Part 17

"Vai niin", sanoi Gilder vetelästi. "Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin kadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni samalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne."

"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut isäntänsä?" kysyi nuori mies.

"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma", vastasi Gilder kiivaasti "jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa kahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat hänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa vaikeaksi, on saada selville _tapa_, millä murha on tehty. Näyttää siltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta täällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut epämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin pieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä."

"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota" sanoi pappi hiljaa naurahtaen.

Kuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi Brownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.

"Myönnän puhuneeni naurettavasti", sanoi Brown anteeksi pyytäen. "Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin jättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan sitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä kuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi salapoliisi nopeasti.

Isä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja räpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa ja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli avonainen ullakko-ikkuna.

"Ymmärrätte kai", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi, "että hänet heitettiin tuolta alas."

Gilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. "Mahdotontahan se ei ole", sanoi hän, "mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte olla niin varma siitä."

Brown avasi ammolleen harmaat silmänsä.

"Niin", sanoi hän. "Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö näe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?"

Ikkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai hiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma asiastaan.

"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on nuoranpätkä."

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.

"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen esiin odottamattoman reippaasti.

"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.

Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi. "Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi niin sanottu Magnus.

Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.

"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla valmiina hänen hautajaisiaan varten."

Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.

"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin vaarallisen näköinen."

"Sir", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. "En tosiaankaan tiedä, käykö se päinsä."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi toinen terävästi. "Ettekö ole vanginnut häntä?"

Magnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan vihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.

"Me vangitsimme hänet", vastasi kersantti hyvin vakavasti, "juuri kun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli jättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi."

Gilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.

"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?" kysyi hän Magnukselta.

"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja", vastasi hän tyynesti.

"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman perheensä huostassa", sanoi Gilder.

Viimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan jyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo onneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen tavu Magnuksen vastauksesta:

"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen."

Kaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne siitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton ei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir Armstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan takaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa väri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti aivan harmaalta.

"Olkaa varovainen puheissanne", sanoi Royce karkeasti, "muuten säikäytätte miss Armstrongin."

"Niin, sitä minä juuri toivon", sanoi kirkasääninen mies.

Kun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat kummastuneen näköisiä, jatkoi hän:

"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen nähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät, että hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä tiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan niitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna. Jos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki rahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen avioliittonsa tuon juopporentun kanssa..."

"Seis", sanoi Gilder hyvin ankarasti. "Teidän kuvittelunne ja syytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole varmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne..."

"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita", keskeytti Magnus katkonaisella murteellaan. "Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö, kuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus on tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos, syöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä lattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin viranomaisille."

Hän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli veripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi hän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan, joille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.

Merton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi Gilderille: "Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin mielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?"

Isä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:

"Niin", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, "mutta ovatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten kanssa."

Tyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen ruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean tukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi siinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.

"Tämä mies", sanoi mr Gilder vakavasti, "väittää, että teidät murhan jälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä."

"Hän puhuu totta", vastasi Alice.

Seuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick Royce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat kummalliset sanat:

"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä ennen."

Hänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän Magnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet, litteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti Royceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki olisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä pantomiimissa.

"Jättäkää tuo, mr Royce", huusi Gilder käskevällä äänellä. "Minä vangitsen teidät väkivallasta."

"Sitä te ette tee", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.

"Te saatte vangita minut murhasta."

Gilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan lyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja alkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä kasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:

"Mitä tarkoitatte?"

"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta", sanoi Royce. "Miss Armstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut tarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen häntä."

"Puolustaakseen häntä", toisti Gilder miettivänä.

"Ketä vastaan?"

"Minua vastaan", sanoi kirjuri.

Alice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.

"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut", sanoi hän, "olen iloissani, että sinä kuitenkin olet rohkea."

"Seuratkaa minua tuonne ylös" sanoi Patrick Royce synkästi, "niin näytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui."

Ullakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio niin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen jälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen heitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan tyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja pitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti heitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon ja yksi lattialle.

"Olin juovuksissa", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen miehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku lapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.

"Tunnettahan te kaikki minut", jatkoi hän käheästi. "Kaikki tietävät, kuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla lailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin ehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini jäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan, mies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle, ja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan itse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään yksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa melkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin jalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani heitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien penkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin tavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä lienee kai Jumalallekin kylliksi."

Hienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit suurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he hämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan nelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa hartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli, pysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat, pyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen, naurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.

"Ei, kuulkaas", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä löytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora hirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on asianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan. Se ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista."

Hän pudisteli päätään kuin laitumella käypä hevonen

Poliisipäällikkö Gilder oli avannut suunsa vakavan miettiväisesti, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan sanotuksi, oli eriskummainen olento lattialla jatkanut aivan välinpitämättömästi.

"Sitten on meidän huomattava kolme mahdotonta seikkaa. Ensiksi nämä reiät matossa, reiät, joista kuusi kuulaa on mennyt sisään. Miksi ihmeessä mattoa pommitettaisiin? Juopunut laukaisee kohti vihollisensa päätä, joka irvistelee häntä vastaan. Hän ei suutu hänen jalkoihinsa, ei hyökkää hänen tohveleittensa kimppuun."

Sittenkun puhuja oli lopettanut maton käsittelyn, nosti hän kätensä ja pisti ne taskuunsa jääden kuitenkin yhä edelleen polvistuneeseen asentoonsa.

"Ja sitten nuora!" jatkoi hän. "Minkälainen mahtaisi se humala olla, joka panisi ihmisen ensin yrittämään nuoraa uhrinsa kaulan ympärille, mutta tyytyisi lopulta kiinnittämään sen hänen jalkaansa? Niin humalassa ei Royce ainakaan ollut, sillä silloin nukkuisi hän nyt kuin tukki. Ja sitten paras todistus — viskypullo. Te huomautitte, että juomari tappeli saadakseen viskypullon, onnistuikin saamaan sen, mutta kieritti sen soppeen vuodattaen puolet sisällöstä permannolle ja jättäen loput jäljelle. Se on sellaista, jota juomari ei koskaan tekisi."

Kömpelösti kapusi hän ylös lattialta ja sanoi katuvalla äänellä sille, joka oli syyttänyt itseään murhasta:

"Olen hyvin pahoillani, hyvä herra, mutta teidän juttunne on hyvin huonosti keksitty."

"Sir", sanoi Alice Armstrong hiljaa papille, "saanko puhutella teitä hetkisen kahden kesken."

Tämä pyyntö pakoitti puheliaan papin lähtemään ovelta, ja kun he olivat tulleet viereiseen huoneeseen, sanoi tyttö hyvin hätäisesti, ennenkuin toinen oli ehtinyt avata suutaan:

"Te olette teräväjärkinen, ja minä tiedän, että te koetatte pelastaa Patricken, mutta se ei hyödytä mitään. Asian sisin ydin on musta, ja mitä pitemmälle te tutkimuksessanne tunkeudutte, sitä enemmän todisteita löydätte te tuota onnetonta miestä vastaan, jota minä rakastan."

"Miksi niin?" kysyi Brown katsellen häntä tarkasti.

"Niin", sanoi hän katse yhtä kiinteänä, "siksi, että minä omin silmin näin hänen tekevän rikoksen."

"Ohoh", sanoi Brown näyttämättä vähääkään liikutetulta. "Ja mitä hän sitten teki?"

"Minä olin viereisessä huoneessa lähinnä heitä", kertoi tyttö. "Molemmat ovet olivat kiinni, mutta äkkiä kuulin minä jonkun ärjäisevän äänellä, jonka vertaista en koskaan ole kuullut: 'Helvetti, helvetti, helvetti!' Heti sen jälkeen vapisivat ovet ensimäisestä revolverin laukauksesta. Pamaus toistui kolme kertaa, ennenkuin sain auki molemmat ovet ja huomasin huoneen olevan täynnä savua. Mutta mielettömän Patrick-parkani kädessä savusi pistooli, ja omin silmin näin hänen ampuvan viimeiset laukaukset. Sitten heittäytyi hän isäni kimppuun, joka kauhuissaan oli kouristautunut kiinni ikkunalautaan. He taistelivat ja Patrick koetti kuristaa isäni nuoralla, jonka hän heitti hänen kaulaansa, mutta se liukui olkapäitten yli jalkoihin. Se kiertyi kai toisen jalan ympärille, sillä Patrick veti häntä nyt taaksepäin, kuin olisi ollut hullu. Sain käsiini veitsen, joka oli matolla, syöksyin heidän väliinsä ja taitoin nuoran, ennenkuin pyörryin."

"Minä ymmärrän", sanoi isä Brown, yhä edelleen kylmän kohteliaana. "Minä kiitän teitä."

Kun tyttö nyt vaipui kokoon ja peitti kasvonsa käsillään, meni pappi jäykkänä ja suorana toiseen huoneeseen, jossa hän tapasi Gilderin ja Mertonin yksin Patrick Roycen kanssa, joka istui tuolilla käsiraudoissa.

"Saisinko teidän läsnäollessanne sanoa vangille pari sanaa?" kysyi isä Brown nöyrällä äänellä poliisipäälliköltä, "ja voisikohan hänet minuutiksi vapauttaa noista kalvosimista?"

"Hän on vahva mies", sanoi Merton hiljaisella äänellä.

"Miksi tahdotte, että ne otettaisiin pois?"

"Niin", sanoi pappi nöyrästi. "Tahtoisin saada suuren kunnian puristaa hänen kättään."

Molemmat poliisit tuijottivat häneen, ja isä Brown lisäsi:

"Ettekö tahdo kertoa heille asian oikeaa laitaa?" Tuolilla istuva mies pudisteli pörröistä päätään, ja pappi kääntyi kärsimättömänä pois.

"Siinä tapauksessa teen minä sen", sanoi hän. "Yksilön henki on suuremman arvoinen kuin näennäisesti puhdas maine. Minä aion pelastaa elossa olevat ja antaa kuolleitten haudata kuolleensa."

Hän meni onnettoman ikkunan luo ja katseli puhuessaan ulos silmiään räpäytellen:

"Minä sanoin teille, että tässä tapauksessa löysimme monta asetta ja vain _yhden_ vainajan. Nyt sanon minä teille, että aseita ei käytetty murhaan. Kaikki nuo kamalat välikappaleet, juoksusilmukka, verinen veitsi, tyhjä revolveri, kaikkia niitä käytettiin armeliaisuuden palveluksessa — ei sir Aaronin murhaan, vaan hänen puolustuksekseen."

"Hänen puolustuksekseen", toisti Gilder. "Ketä vastaan?"

"Häntä itseään vastaan", sanoi isä Brown. "Häntä vaivasi itsemurhahulluus."

"_Mitä ihmeitä?_" sanoi Merton epäilevällä äänellä. "Ja ilon uskonto..."

"Se on julma uskonto", sanoi pappi katsellen ulos ikkunasta. "Miksei hän olisi saanut itkeä, niinkuin hänen esi-isänsä ennen häntä? Hänen menettelytapansa jäykistyivät, hänen mielipiteensä kylmenivät. Tuon iloisen naamion takana piili jumalankieltäjän tyhjä sielu. Pysyäkseen iloisella asteellaan, jolla hän yleisöön nähden oli, vaipui hän takaisin juoppouteen, jonka hän kauan sitten oli hylännyt. Mutta kun rehellinen raittiusmies lankeaa juoppouteen, on siitä se kamala seuraus, että hän teeskentelee ja odottaa sitä sielullista helvettiä, josta hän varoittaa muita. Se sai Armstrong paran käsiinsä ennen aikojaan ja tänä aamuna oli hän niin raivoissaan, että istui täällä sisällä karjuen olevansa helvetissä, niin hurjalla äänellä, ettei hänen tyttärensä tuntenut sitä. Hän tahtoi vain kuolla ja mielipuolten tavallisella viekkaudella oli varustautunut monenlaisilla kuoleman aseilla — juoksusilmukalla, ystävänsä revolverilla ja veitsellä. Royce tuli sattumalta sisään ja ryhtyi reippaasti toimeen. Veitsen heitti hän vanhuksen taakse matolle, sieppasi revolverin, ja kun hänellä ei ollut aikaa kiskoa ulos kuulia, ampui hän laukauksen laukauksen jälkeen lattiaan. Itsemurhaaja näki silloin kuoleman edessään toisessa muodossa ja syöksyi ikkunalle. Royce teki ainoan, mitä tehdä voi — juoksi hänen jälkeensä nuora käsissään yrittäen sitoa hänen kätensä ja jalkansa. Silloin juoksi onneton tyttö sisään. Hän käsitti taistelun väärin ja koetti leikata veitsellä nuoran poikki vapauttaakseen isänsä. Ensin haavoitti hän Royce-parkaa rystysiin ja niistä juoksi tuo vähäinen verimäärä. Te huomasitte tietysti, että palvelijan kasvoissa oli nyrkin iskun jälkeen verta, vaikkei haavaa ollutkaan? Ennen kuin tyttöparka pyörtyi, oli hänen kuitenkin onnistunut taittaa nuora, niin että hänen isänsä syöksyi ikkunan kautta ikuisuuteen."

Nyt syntyi pitkä hiljaisuus, jonka hitaasti keskeytti metallin kalina, kun Gilder irroitti kahleet Patrick Roycen käsistä. Sitten sanoi hän tälle:

"Teidän asemassanne olisin minä kertonut koko totuuden. Te ja nuori neiti olette suuremman arvoiset kuin Armstrongin kuolinpuhe."

"Armstrongin kuolinpuheesta välitän minä viisi", huudahti Royce kiivaasti. "Ettekö käsitä kaiken tapahtuneen sentähden, ettei Alice saisi tietää mitään?"

"Mistä?" kysyi Merton.

"Siitä, että hän on murhannut isänsä, ettekö sitä käsitä?" huusi Royce. "Jos häntä ei olisi ollut, olisi ukko vielä elossa. Hän voi tulla hulluksi saadessaan tietää sen."

"Sitä en juuri luule", sanoi isä Brown tarttuessaan hattuunsa. "Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoisin hänelle kaikki. Pahimmatkaan erehdykset eivät voi myrkyttää elämää siinä määrin kuin synti. Te molemmat tulette kaikissa tapauksissa onnellisemmiksi kuin nyt olette. Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun."

Kun hän tuli ulos tuuleen, tapasi hän erään tuttavan Highgatestä, joka pysäytti hänet sanoen:

"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti."

- "Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun", sanoi isä Brown. "Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta."

RUHTINAS SARADINEN SYNNIT

Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille. Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään: lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä. Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]

Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti, ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies, hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin. Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki. Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät, sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.

Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta. Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän, nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa. Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin, pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa. Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.