Part 16

Flambeau tuntui äkkiä heränneen uuteen eloon.

"Te tarkoitatte", sanoi hän käheästi, "että kenraali St. Clare vihasi Murrayta ja tappoi hänet taistelukentällä, sitä varten että..."

"Te olette yhä täynnä hyviä ja puhtaita ajatuksia", sanoi toinen. "Pahempaa!"

"Vai niin", sanoi suurikasvuinen mies. "Minun kehnojen käsitteiden varastoni on nyt tyhjä."

Pappi näytti epäröivän kuinka hän alkaisi, mutta lopuksi hän sanoi:

"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään."

Toinen ei vastannut.

"Ja jos ei olisi metsää, loisi hän sen. Jos hän tahtoisi kätkeä kuolleen lehden, loisi hän kuolleen metsän."

Tähänkään ei kuulunut vastausta ja pappi lisäsi vielä lempeämmin ja tyynemmin.

"Ja jos hän tahtoisi kätkeä ruumiin, loisi hän kuolleilla täytetyn kentän sen piilopaikaksi."

Flambeau alkoi polkea edelleen, kärsimättömänä ajan hukkaamisen vuoksi, mutta isä Brown jatkoi häiriytymättä:

"Sir Arthur St. Clare oli, kuten jo sanottu, mies, joka tutki raamattua. Mutta hän luki sitä omalla tavallaan. Koskahan ihmiset oppinevat ymmärtämään, että on monta tapaa lukea raamattua? Kirjanpainaja lukee sitä ottaakseen selon painovirheistä. Mormooni lukee raamattuaan ja löytää sieltä tukea moniavioisuudelle, kristitty scientisti lukee sitä ja huomaa, ettei meillä ole käsiä eikä jalkoja. St. Clare oli vanha englantilaisintialainen sotilas ja protestantti. Ajatelkaahan mitä se merkitsi. Älkää herran tähden ruvetko nyt pitämään kauniita puheita! Se saattaisi merkitä ruumiillisessa suhteessa hirmuista miestä, joka troopillisen auringon alla eli itämaisen yhteiskunnan keskuudessa ja herkutteli itämaisen kirjan sisällyksellä järjettömästi ja ilman ohjausta. Luonnollisesti luki hän enimmäkseen Vanhaa testamenttia ja vältti Uutta. Luonnollisesti löysi hän Vanhasta testamentista etsimänsä: himoja, julmuutta, petosta. Kyllähän hän oli rehellinen, niin kuin sanotaan. Mutta mitä hyötyä on rehellisenä olemisesta, jos palvelee epärehellisyyttä.

"Jokaisessa niistä kuumista, kaukaisista maista, missä se mies oleskeli, piti hän haaremia, kidutti todistajia ja kokosi häpeällisesti rahaa, mutta hän olisi epäilemättä sanonut tekevänsä sen Herran kunniaksi. Minun oman teoloogisen kantani ilmaisee kyllin tarkasti kysymys: minkä herran? Pahin tällaisissa eksymyksissä on se, että se avaa oven oven jälkeen helvettiin ja sen yhä pimeneviin kammioihin. Rikoksessa on pahinta se, että se ei tee miestä yhä hurjemmaksi, vaan yhä kurjemmaksi. St. Clare joutui pian mitä ankarimpaan ahdinkoon lahjusten ja kiristysten vuoksi ja tarvitsi yhä lisää rahaa. Mustanvirran taistelun aikana oli hän syössyt maailmasta maailmaan ja lopulta joutunut siihen paikkaan, jota Dante nimittää maailman kaikkeuden alimmaksi piiriksi, eli kadotuksen rotkon pohjaksi."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hänen ystävänsä taas.

"Minä tarkoitan tuota", vastasi pappi osoittaen jäätynyttä lammikkoa, joka välkkyi kuun valossa.

"Muistatteko, kenet Dante lähetti jääpiiriin?"

"Petturit", sanoi Flambeau väristen.

Kun hän katseli synkkää maisemaapa huomasi puitten uhkaavat, aavemaiset ääriviivat, olisi hän melkein voinut luulla itseään Danteksi ja lorisevaäänistä pappia Vergiliukseksi, joka johdatti häntä kuoleman valtakunnan halki.

Ääni jatkoi: "Olivier oli, niin kuin tiedätte, ritarillinen liiallisuuteen saakka, eikä tahtonut kuullakaan salaisesta valtiopoliisista tai vakoilusta. Sitä, niin kuin kaikenlaista muutakin, käytettiin kuitenkin hänen selkänsä takana, ja sen johtajana oli ystäväni Espado. Hän oli tuo iloisiin väreihin vaatetettu keikari, joka kyömynokkansa vuoksi oli saanut Korppikotkan nimen. Ollen olevinaan ihmisystävä, vainuskeli hän kaikkialla Englannin armeijassa ja sai lopuksi kynsiinsä sen — suokoon Jumala — ainoan mätämunan, tuon korkealla seisovan miehen. St. Clare oli suuressa rahantarpeessa — hän tarvitsi rahavuoria. Epäsuosioon joutunut perhelääkäri uhkaili paljastuksilla, jotka sitten alkoivat, mutta lopetettiin: kertomuksilla kuulumattomista, esihistoriallisista tapauksista Park Lanessa, tapauksista, joihin uusevankelinen englantilainen oli syypää, ja jotka viittasivat ihmisuhreihin ja orjajoukkioihin. Sen lisäksi tarvitsi hän rahoja tyttärensä myötäjäisiin, sillä hänestä oli se tieto, että häntä pidettiin rikkaana, yhtä suloista kuin itse rikkaus. Hän antoi viimeisen miinan räjähtää, virkkoi sanan Brasilialle ja rikkauksia tuli tulvimalla Englannin vihollisilta. Mutta toinenkin mies oli puhunut Espado-Korppikotkan kanssa. Kuinka olikaan, niin oli tumma, karski, nuori ulsterilainen majuri päässyt inhottavan totuuden perille, ja kun he hiljaa kulkivat tietä pitkin sillalle päin, sanoi Murray kenraalille, että hänen piti erota heti, tai asettua sotaoikeuden eteen tuomittavaksi. Kenraali väitteli hänen kanssaan, kunnes he tulivat pienen, troopillisen puuryhmän luo sillan korvalle. Ja siellä, laulavan virran ja auringossa välkkyvien palmujen luona — sillä minä näen ne edessäni — veti hän miekkansa ja pisti sen majurin ruumiin läpi."

Talvinen tie kulki nyt harjanteen yli. Ilma oli purevan kylmää, ja taivasta vasten piirtyivät pensaikkojen ja näreikköjen mustat ryhmät. Mutta kauempaa oli Flambeau näkevinään kajastusta, joka ei ollut tähtien, eikä kuun valoa, vaan tulta, jonka ihmiset olivat sytyttäneet. Hän katseli sitä nyt, kun tarina läheni loppuaan.

"St. Clare oli helvetinkoira, mutta sentään rotukoira. Hän ei koskaan, sen minä vannon, ajatellut selvemmin ja ollut voimakkaampi kuin silloin, kun Murray parka makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa. Ei riemuhetkinäänkään, niinkuin kapteeni Keith totuudella sanoi, tuo suuri mies ollut niin suuri kuin viimeisen, koko maailman halveksiman tappionsa aikana. Hän tarkasteli kylmästi asettaan pyyhkiäkseen siitä veren. Hän huomasi silloin, että kärki, jonka hän oli pistänyt uhrinsa lapaluitten väliin, oli taittunut miesparan ruumiiseen. Ja tyynesti, niin kuin hän olisi istunut klubin ikkunassa, näki hän kaiken, mitä sitten seuraisi. Hän huomasi, että selittämätön ruumis löydettäisiin, selittämätön, taittunut miekan kärki vedettäisiin ulos, selittämätön, katkennut miekka keksittäisiin — tai miekan puutos. Hän oli murhannut, mutta ei mykistänyt. Mutta hänen mahtava älynsä nousi tätä häväistysiskua vastaan. Vielä oli keino. Hän voisi tehdä ruumiin helposti selitettäväksi. Hän saattoi luoda kasan ruumiita, jotka peittäisivät sen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua marssi kahdeksansataa englantilaista soturia kuolemaan."

Lämpimämpi hehku pimeän talvimaiseman takana loisti yhä kirkkaammin, ja Flambeau kiiruhti askeleitaan sinne päästäkseen. Isä Brown teki samoin, mutta näytti aivan kertomukseensa vaipuneelta.

"Niin urhoollinen oli tämä englantilainen rykmentti ja niin nerokas sen johtaja, että jos se heti olisi hyökännyt vastapäisille kukkuloille, olisi sen mielettömällä yrityksellä saattanut olla menestystä. Mutta tuolla paha-aikeisella miehellä, joka pelasi sotilailla kuin shakkinappuloilla, oli toiset aikeet ja toiset syyt. Heidän tuli pysyä suolla sillan luona siksi, kunnes brittiläisten ruumiita olisi siellä riittävästi. Ja sitten esitettäisiin viimeinen, suuri kohtaus. Tuo hopeatukkainen mies, pyhimys ja sotilas, jättäisi viholliselle taittuneen miekkansa estääkseen jatkuvaa mieshukkaa. Tilapäisesti keksityksi oli kappale sangen hyvin suunniteltu. Mutta minä luulen, vaikka en voikaan todistaa sitä — että kun he paraikaa rämpivät verisessä liejukossa, alkoi joku epäillä ja aavistaa totuutta."

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:

"Kuulen äänen — en tiedä mistä se tulee — mutta se ääni sanoo minulle, että mies, joka arvasi totuuden, oli sulhanen... hän, joka aikoi mennä naimisiin vanhuksen tyttären kanssa."

"Mutta miten sitten on Olivierin ja hirttämisen laita?" kysyi Flambeau.

"Osaksi ritarillisuudesta, osaksi viisaudesta ei Olivier vaikeuttanut marssejaan vangeilla", selitti kertoja. "Useimmissa tapauksissa päästi hän heidät vapaiksi. Tällä kertaa vapautti hän heidät kaikki."

"Kaikki paitsi kenraalin", sanoi pitkä mies.

"Kaikki", sanoi pappi.

Flambeau rypisti tummia kulmiaan.

"En vielä käsitä aivan kaikkea", sanoi hän.

"Tässä kuva lisää, Flambeau", sanoi Brown salaperäisen hiljaisella äänellään. "Minä en voi todistaa sitä, mutta minä voin, mikä on parempaa — nähdä sen. Aamupäivällä muutetaan leiri alastomilta, kuivettuneilta kukkuloilta ja brasilialaiset sotilaat järjestyvät osastoihin ja riveihin marssiakseen pois. Siellä vilkkuu Olivierin punainen paita ja hänen pitkä, musta partansa heiluu tuulessa, hänen seisoessaan leveälierinen hattu kädessään. Hän sanoo hyvästi vapauttamalleen suurelle viholliselle — yksinkertaiselle englantilaiselle sotavanhukselle, joka kiittää häntä miestensä puolesta. Englantilaisten joukkojen jäännös seisoo hänen takanaan tehden kunniaa kivääreillään; sen vieressä on ruoka- ja kuormastovaunuja peräytymistä varten. Rummun pärrytys kuuluu: brasilialaiset lähtevät liikkeelle; englantilaiset seisovat paikoillaan kuin kuvapatsaat. Ja niin he seisovat siksi, kunnes viimeinen vilahdus vihollisesta on kadonnut näköpiirin taa. Silloin muuttavat he äkkiä asentoa kuin kuolleet, jotka virkoavat. He kääntävät viidetkymmenet kasvonsa kenraalia kohden — sellaisia kasvoja ei voi unhottaa."

Flambeau säpsähti äkkiä:

"Ah ettehän te tarkoittane", huudahti hän, "tarkoittane, että..."

"Kyllä", sanoi isä Brown syvällä, järkyttävällä äänellään. "Englantilaiset kädet panivat nuoran St. Claren kaulaan — luultavasti samat kädet, jotka panivat sormuksen hänen tyttärensä sormeen. Englantilaiset kädet kuljettivat hänet häpeäpuun luo — miesten, jotka olivat seuranneet häntä voittoon. Ja englantilaiset — Jumala armahtakoon ja suojelkoon meitä kaikkia! — englantilaiset sielut katselivat häntä, kun hän vieraan auringon alla heilui palmupuussa, rukoillen vihassaan, että hän sieltä putoaisi helvettiin."

Kun he nyt olivat tulleet kummun yli, kohtasi heitä voimakas valo englantilaisen ravintolan punaverhoisista ikkunoista. Se oli rakennettu pitkäsivu tielle päin, aivan kuin siten osoittaakseen tavatonta vieraanvaraisuuttaan. Kaikki sen kolme ovea olivat auki, ja iloinen nauru ja hälinä kuului sieltä kulkijoittemme korviin.

"Enempää ei minun tarvinne sanoa", lisäsi isä Brown. "Tutkinto ja tuomio seurasivat toisiaan, ja kun tuomio oli pantu toimeen, vannoivat he Englannin ja tyttären kunnian vuoksi ikuisesti hautaavansa tarinan kavaltajan kukkarosta ja murhaajan miekan terästä. Olihan mahdollista, että he koettivat unohtaa sen. Me ainakin tahdomme tehdä niin. Tässä on ravintola."

"Siinä olen minä mukana", sanoi Flambeau ja aikoi juuri astua sisään kirkkaasti valaistuun, meluisaan baarihuoneeseen, kun hän äkkiä peräytyi askeleen ja oli kaatua tielle.

"Katsokaa tuota, paholaisen nimessä", huudahti hän osoittaen nelikulmaista puukilpeä, joka pisti ulos sisäänkäytävän yläpuolella. Se esitti hämärästi miekan kahvaa, jonka terä oli taittunut ja siihen oli kömpelöillä vanhanaikaisilla kirjaimilla piirretty _Taittuneen miekan ravintola_.

"Ettekö voinut aavistaa sitä", kysyi isä Brown hiljaisesti. "Hänhän on tämän maan epäjumala. Joka toisella ravintolana, kadulla ja puistolla on hänen nimensä."

"Minä luulin, että olimme päässeet tuosta hirviöstä", sanoi Flambeau sylkäisten maahan.

"Hänestä te ette koskaan pääse Englannissa, niin kauan kuin pronssi on kestävää ja kivi rikkomatonta", sanoi pappi maahan katsellen. "Hänen marmoripatsaansa tulevat läpi vuosisatojen kehoittamaan ylpeitä, viattomia poikia toimintaan. Hänen hautansa kirkkomaalla tulee aina tuoksumaan velvollisuuden tuntoa, kuin liljat. Miljoonat, jotka eivät koskaan ole tunteneet häntä, tulevat rakastamaan häntä kuin isää — tuota miestä, jota hänen viimeiset miehensä kohtelivat kuin roistoa. Hän tulee pysymään pyhimyksenä ja totuus hänestä ei ole koskaan tuleva tunnetuksi, sillä lopuksi olen minäkin tehnyt päätökseni. Salaisuuksien ilmituomisessa voi olla niin paljon hyvää, mutta myöskin niin paljon pahaa, että minä asetan menettelyni kokeen alaiseksi. Kaikki nuo sanomalehdet joutuvat pian unhoon: brasilialais-vastainen rähinä on tauonnut ja Olivieria kunnioitetaan kaikkialla. Mutta minä lupasin itselleni, että niin pian kuin metallissa tai kivessä, yhtä kestävissä kuin pyramiidit, eversti Clancyä, majuri Murraytä tai presidentti Olivieria, tai jotain muuta viatonta miestä häväistäisiin, tai vääryydellä moitittaisiin tämän asian takia, silloin puhuisin minä. Jos ei tapahtuisi muuta, kuin että St. Clarea yhä edelleen vääryydellä ylistettäisiin, vaikenisin minä. Ja sen aion tehdä."

He menivät nyt punaverhoiseen saliin, joka ei ainoastaan ollut hauska, vaan myöskin hiukan ylellisesti sisustettu. Pöydällä oli hopeinen jäljennös St. Claren hautapatsaasta, painuneine päineen, taittuneine miekkoineen. Seinillä näkyi väritettyjä valokuvia samasta taideteoksesta, sekä tauluja, jotka ilmoittivat kuvapatsaalle aikoville turisteille raitiovaunujen lähtö- ja tuloajat. Molemmat ystävykset istuutuivat eräälle täytetyistä penkeistä.

"On kylmä", sanoi isä Brown, "juokaamme hiukan viiniä tai olutta."

"Tai konjakkia", sanoi Flambeau.

KUOLEMAN KOLME ASETTA

Sekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä Brown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin arvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet aamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron Armstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella salaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista huvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä hän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli hullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään kostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta kuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä, tai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir Aaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan pimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä valoisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset puheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen terveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen, ja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla kuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein kuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.

Hänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin usein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin kerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta skotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut — niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen valkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa, jotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät melkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari tai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen, teeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.

Hän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella, oivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen nykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista oli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien ohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti hän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli tärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo antoi junalle täräyksen.

Veturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen, missä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat koneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä alkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu mies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat mustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada myöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten kuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita äänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa kuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: _murha!_

Mutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan kaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin kauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.

Kun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt monta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies vihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus. Iloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa mustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.

Niin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta, oli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan, näkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen yönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan köydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen taistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli myös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli asennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir Aaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri, vaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli vainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa ja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä, mutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa kuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär Alice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti kuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi ja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä asemalta.

Isä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin ja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen ja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee uskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä olisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista olisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä ei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun nyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä pappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten tuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.

"Minun ymmärtääkseni", sanoi mr Merton avomielisestä "on asia täysin selittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha mies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia ollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä. Sitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa sellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua kastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin murhata joulu-ukko."

"Niin, se oli iloinen talo", sanoi isä Brown. "Talo oli hauska ja iloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä iloisena nyt, kun hän on kuollut?"

Merton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä. "Nyt kun hän on kuollut?" toisti hän.

"Niin", jatkoi pappi, "hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa minulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?"

Mertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle päästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa saamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän oli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä ihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein mietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu. Huoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä ja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin kuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen parta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa ja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen kolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja kuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti hän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen ympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain isäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine käsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen, suuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi leikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa, oli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan syvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen hyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua — hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle. Mitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että neitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja hän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen olennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli usein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin vapisemaan.

"Katsokaa", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään, "minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee muut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa tuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma siitä; _ne nos inducas in tentationem_.

"Jos minä murhaisin jonkun", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, "olisi uhrini varmasti optimisti."

"Miksi niin?" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.

"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?"

"Ihmisistä on hauska nauraa", vastasi isä Brown, "mutta he eivät pidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen kärsivällisyydelle käypää."

He kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin, mutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon, sanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään vaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:

"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään, mutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet välistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi."

Mertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen salapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa, sillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät ja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä silmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas selkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti, vaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten vaunuja.

Huomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja vei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle poliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista poikamaista kärsimättömyyttä.

"No, mr Gilder", sanoi hän, "oletteko päässyt salaisuuden perille?"

"Tässä ei ole salaisuutta", vastasi Gilder ja katseli variksia uneksivin silmin.

"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä", sanoi Merton hymyillen.

"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen", huomautti vanhempi mies sivellen harmaata, terävää leukapartaansa. "Kolme minuuttia sen jälkeen kuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki. Tunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?"

"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun näen hänet."