Part 21

Kunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja odottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut hänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti mielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota valaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja ihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti mutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille kierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta veljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi vikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen kirkas ja selvä äänensä ylhäältä.

"Tulkaa tänne, mr Bohun", huusi hän. "Raikas ilma tekee teille hyvää."

Bohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle kirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli avaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti ja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja kulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja. Poliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis makasi maassa kuin kuollut kärpänen.

"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?" sanoi isä Brown.

"Niinpä kyllä", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.

Aivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen kaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan itsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka, katsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän eteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu ikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin pesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin vesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt, näytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet tornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla olivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet näyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa. Kivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman suurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä. Kiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka aikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli harhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet ilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko, korkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman kuin ukkospilvi.

"Luulen, että on varsin vaarallista oleskella näin korkeilla paikoilla, vaikkapa vain rukoillakseen", sanoi isä Brown. "Korkeudet luotiin sitä varten, että ihminen katsoisi sinne ylös eikä sieltä alas."

"Tarkoitatteko, että täältä voisi pudota?" kysyi Wilfred.

"Tarkoitan että sielu voisi pudota, vaikkei ruumis putoaisi", vastasi toinen pappi.

"En oikein ymmärrä teitä", huomautti Bohun.

"Katsokaapa esimerkiksi tuota seppää tuolla", jatkoi isä Brown tyynesti. "Kunnon mies, mutta ei kristitty — kova, käskevä, leppymätön. Hänen skotlantilaisen uskontonsa perustivat miehet, jotka rukoilivat kummuilla ja korkeilla kallioilla ja oppivat enemmän katsomaan alas maailmaan kuin ylös taivaaseen. Nöyryys on jättiläisten äiti. Laaksosta näkee suuria esineitä — huipuilta vain pieniä."

"Mutta — eihän hän tehnyt sitä", sopersi Bohun.

"Ei", sanoi toinen omituisesti korostaen, "me tiedämme, ettei hän tehnyt sitä."

* * * * *

Hetkisen kuluttua hän jatkoi katsellen harmaine silmineen tyynesti tasankoa. "Tunsin miehen", sanoi hän, "joka aluksi harjoitti muiden tavoin hartauttansa alttarilla, mutta mieltyi sitten rukoilemaan korkeilla ja yksinäisillä paikoilla, kellotornin nurkissa ja ulokkeilla. Ja kerran, kun hän seisoi pyörryttävän korkealla paikalla, mistä koko maailma hänen allaan näytti pyörivän kuin hyrrä, alkoi hänen aivoissaankin pyöriä, ja hän kuvitteli olevansa Jumala. Seuraus siitä oli, että hän, vaikka hän oli hyvä mies, teki rikoksen."

Wilfred oli kääntänyt pois kasvonsa, mutta hänen laihat kätensä kävivät sinertäviksi, kun hän tarttui kiinni rintanojaan.

"Hän uskoi, että _hänelle_ oli annettu valta tuomita maailmaa ja lyödä syntinen maahan. Hän ei olisi koskaan tullut moisia ajatelleeksi, jos hän olisi polvistunut lattialle muiden tavoin. Mutta hän näki kaikkien ihmisten hyörivän tuolla alhaalla kuin hyönteisten. Erikoisesti erotti hän yhden, aivan alapuolellaan, vihreän hatun vuoksi selvästi silmään pistävänä — myrkyllisen hyönteisen."

Varikset lentelivät vaakkuen tornin ympärillä, mutta muuten oli kaikki hiljaista, kunnes isä Brown jatkoi:

"Kiusausta lisäsi sekin, että hänellä oli käytettävänään eräs luonnon mahtavimpia voimia, tarkoitan painolakia, tuota hurjaa, valtavaa vetovoimaa, joka saa maailman kaikki olennot irti laskettuina syöksymään sydämeensä. Näette tuolla poliisitarkastajan, joka kävelee edestakaisin pajan pihalla. Jos minä nyt heittäisin pienen kiven tämän rintanojan yli, vaikuttaisi se häneen osuessaan kuin luoti. Jos pudottaisin vasaran — hyvin pienenkin vasaran —"

Wilfred Bohun nosti toisen jalkansa rintanojan yli, mutta isä Brown tarttui häntä heti kauluksesta.

"Ei siitä ovesta", sanoi hän lempeästi. "Se ovi vie helvettiin!"

Bohun horjui takaperin seinää vasten ja tuijotti häneen pelästynein silmin.

"Miten tiedätte kaiken tuon?" huusi hän. "Oletteko paholainen?"

"Olen ihminen", vastasi isä Brown totisesti, "ja sentähden tunnen kaikki kiusaukset. Kuulkaa nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän hetkisen vaiettuaan. "Tiedän mitä teitte — ainakin arvaan siitä enimmän osan. Kun jätitte veljenne, valtasi teidät sangen oikeutettu suuttumus, niin, se meni niin pitkälle, että te tempasitte käteenne vasaran aikoen lyödä sillä hänet kuoliaaksi. Te peräydyitte kuitenkin, pistitte vasaran takkinne alle ja riensitte kirkkoon. Te rukoilitte kiihkeästi monissa paikoin, enkeli-ikkunan ääressä, sen yläpuolella olevalla ulokkeella ja korkealla parvekkeella, josta te saatoitte nähdä everstin vihreän hatun, joka muistutti ryömivän sittiäisen selkää. Ja silloin puhkesi jotakin teidän sielussanne, ja te annoitte Jumalan tuomion langeta."

Wilfred vei heikon kätensä otsalleen ja sanoi matalalla äänellä: "Mistä tiesitte, että hänen hattunsa näytti vihreältä sittiäiseltä?"

"Oh, selvä järki sen minulle sanoi", vastasi toinen hieman hymyillen. "Mutta kuulkaa vielä! Sanon teille, että tiedän tämän kaiken, mutta ettei kukaan muu saa sitä tietää. Seuraava askel on teidän; minä en ryhdy mihinkään; suljen tämän ripin sinetillä. Jos kysytte miksi, niin on siihen monta syytä, mutta vain yksi teitä koskeva. Jätän asian teille, koska ette ole vielä pitkällä pahuudessa. Te ette koettanut saattaa seppää epäilyksen alaiseksi, vaikka se olisi ollut helppoa, ettekä hänen vaimoaankaan. Te koetitte saada hullun syylliseksi tekoon, koska tiesitte, että hän oli syyntakeeton. Tämä oli niitä valonpilkkeitä, joita minun on murhantekijöissä varteenotettava. Ja menkäämme nyt alas kylään. Sitten menette tiehenne vapaana kuin tuuli. En aio sanoa enää mitään."

Syvän hiljaisuuden vallitessa laskeutuivat he alas kierreportaita ja tulivat ulos auringonpaisteeseen pajan luo. Wilfred Bohun nosti varovaisesti veräjän salvan, meni poliisitarkastajan luo ja sanoi: "Ilmoittaudun vapaaehtoisesti. Minä olen tappanut veljeni."

APOLLON SILMÄ

Kumman savuinen vivahdus ilmassa, vivahdus, joka voi olla sekä samea että kirkas ja joka on vain Themsille ominainen, muuttui yhä enemmän harmaasta kimaltelevaksi auringon kiivetessä taivaan laelle ja heloittaessa Westminsterin yllä. Kaksi miestä kulki parast'aikaa Westminstersillan yli. Toinen oli hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt. Heitä olisi voinut verrata parlamentin kookkaaseen kellotorniin ja Westminster-Abbeyn kyykkyselkäisiin hartioihin, sillä tuolla pienellä oli papinpuku. Pitkän julkinen nimi oli M. Hercules Flambeau, yksityinen etsivä. Hän oli matkalla uuteen toimistoonsa, joka sijaitsi uudessa kerroksittain rakennetussa talossa vastapäätä kirkon sisäänkäytävää. Pienen nimi oli Rev. J. Brown, Camberwellista sijaitsevan St. Francis Xavierin kirkon pappi. Hän palasi nyt Camberwellista erään kuolevan luota tutustuakseen ystävänsä uuteen huoneistoon.

Rakennus oli amerikkalainen pilvenpiirtäjä ja amerikkalainen se oli myös puhelimiensa ja hissiensä monimutkaiseen rakenteeseen nähden. Mutta se oli juuri valmistunut eikä vielä täysin asuttu. Taloon oli muuttanut vain kolme vuokralaista. Flambeaun yläpuolella oleva konttorihuoneisto oli asuttu, samoin aivan hänen alapuolellaan oleva. Mutta kaksi ylintä kerrosta samoin kuin kolme alinta olivat tyhjät. Ensi silmäyksellä huomattiin uudessa asuntotornissa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Flambeaun yläpuolella sijaitsevan konttorihuoneiston ulkopuolelle oli asetettu loistava esine. Sitä esti hieman näkymästä muutama jälelle jäänyt rakennustelineen osa. Se oli suunnattoman suuri kullattu ihmissilmän jäljennös, jota kultaiset säteet ympäröivät, ja se otti yhtä paljon tilaa kuin pari kolme konttorin ikkunaa.

"Mikä kumma tuo on?" kysyi isä Brown ja jäi seisomaan.

"Sen pitäisi edustaa uutta uskontoa", vastasi Flambeau nauraen, "erästä uutta uskontoa, joka julistaa syntien anteeksiantamusta sillä perusteella, ettei ole olemassa mitään syntejä. Luullakseni Christian Science'n tavoin. On tosiasia, että eräs mies, joka nimittää itseään Raioniksi — en tiedä, mikä hänen oikea nimensä on, sen vain tiedän, ettei tämä nimi ole oikea — on vuokrannut yläpuolellani olevan huoneiston. Kaksi konekirjoittajatarta asuu alapuolellani olevassa kerroksessa ja tuo entusiastinen vanha humbuugimestari yläpuolellani. Hän nimittää itseään Apollon uudeksi papiksi ja palvelee aurinkoa."

"Katsos vain", sanoi isä Brown, "aurinkohan oli julmin kaikista jumalista. Mutta mitä tuo suunnattoman suuri silmä merkitsee?"

"Jos olen ymmärtänyt asian oikein", sanoi Flambeau, "niin suosivat he sitä mielipidettä, että ihminen kestää mitä tahansa, jos hänen mielensä on tasapainossa. Molempien suuret vertauskuvat ovat aurinko ja avoin silmä, sillä he väittävät, että jos ihminen olisi täysin terve, hän voisi katsoa aurinkoon."

"Jos hän olisi täysin terve", sanoi isä Brown, "ei hän välittäisi tuijottaa siihen."

"Enempää en osaa kertoa uudesta uskonnosta", jatkoi Flambeau huolettomasti. "Tietysti se väittää voivansa parantaa kaikki ruumiilliset sairaudet."

"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?" kysyi isä Brown vakavana.

"Mikä se sitten on?" kysyi Flambeau.

"Itsensä täysin terveenä pitäminen", sanoi hänen ystävänsä.

Flambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori oli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä temppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia taipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko katolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen eivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat hänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo alemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia originaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat solakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä ulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja hän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka johtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien elämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli teräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman liian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa oli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi. Molemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine valkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia erikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä kysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa eikä näennäinen.

Sillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen kreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu puutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys — ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen mielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa käytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa hän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen piirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle hyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa käyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan siitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen stenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin tämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei oikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa ja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan. Mutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin oli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää kuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut laisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen olemassaolon.

Hänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli suuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli seisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut hissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta tämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt alistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän kyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä sitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla kuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien aikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki tarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja harrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen suuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka halveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen kaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan kuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä, että Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni hymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta itseluottamusta.

Hänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien liikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli konttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen heittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti parastaikaa juttua "lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista" ja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat silmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan kuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi kulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen puhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.

Flambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä kysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi silmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi tiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin kuin toisessakin.

"Lienee siinä sentään ero", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti. "Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen voimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on puolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet ja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista tiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita lääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit asettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet rampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento, herra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin tuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden asemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia katsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä aristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi katsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja katsoa sitä milloin ikinä haluan."

"Teidän silmänne", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen, "häikäisevät auringon". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle omituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi tämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti hän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: "Vai niin, hän on joutunut tuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin". Sillä niin vähän kuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut puhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.

Hän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan olevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo Kaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa suhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli kullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka. Ruumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko tätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi todellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti jotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista, joka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta leimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria Streetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että kirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen ja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen oman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli messinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu kadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki tämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta tuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja ruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa suuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota hän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava mies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi päässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru katuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja meni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko Westminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen. Se tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon lyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut kaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown, Flambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon valkeata pappia.

Flambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen kunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään katsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko isä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas henkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa hän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi pysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya. Kalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen ja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen auringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli jo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä tähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö hän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei hän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan seassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen miehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown koskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi sensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan räpäyttämättä.

"Oi, aurinko", puhkesi profeetta puhumaan, "oi tähti, liian suuri toisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen avaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin, valkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka olet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken puhtauden alkulähde, jonka rauhassa —"

Kuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen ulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä sieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin. Tunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua pahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen jälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty pappi alhaalla.

Lopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen voimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi kuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä hakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään, missä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen jäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli auringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän onnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.

Isä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen ympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja alas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta, minkä olisi pitänyt tulla hissiin.

Neljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli nähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen, joka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se oli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli hän varma siitä, että tyttö oli kuollut.

Hän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai ei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon paheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen merkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että tämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot ja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka niin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi sellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi asumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli aiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi, missä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen ääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin aikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau kuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän synkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:

"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?"

"Ehkä", sanoi toinen, "ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös katsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa."