taas kontin selkäänsä ja alkaen painua taipaleelle tenäsi pojalle:

"Sinä, kuule, jos akkaväen kuullen tuolla tavalla puhut, niin joudut jo sen nauruksi, niin että et eläissäsi saa akkaa, kun näkevät akat jotta ... jotta sinussa ei ole tippaakaan oikeaa Aatamin-verta..."

Halveksuvat naiset moista miestä, arveli hän, polki tietänsä ja jatkoi ylenkatseellista:

"Niin jotta senkö Aatami se semmoinen mies olisi, joka ... ei saa yhtään ainoaa Eevaa kuperretuksi niin jotta... Turhaan vain housusi kukkuu ja ... Saimaan rannalla ruikuttaa..."

Ja puoli-vihollisina he taas alkoivat taivaltaa isän eukko-apajaa, Vapun kotitaloa kohti. Isän päässä vain hautui oma asia, ja pikku Habakukin mielessä kangastivat edelleenkin Loitimojärven äiti-armaat, hymyilevät rannat lahtinensa.

XI.

Matka tarjoaa aina kulkijallensa paljon, kaikenkin. Niinpä tälle vaeltavalle isälle ja pojalle se tarjosi pian taas riidan jälkeen sovinnon aiheen.

He näet joutuivat kulkemaan erään herrastalon ohi. Siinä lähitalossa he pysähtyivät einehtimään, ja isän lepäillessä poika lähti pienelle partioretkelle herrastaloon. Mene tiedä mitä siellä saisi nähdä, kuvastui pikku vaeltajan päässä.

Ja heti hän siellä yhtyi talon kahteen, hänen-ikäiseen herraspoikaan. Ne mieltyivät häneen oitis, varsinkin kun hän ulkohuoneen takana antoi niille piipustansa aimo savut. Yhdessä he nyt jo ajoivat lammaskatraan kartanolta kujaselle, sieltä erääsen sopukkaan, josta ahdistivat sen hyppäämään aidan yli kaurapeltoon. Sen tehtyänsä he särkivät ainoastaan yhden kananpesän, ja siinäpä se olikin sitten jo kaikki, mitä he olivat kyenneet yhteishengen voimalla aikaansaamaan.

Kaikki, sillä nyt alkoi osuustoimintahenki jo horjua. Toinen herraspoika näet osui kysymään vaeltajalta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Siitä se laukesi. Sillä nimensähän oli pikku Massiselle kipeä kysymys. Hän synkistyi oitis ja alkoi epäillä näitä ystäviänsä.

"Häh?... Jotta mikä?" uteli poika edelleen.

"Mhy-yy!" yrähti jo toinen vihaisesti. Mutta mitään pahaa aavistamatta utelivat vain herraspojat:

"Niin jotta onko se Hermanni ... vai Oskari... Tahi? sitten Toivo Ilo Kauno Riemu Armias, niinkuin pappilan Toivo on?"

Ei vastausta. Pojat jatkoivat:

"Toki sitten vaikka Aabraham tai Iisakki tahi muu profeetta?"

Mutta silloin heti "profeetta" sanan jälkeen putosi Habakukin nyrkki kyselijän niskaan ja kuului synkeä karjaisu:

"Mitä se sinuun kuuluu!"

Ja niin oli tappelu valmis, Parkuen, kiroten ja huutaen ottelivat nämä äskeiset osuustoiminnan miehet, ja luonnollista oli, ettei Habakuk jaksanut kauan pitää puoliansa kahta vastaan. Hän alkoi saada selkäänsä että soi, ja turhia olivat kiroukset, joita hän päästeli kuin avunhuudoiksensa.

Mutta silloin ehti toki isä avuksi. Se joutuikin nyt niin hyvään aikaan, että ehti remelillä hutkaista kumpaakin herraspoikaa. Ne huutamaan. Piika riensi kauhuissaan hätään ja alkoi haukkua, uhkailla ja huutaa, mutta ukko, joka arvasi mistä asiasta tappelu oli sukeutunut, uhkaili vastaan:

"No annan kyllä... Vaikka tapan kaikki semmoiset pahanhengen Habakukit!"

Herraspojat itkivät ja voivottelivat ja pakenivat palvelijattaren kanssa, ja niin olivat nyt isän ja pojan välit taas äkkiä kirkastuneet sydämellisiksi. Alttiin lapsen kiitollisuudella pikku Habakuk antautui isänsä turviin, ja niin he polkivat yhä edelleen rakkauden vaiherikasta polkua pitkin, istahtivat taas lepäämään, tupakoimaan, ja ukko mietiksi asiaansa.

Ja siinä mietteissänsä otti hän nyt pullonsuusta ryypynkin ja arveli samalla pojallensa:

"No sinä sitä et ole vielä tähänkään viinaan menevä!"

Ei poika myöntänyt, ei kieltänyt. Ukko pisti ryypyn painoksi mällin ja jatkoi nyt arvellen:

"Ja tottapa se siitä johtuu sekin, jotta sinulla ei tunnu olevan mitään ... niinkuin mielenhimautusta tähän ... akkaväkeenkään päin... Kun sinä sitä asiaa vastaan niin yhäti haraat!"

Poika vaikeni. Ukko ikäänkuin mietiksi ja sitte ilmoitti:

"Minä taas, kuten jo sanoin, olen aina ollut ihan yletön hameen perään, niin että... Viistoistavuotiaana jo en öillä muuta tehnytkään kuin naputin tyttöjen aitan oveen..."

Tiesi sen!

"Niin jotta se on... Se on Hertalle Israelissa!" todisti hän, ja taas pantiin taival lyhenemään.

Mutta herrastalosta lähetettiin oitis sana Sortavalan poliisille. Ilmoitettiin että talon poikia on pieksänyt tuntematon kulkuri-ukko, joka on uhannut tappaa kaikki Habakukit.

Habakukit! Siinä oli poliisille taas uusi todistus mielipuolen kamalasta sairaudesta, ja entistä ahkerammin jatkettiin nyt etsiskelyä ja takaa-ajoa.

* * * * *

Heidän tiensä päätyi lopulta erään Laatokan lahden rantaan. Lahti oli noin kaksi kilometriä leveä ja lie ollut runsaasti kuusi kilometriä pitkä. Se on kuuluisa syvyydestänsä, ja niinpä vyöryvätkin sen selällä tuulisäällä laineet mahtavina kuin merellä. Lahden toisella rannalla, aivan sen paikan kohdalla, missä tie rantaan laski, oli nyt se ikävöity Vapun talo.

Ja rannassa sattui nyt olemaan venekin. Joku oli sillä soutanut yli selän ja jättänyt paluumatkaa varten purtensa rantaan. Aikamoinen tuuli kävi suoraan Vapun taloa kohti, ja ukko jo alkoi arvella, että eiköhän olisi paras laskea semmoisessa myötätuulessa selän yli veneessä.

Ja tietysti se tuntui hänestä viisaalta.

"Menepä nyt ja kierrä tuolla lahden mutkan ympäri... Hyvä kuusi kilometriä kierrosta!" selitteli hän jo pojallensa ja tarkasteli pehkot. Näkyivät siellä olevan sekä airot että mela piiloon pantuina.

Ja niin oli päätös valmis. Siellä rannalla houkutteli Vapun talo. Hyvinvoipa ja vauras näytti talo olevan.

Ukko tietysti ihastui ja selitteli jo pojallensakin tämän uuden vaihtokaupan etuja.

"Niin että", selitti hän, "että se on sinullekin... Se on niinkuin murheessa ryyppy... Tää takaisinvaihto tarkoitan." Kai se poika ymmärtänee! Vaikka tuuli yltyi, oli ilma lämmin. Matkahietkin siinä vielä olivat lisänä, ja niinpä päätti ukko ennen venematkalle lähtöä uida, peseytyä puhtaaksi kuten sulhasen tuleekin. Poika puolestaan kokeili ongenkuplalla rantavedessä.

* * * * *

Ja miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo kuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan varustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui taas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas sananen, hella ja osaaottava isän-sananen.

Ja niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:

"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!"

Omasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli poikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa ylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.

"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!" jatkoi silloin isä kehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt selittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:

"Ne näet, hylyt, silloin... Kun minä arvelin sinua vähän remelillä voidella niin... Ne Sortavalan poliisiherrat!... Ottivat ja nokkautuivat..."

Sanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo muljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.

"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!" jatkoi isä poliiseista.

"Väittivät", selitti hän, "väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta piiskata omaa poikaansakaan ja... Siitä se sitten nousi se ... jyry..."

Se nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi nyt ja kehaisi:

"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se _on_..."

Poika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi kurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:

"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa antaa pojalleen kuria niin jotta... Jotta", siinä tempasi taas hengellinen asia mukaansa: "Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta napaa!"

"Elä valehtele!" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien oikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.

"Eipäs saa piiskata!" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli siis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä mietiksi.

"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?... Niin jottako isällä ei ole kuritusoikeutta?" kysyi hän lopuksi.

"No eikä ole!"

Se tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista oikeuksistansa, vaan ilmoitti:

"No sepä kehno!... Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä parakraahveja..."

"Tunnetkos sinä!" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.

"Tunnen kyllä!" innostui ukko ja taas kehaisi;

"Poliisiherroillekin kun lyödä paukasin asiassa lakipykälät pöytään niin... Niidenkin täytyi vain sanoa jotta... Jotta jämpti..."

"Eipäs ole jämpti!..."

"No!... Kehno!"

Se oli jo tosi-toraa.

"No et kyllä lyönyt pöytään ja..."

"No... Pidä suusi kiinni!" ärjäisi jo ukko. Mutta poika vain yltyi selkänahkansa puolesta ja tenäsi:

"Ja vaikka olisi sata isää, niin ei vaan saa piiskata poikaansa eikä... Ja vaikka olisi tuhat isää niin ... ja vaikka olisi kuin jämpti, niin ei vaan piiskata saa..."

"No elä kinaa!... Paholainen!" Ukko jo huusi ihan tosi-vihassa.

"Kinaan kyllä!... Ja uhallakin kinaan..."

"Kehnon elävä!"

Ja niin oli sopu ja rauha nyt poissa niinkuin kuiviin haihtunut vesi. Miltei verivihollisia olivat keskenänsä ylkä ja puhemies taas.

* * * * *

No niin.

Pahinta tässä kinassa oli nyt se, että oli vaikea löytää joku sovinto, joka olisi molempia tyydyttänyt. Turhaan koki ukko saada poikaa ymmärtämään, että isällä on ja täytyy olla verrattain suuri sananvalta kurinpitoasioissa.

"Millä muulla helvetin tavalla sinä ilman sitä pitäisit pentusi kurissa!" tenäsi hän pojalle, kokien saada sitä ymmärtämään.

Mutta ei.

"Vaikka millä pitäisin!" uhitteli vain poika vihaisena selkänahkansa puolesta.

"Pitäisin!" matki ukko ynseänä, tuskastui ja aivan ärjäisemällä toistamiseen tenäsi:

"Mutta millä kehnon kurilla sinä ne pitäisit?... Kuritta kasvaneet elävät!"

Kaikki turhaa. Poika vain paatui ja ynsistyi ja tolkutti omiansa kuin älytön. Vieläpä uhkailikin:

"Ja vaikka sinutkin pitäisi kurissa ja... Poliisit ja herrat ja... Ihan kaikki pitäisin kurissa!"

"Syö!... Sanonko minä!"

"Syö itse!"

Oteltiin yhä hanakammin. Mutta äkkiä välähti taas ukon päässä viisaus. Hän kysäisi rutosti:

"Mutta entäs kirjoitettu laki?... Se jonka alla on itsensä kuvernyörinkin nimi?"

Ja omituista! Se näet hölmistyttikin pojan taas äänettömäksi. Kai se tuli liika yhtäkkiä. Hän katsoi synkkänä ja niiskautteli epäluuloisena, epätoivoisenakin.

"No!" ilkkui silloin voitokas isä ja nyt jo jatkoi:

"Ja entäs sitten tämä: Se Pekka Kämäräinen?..."

Synkeä poika vain epäili ja vaikeni. Ukko sai jatkaa:

"Sekin näet pantiin oikeudessa ihan lain kautta antamaan pojalleen patukkaa... Kun se poika oli ilkeyksissään kivittänyt kirkon ikkunalasit rikki!"

Ainakin se nyt on lyövä todistus siitä, että isällä on oikeus antaa kuria.

"Ähäh!" kutitteli hän voitokkaana. "Niin jotta vieläkö nyt kinaat, jotta isällä ei ole laillista selkäänanto-oikeutta vaan... Niin jotta kaikki on vain maailmassa pelkkää ... sumfatirallaata ja ... heleijaa..."

Ja voitoniloisena riisui hän äkkiä paidat ja kaikki yltään ja kömpi ilko-alastomana veneeseen pestäkseen sen perästä käsin ennen uintiin menoa jalkariepunsa eli hattaransa.

"Kinaa mitä kinaa!" ynseili ja halveksui hän siinä pojalle kuin yliolkain, ihan selin poikaan, ja jatkoi:

"Minä vain pidän kiinni laillisesta parakraahvista niin... Niin jotta se on parakraahvi se joka on laissa se ... päävaltti ja... Niinkuin jotta... Jotta hakanenhan se on hameessa se joka ... joka helmat heilussa pitää, jotta se on himaus... Heipleiraus ja himaus jotta se on", tenäsi hän syvillä vertauksilla.

Sitä pojan epätoivoista asemaa silloin!

* * * * *

Mutta vähätpä siitä!

Tuuli tuntui vain yltyvän. Ukko huuhteli hattaroitansa selin poikaan ja jatkoi siinä ynseilyänsä. Kuin yksin puhuen soimaili hän ynseällä:

"Ja sitten vielä kehut ja uskot olevasi lakipykälissäkin viisaampi tuomariakin... Eto para ... koko poika!"

Mutta poikakin oli alkanut taas tointua. Elämä tuntui hänestä nyt tavallista synkemmältä, ja taas nousi hänessä sisu selkänahan puolesta, nousi ihan vaistomaisesti. Rannalla, siinä veneen keulan vieressä seisten, mutisi hän synkkää:

"Mutta ei vaan ole parakraahvi!"

Mutta alaston ukko vain jatkoi pesuansa, poikaan selin pyllöttäen, eikä ollut kuulevinansakaan. Epätoivoinen synkeä poika yltyi. Nyt se jo uhkaili: