Part 22

Jätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös konekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen omaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana kasvoiltaan ystäväänsä päin.

"Hänen sisarensa", hän sanoi merkitsevästi, "näyttää menneen ulos."

Isä Brown nyökkäsi. "Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan huoneistoon", sanoi hän. "Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin selvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne. Ei", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen, "enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän konttorissaan."

Flambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku papin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo käsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn tuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin kauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden portaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa vakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen huomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen oli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi portaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan ja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta muistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman hämmentynein ilmein.

Neiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka hiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan pulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä sai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey oli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä Brown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan hänestä puhutteli toista henkilöä.

"Profeetta", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, "haluan, että kertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne."

"Olen ylpeä pyynnöstänne", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa päätänsä, "mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne." Hän istuutui.

"Kas niin, näin esimerkiksi", sanoi isä Brown teeskentelemättömän ihmettelevällä tavallaan. "Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on huonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta teemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää omaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema. Pidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?"

"Onko tuo olevinaan syytös?" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.

"Ei", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, "se on puolustuspuhe."

Huoneessa vaiettiin kauan. Sitten Apollon profeetta nousi hyvin rauhallisesti, ja oli todellakin kuin aurinko olisi noussut. Hän täytti huoneen valollaan ja elämällään siinä määrin, että tuntui kuin hän yhtä hyvin olisi voinut valaista koko Salisburyn tasangon. Hänen viittaan verhottu vartalonsa tuntui pukevan koko huoneen klassillisilla verhoilla, hänen eepilliset liikkeensä tuntuivat avartavan sen niin, että avautui suurenmoisia näköaloja, ja toisen papin pieni musta olemus tuntui ikäänkuin virheelliseltä, joltakin, joka ei ollut paikallaan täällä; se oli pyöreä musta pilkku Hellaan loistossa.

"Niin tapaamme siis lopulta, Kaifas", sanoi profeetta. "Sinun kirkkosi ja minun ovat ainoat todelliset maan päällä. Minä kumarran aurinkoa ja sinä auringonpimennystä. Sinä olet kuolevan jumalan pappi, minä elävän. Se epäilyksen ja panettelun työ, jota nyt harjoitat, on takkisi ja oppisi arvoinen. Sinun kirkkosi ei ole mikään muu kuin musta poliisi. Te olette vain urkkijoita ja salapoliiseja, jotka koetatte pakottaa ihmisiä tunnustamaan rikoksia, milloin petoksella, milloin kiduttamalla. Teidän tehtävänne on todistaa ihmiset syyllisiksi rikoksiin, minun näyttää toteen heidän viattomuutensa. Te tahtoisitte tavata heidät synnistä, minä vakuutan heille viattomuutta.

"Sinä luet pahuuden kirjoista vielä sanan, ennenkuin minä ainiaaksi puhallan pois sinun perusteettomat painajaisunesi. Et vähääkään aavista, miten vähän minä välitän siitä, voitko tuomita minut vai et. Ne asiat, joita sinä nimität häpeäksi ja kunniattomaksi kuolemanrangaistukseksi, eivät peloita minua enempää kuin ihmissyöjä lasten kuvakirjassa peloittaa täysikasvuista miestä. Sanoit pitäneesi minulle puolustuspuheen. Välitän niin vähän tämän elämän sumumaasta, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että esiinnyt syyttäjänäni. Tässä asiassa on vain eräs seikka, joka voidaan asettaa minua vastaan, ja sen sanon sinulle itse. Nainen, joka nyt kuoli, oli minun rakastettuni ja morsiameni — ei sillä tavoin kuin mitä teidän pienet kappelinne laillisena pitävät, vaan paljon korkeamman ja ankaramman lain mukaan kuin te voitte käsittää. Hän ja minä poljimme toista maailmaa kuin te, me kuljimme kristallipalatseissa teidän rämpiessänne tunneleita ja tiilikäytäviä pitkin. Tiedän kyllä, että teoloogisilla niin hyvin kuin muillakin poliiseilla on se käsitys, että missä rakkaus kerran on vallinnut, siinä täytyy vihan seurata. Siinä siis ensimmäinen kohta, johon voit syytteesi tukea. Toinen kohta on voimakkaampi, mutta suon senkin sinulle. Ei ole ainoastaan totta, että Pauline rakasti minua. Tänä aamuna, juuri ennenkuin hän kuoli, hän kirjoitti tuon pöydän ääressä testamenttinsa, missä hän lahjoitti minulle ja minun uudelle kirkolleni puoli miljoonaa. No — missä on käsirautasi? Luuletko, että välitän siitä, mitä minulle teet? Pakkotyö on oleva minulle vain hänen tulonsa odottamista tien varrella olevalla asemalla. Hirsipuu on oleva minulle vain nopea pääsykeino hänen luoksensa."

Hän puhui hyvän puhujan mieleenkäyvällä vaikuttavuudella, ja Flambeau ja Joan Stacey tuijottivat häneen ihmeissään ja ihaillen. Isä Brownin kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin murhetta. Hän katsoi alas huolestunut ryppy otsallaan. Auringon profeetta nojautui huolettomasti uuninreunukseen ja jatkoi:

"Harvoin sanoin olen nyt esittänyt teille kaiken, mitä voidaan sanoa minua vastaan. Vielä harvemmin sanoin olen kumoava sen niin, ettei jää epäilyksen jälkeäkään. Kysymykseen, miten olen tehnyt tämän murhan, vastataan yhdellä ainoalla lauseella: minä en ole voinut tehdä tätä rikosta. Pauline Stacey syöksyi tästä kerroksesta alas, kun kello oli viisi minuuttia yli kahdentoista. Sata henkeä voi todistaa ja vannoa, että seisoin omien huoneitteni parvekkeella kahta kerrosta korkeammalla ensimäisestä kahdentoista lyönnistä viisitoista minuuttia yli kahdentoista — mikä on julkisen rukoukseni tavallinen aika. Kirjanpitäjäni — kunniallinen nuorukainen Claphamista, nuorukainen, joka ei laisinkaan ole sukua kanssani — voi vannoa, että hän koko aamupäivän istui ulommaisessa huoneessani ja ettei ketään kulkenut sen läpi. Hän voi vannoa, että minä itse tulin kotiin täsmälleen kymmenen minuuttia vailla kaksitoista, viisitoista minuuttia aikaisemmin, ennenkuin kuului mitään kuiskauksia onnettomuudesta, ja etten minä koko aikana ole poistunut konttorista tai parvekkeelta. Täydellisempää muuallaoloa ei kukaan ole esittänyt. Voisin asettaa puolet Westminsteriä todistajiksi. Sopii panna pois käsiraudat. Asia on ollut esillä ja on nyt lopussa.

"Ja jotta lopuksi jokaisen idioottimaisen epäilyksen rahtukin häviäisi ilmasta, kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää. Luulen tietäväni miten onnetonta ystävätärtäni kuolema kohtasi. Jos tahdotte, voittehan syyttää minua tahi ainakin minun oppiani ja minun filosofiaani, mutta ette voi panna minua senvuoksi vankeuteen. Kaikki korkeampien totuuksien tutkijat tietävät historialliseksi tosiasiaksi sen, että eräät salaisuuksien tietäjät ja _illuminaatit_ ovat saaneet taidon leijailla ilmassa. Tämä taito muodostaa ainoastaan osan aineen voitosta, mikä on meidän salaisen oppimme päämäärä. Pauline raukka seurasi päähänpistoaan ja oli hyvin kunnianhimoinen. Luulen suoraan sanoen hänen omasta mielestään olleen syvemmin perehtyneen salaisuuksiin kuin hän itse asiassa oli, ja monasti, kun yhdessä kuljimme hissillä alas, hän sanoi minulle, että jos omaisi kylliksi vahvan tahdon, voisi itse heittäytyä alas vahingoittumattomana leijaillen kuin höyhen. Luulen todella, että hän on kokeillut ihmettä jonkinlaisessa jalossa ajatushurmiossa. Tahto tahi usko lienee pettänyt ratkaisevalla hetkellä ja aineen alempi laki kosti kauhealla tavalla. Kas siinä, hyvät herrat, koko surullinen tarina — teidän ajatustapanne mukaan hyvin uhkarohkea ja syntinen, mutta varmasti ei rikollinen eikä millään tavoin minun syyni. Poliisien pikakirjoituspöytäkirjoissa lienee parasta nimittää sitä itsemurhaksi. Minä olen aina nimittävä sitä sankarillisuudesta johtuneeksi epäonnistuneeksi tieteelliseksi kokeeksi, jonka tarkoituksena on ollut tulla taivasta lähemmäksi."

Flambeau näki ensi kerran isä Brownin voitettuna. Hän istui yhä huolestunein ilmein katsellen lattiaan ikäänkuin olisi hävennyt. Oli mahdotonta välttää sitä tunnetta, minkä profeetan nöyryyttävät sanat aiheuttivat, nimittäin että tässä nähtiin ärtyisä, kutsumuksensa perusteella epäluuloinen pappi, jonka oli voittanut ylpeämpi ja puhtaampi, vapaamielinen ja olemukseltaan terve henki. Lopuksi hän sanoi räpyttäen silmiään ikäänkuin niihin olisi koskenut: "Jos asianlaita on siten, herra, tarvitsee teidän vain ottaa tuo testamentti, josta kerroitte, ja mennä. Ihmettelen juuri, mihin tuo naisraukka on sen pannut."

"Se on hänen kirjoituspöydällään tuolla oven vieressä", sanoi Katon viattomalla varmuudella, joka tuntui kokonaan puhdistaneen hänet. "Hän sanoi minulle aivan varmaan kirjoittavansa sen tänä aamuna, ja näin hänen istuvan ja kirjoittavan, kun olin menossa huoneisiini hississä hänen konttorinsa ohitse."

"Oliko ovi siis auki?" kysyi pappi katse suunnattuna erääseen maton kulmaan.

"Oli", vastasi Katon rauhallisesti.

"Vai niin, se on siis ollut avoinna koko ajan siitä lähtien", sanoi toinen ja jatkoi maton tutkimustaan.

"Tässä on aivan oikein eräs paperi", sanoi synkkä Joan neiti ääni hieman kummallisena. Hän oli mennyt sisarensa oven vieressä sijaitsevan kirjoituspöydän luo ja piti nyt sinistä paperi-arkkia kädessään. Hänen kasvoillaan oli hapan hymy, joka sopi huonosti tilanteeseen, ja Flambeau katseli häntä synkin ilmein.

Kalon, profeetta, pysytteli kaukana paperista tuolla samalla kuninkaallisella kaiken pahan tiedottomuudella, millä hän tähän mennessä oli voittaen läpäissyt jutun. Mutta Flambeau otti paperin naisen kädestä ja luki sen mitä suurimmalla kummastuksella. Se alkoi tavallisen testamentin tavoin, mutta näiden sanojen jälkeen: "Annan ja testamenttaan minä kaiken sen, mitä kuollessani omistan", se päättyi äkkiä muutamin viivoin, eikä allekirjoituksesta ollut jälkeäkään. Flambeau antoi aivan ymmällä ollen tuon lopettamattoman testamentin ystävälleen isä Brownille, joka vilkaistuaan siihen ojensi sen hiljaa auringon papille.

Seuraavassa tuokiossa tämä pontifex komeissa verhoissaan oli parilla askeleella kulkenut huoneen läpi ja kumartui ulospullistunein silmin Joan Stacey'ta kohden.

"Minkä halpamaisen kepposen olette tässä tehnyt?" huusi hän. "Tässä ei ole kaikki, mitä Pauline on kirjoittanut."

Läsnäolevat ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan aivan toisella äänellä, minkä kimakkuus muistutti yankeeta. Koko hänen suuruutensa, koko hänen hyvä englanninkielen taitonsa oli pudonnut kuin mantteli.

"Mitään muuta paperia ei kirjoituspöydällä ole", sanoi Joan ja kohtasi varmana hänen katseensa, sama onnettomuutta ennustava hymy kasvoillaan.

Äkkiä mies puhkesi herjaamaan, ja häneltä pääsi oikea sadatussanojen tulva. Naamion putoamisessa oli jotakin kaameata — oli kuin hän olisi kadottanut oikeat kasvonsa.

"Tässä saatte kuulla totuuden", huusi hän leveällä Amerikan murteella tyhjennettyään ensin manausten ja kirousten tulvansa. "Voihan olla, että olen seikkailija, mutta minä otaksun, että te olette murhaaja. Kas niin, hyvät herrat, tässä on kuolemantapauksen selitys. Tyttö parka kirjoittaa parastaikaa testamenttia minun hyväkseni; hänen saatanallinen sisarensa tulee sisälle, tempaa kynän häneltä, vetää hänet hissiaukolle ja syöksee hänet alas, ennenkuin hän on ennättänyt lopettaa testamentin. — —! Tässä pitäisi käsirautojen olla paikallaan."

"Kuten itse sanoitte", vastasi Joan vaarallisen rauhallisesti, "on teidän kirjanpitäjänne hyvin kunnioitettava nuori mies, joka käsittää valan merkityksen, ja hän vannoo missä tuomioistuimessa tahansa, että minä olin ylhäällä teidän konttorissanne ja järjestin erästä konekirjoitustyötä viisi minuuttia ennen ja viisi minuuttia jälkeen sen hetken, jolloin sisareni suistui alas. Herra Flambeau voi sanoa tavanneensa minut siellä."

Huoneessa vaiettiin.

"Siinä tapauksessa", sanoi Flambeau lopuksi, "oli Pauline yksin pudotessaan ja teki siis itsemurhan."

"Hän oli yksin pudotessaan", sanoi isä Brown, "mutta hän ei tehnyt itsemurhaa."

"Millä tavalla hän sitten kuoli?" kysyi Flambeau kärsimättömästi.

"Hänet murhattiin."

"Mutta hänhän oli yksin", väitti etsivä.

"Hänet murhattiin hänen yksin ollessaan", vastasi pappi.

Kaikki muut katsoivat häneen ihmeissään, mutta hän jäi kumaraiseen asentoonsa otsa rypyssä ja piirteet surullisina. Hänen äänensä oli kaiuton ja masentunut.

"Haluaisin tietää", huusi Kalon sadatellen, "milloin poliisi vangitsee tämän ilkeän murhaaja-sisaren. Hän murhasi lähimmän sukulaisensa, hän varasti minulta puoli miljoonaa, joka oli yhtä varmasti minun kuin —"

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, profeetta", puuttui Flambeau hieman ivallisesti puheeseen, "muistakaa, että koko tämä maailma on sumumaa."

Auringonjumalan ylipappi koetti uudelleen päästä jalustalleen. "Ei ole kysymys ainoastaan rahoista", huusi hän, "vaikka ne tukisivatkin asiaamme kaikilla tahoilla. Ajattelen myöskin rakastettuni toivomuksia. Paulinelle kaikki tämä oli pyhää. Paulinen silmissä —"

Isä Brown nousi niin kiivaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Hän oli kalmankalpea, mutta näytti kuitenkin olevan uuden toivon elähdyttämä. Hänen silmänsä loistivat.

"Juuri siinä se on!" huusi hän kovalla ja selvällä äänellä.

"Juuri se on oikea alkamistapa. Paulinen silmissä —"

Pitkä profeetta peräytyi hurjassa epäjärjestyksessä pienen papin tieltä. "Mitä tarkoitatte? Kuinka uskallatte?" huusi hän kerta kerran jälkeen.

"Paulinen silmissä", toisti pappi ja hänen silmänsä loistivat yhä enemmän. "Jatkakaa, Jumalan nimessä, jatkakaa — Paulinen silmissä —"

"Antakaa minun mennä, te p—le!" jylisi Kalon, taistellen kuin jättiläinen kahleissa. "Kuka te olette, kirottu urkkija, joka kehräätte verkkoanne ympärilleni ja tirkistelette ja kurkistatte kaikkialle? Antakaa minun mennä."

"Estänkö hänet?" kysyi Flambeau ja hypähti ovea kohden, jonka Kalon jo oli avannut.

"Ei, anna hänen mennä", sanoi isä Brown huokaisten niin syvään kuin huokaus olisi tullut syvimmästä maailmankaikkeuden sopesta. "Anna Kainin mennä, sillä Jumala tuomitsee hänet."

Pitkä hiljaisuus täytti huoneen hänen lähdettyään ja Flambeaun eloisaan mieleen se vaikutti kidutuksen tavoin. Neiti Joan Stacey järjesti hyvin kylmästi papereita pulpetillaan.

"Isä", sanoi Flambeau lopuksi, "en toimi ainoastaan uteliaisuudesta — velvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on tehnyt."

"Minkä rikoksen?" kysyi isä Brown.

"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet", vastasi hänen ystävänsä kärsimättömästi.

"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa", sanoi Brown, "kahden rikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt kaksi hyvin erilaista rikoksellista."

Neiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa, oli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan huomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.

"Molemmat rikokset", huomautti hän, "olivat tähdätyt saman henkilön samaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin. Suuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi rikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat."

"Älä nyt pidä mitään esitelmää", sanoi Flambeau valittaen. "Sano se muutamin harvoin sanoin."

"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla", vastasi hänen ystävänsä.

Synkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti hattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti käsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti huoneesta.

"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa", sanoi isä Brown. "Pauline Stacey oli _sokea_".

"Sokea!" toisti Flambeau ja nousi hitaasti koko pituudessaan.

"Hänellä oli siihen synnynnäisiä taipumuksia", jatkoi Brown. "Hänen sisarensa koetti saada hänet käyttämään silmälaseja, mutta se ei onnistunut. Pauline suosi tuota omituista väitettä, että sellaisia tauteja ei pidä rohkaista väistymällä niitä. Hän ei tahtonut myöntää, että oli olemassa uhkaava pilvi tai hän koetti hajoittaa sen luottamalla omaan tahtoonsa. Silmät pahenivat yhä rasituksesta, mutta pahin rasitus oli vielä jäljellä. Sen aiheutti tuo rakastettava profeetta, eli miksikä hän itseään nimitti, joka opetti tyttöä katsomaan polttavaan aurinkoon. Sitä nimitettiin Apollon palvelemiseksi. Jos vain nämä uudet pakanat tahtoisivat olla vanhojen kaltaisia, kävisi se kai päinsä. Silloin he olisivat viisaampia. Vanhat pakanat tiesivät, että pelkällä luonnonpalvomisella täytyi olla vaarallinen puolensa. He tiesivät, että Apollon silmä saattoi kirveliä ja sokaista."

Syntyi äänettömyys, ja sitten pappi jatkoi hiljaa, melkein katkonaisella äänellä. "On epävarmaa missä määrin tuo hornanhenki tahallaan teki hänet sokeaksi, mutta täysin varmaa on, että hän tahallaan surmasi hänet sokeuden avulla. Rikoksen yksinkertaisuus on tympäisevä. Tiedättehän heidän molempien kulkeneen ylös ja alas hisseissä turvaamatta apuun. Tiedätte myös kuinka hiljaa hissit kulkevat. Kalon vei hissin Paulinen asunnolle ja näki avoimesta ovesta, kuinka sokea tyttö istui ja kirjoitti hänelle lupaamaansa testamenttia. Hän huusi iloisesti tytölle olevansa siellä ja odottavansa hissin kanssa sekä pyysi tyttöä tulemaan ulos testamentin loppuun päästyään. Sitten hän painoi erästä nappia ja ajoi äänettömästi omaan huoneistoonsa, meni konttorin läpi parvekkeelle ja toimitti aivan rauhallisesti rukouksensa kadun täyttämän kansan nähden tyttö raukan kiiruhtaessa iloisena työnsä päätyttyä sinne, missä luuli rakastetun odottavan hissin kera — —"

"Kauheata!" pääsi Flambeaulta.

"Tuota nappia painamalla hän olisi oikeastaan saanut puoli miljoonaa", jatkoi pieni pappi soinnuttomalla äänellä, mikä oli hänelle ominaista hänen puhuessaan kaameista asioista. "Mutta se meni tyhjiin. Se meni tyhjiin siksi, että sattui vielä olemaan eräs, joka tahtoi saada rahat ja joka myöskin tunsi Pauline raukan silmiä koskevan salaisuuden. Tuossa testamentissa oli omituisuus, johon ei varmaan kukaan kiinnittänyt huomiota. Vaikka se oli lopettamaton ja siitä puuttui allekirjoitus, olivat siihen jo merkinneet todistajina nimensä toinen neiti Stacey ja joku hänen palvelijattarensa. Joan oli ensin todistanut allekirjoituksen naisille tyypillistä laillisten muotojen halveksimista osoittaen ja sanonut, että Pauline voi lopettaa testamentin sitten. Joan oli siis tahtonut, että hänen sisarensa kirjoittaisi sen alle ilman todellisia todistajia. Miksi? Muistin sokeuden ja tunsin olevani varma siitä, että hän tahtoi Paulinen kirjoittavan sen alle yksinään siitä syystä, että hän tahtoi, ettei Pauline laisinkaan kirjoittaisi sen alle.

"Staceyn sisarusten kaltaiset ihmiset käyttävät aina säiliökyniä ja varsinkin Paulinen suhteen se oli aivan luonnollista. Uutteran harjoituksen, voimakkaan tahdon ja hyvän muistin avulla hän kirjoitti melkein yhtä hyvin kuin näkevä, mutta hän ei tiennyt milloin muste loppui. Hänen sisarensa täytti sentähden hyvin huolellisesti hänen täytekynänsä — tai oikeammin jätti sen täyttämättä. Siinä oleva muste riitti muutamiin riveihin, mutta sitten se loppui. Ja profeetta kadotti viisisataa tuhatta puntaa ja teki ilmaiseksi erään historian raaimmista ja loistavimmista murhista."

Flambeau meni avoimelle ovelle ja kuuli poliisin tulevan portaissa. Hän kääntyi ympäri ja sanoi: "Te lienette ajatellut terävästi, kun kymmenessä minuutissa saitte Kalonin osuuden selväksi."

Isä Brown kohautti hieman olkapäitään.

"Voi, se ei ollut mikään konsti", hän sanoi. "Mutta sain kyllä ajatella terävästi keksiäkseni Joan-neidin osuuden ja täytekynän. Ennenkuin tulin portista sisään, tiesin, että Kalon oli rikoksellinen."

"Laskette leikkiä", sanoi Flambeau.

"En, puhun tosissani", vastasi pappi. "Vakuutan että tiesin hänen tehneen sen, ennenkuin tiesin, mitä hän oli tehnyt."

"Mitenkä se on mahdollista?"

"Nuo pakanalliset stoalaiset", sanoi isä Brown miettiväisesti, "pettää aina heidän voimansa. Kuultiin jysähdys, ja huudahdus kajahti kadulle asti, mutta Apollon pappi ei hätkähtänyt eikä katsonut taakseen. Minä en tiennyt, mitä se oli. Mutta minä tiesin hänen sitä odottaneen."