Part 13

Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille, missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille. Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla, pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.

»Isä Brown», sanoi hän.

»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on käynyt.»

»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.

Hän ei vastannut kysymykseen, vaan kysyi uudestaan:

»Oletteko nähnyt miestänne?»

»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään osaa.»

Pappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen voimakas ilme kasvoillaan.

»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen. »Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»

Isä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja pudisti sitten päätään vielä surullisemmin.

»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän, mutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa minulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun kaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä... minä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat häntä vastaan.»

Isä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään otsaansa:

»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin mitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu siihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»

Hän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin muuta ajatellen:

»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat otaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista mitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen mahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän miehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos häneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää suinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi. Jokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo. Te voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa vaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä murhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen romanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin jonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon, tai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi jonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän tekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai lukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo romantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin Championin tyyliä.»

»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin timantit.

»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli sormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen jälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla, niinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne olivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville, kenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta terästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä. Ja vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi yhtä.»

»Paitsi yhtä!» toisti nainen.

»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa tikarilla kuin miekalla.»

»Minä tiedän», sanoi rouva. »Oma itse.»

Syntyi pitkä hiljaisuus ja sitten sanoi pappi aivan äkkiä:

»Olenko oikeassa? Tappoiko sir Claude itsensä?»

»Tappoi», sanoi nainen, kasvot valkeina kuin marmori. »Minä näin sen.»

»Hän kuoli», sanoi Brown, »rakkaudesta teihin?»

Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta, omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.

»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään minusta, vaan minun miehestäni.

»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.

»Hän vihasi minun miestäni siksi että... se on niin outoa, että tuskin osaan ilmaista sitä... siksi että...»

»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.

»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»

Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti kaikki täydellisesti.

Rouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.

»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää mitä tarkoitettiin Championin _kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että häntä kadehdittaisiin_. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»

»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»

»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten — paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan pieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa olevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan tuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin... kuin hajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina hetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden hämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun al'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti, toinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika, joka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut vähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka itsepäinen.»

»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla kuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät minua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain istuvan ovensa edessä'.»

»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin jättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen aikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin Amerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion, jota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä menestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa osaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista kiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla. minun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko piirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä. Minä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea miehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin kuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä miehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte hänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne', pitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain muuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään sinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän näyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi hän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä sikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku. Kiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi huutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa kuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa toista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»

Syntyi taas hiljaisuus ja sitten sanoi pieni pappi:

»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän miehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen reportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän palvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen Pendragon-puistoon.»

Hänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt pikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat poissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan kiitos!»

Isä Brown säpsähti ja pyörähti puoleksi ympäri kuin merkillinen hyrrä.

»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas — minä sanon... voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn taloa?»

»Oh, palvelijattaret ovat kai jo kotona», sanoi rouva miettiväisesti.

»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan polkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:

»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy _John Bouluois'n rikos_ lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.

»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä luulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»

Kun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei sievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois istui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen vaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä lähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan hänen sikarissaan.

»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown. Todella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä saakka kun päivällinen oli korjattu pois.

»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella, jokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä murtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»

»Ette», sanoi Bouluois. »Minä lueskelin _Veripeukaloa_.»

Hän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa huomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä, jota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa, keltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan mitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava, hidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät ja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen iltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän oli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.

»Minä en tahdo riistää teitä _Veripeukalon_ tai minkään muun mullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin luoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»

Bouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä hänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka huomaa joutuvansa hämilleen.

»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla äänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä on joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää tunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa viikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän hirmutyön.»

»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi filosoofi hitaasti.

»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi tuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»

»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin tässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin koulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta. — En osaa selittää sitä... sikarit olivat sopivan matkan päässä... tulitikut mukavasti... _Peukalolla_ oli monta puolta... se ei ollut ainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä mietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta — kirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten ponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin, että kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni mies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin unohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat keskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen...»

»Minä ymmärrän», sanoi isä Brown. »Minä olen nähnyt hänet.»

»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan ainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon ja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown, ja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»

»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja sateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä tulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten olisi seurannut teidän pientä syntiänne.»

»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta olen niin onnellisesti päässyt?»

»Hirteen joutuminen», sanoi isä Brown.

CAESARIN PÄÄ

Bromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta enimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka on kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville johtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija epäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi aukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen silmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden vierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä yksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään yhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja tervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus kahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa katuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai ruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut sijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja jotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä. Noitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten valaistu asunto.

Jos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena syysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen puoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon, joka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka muistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän ulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden omistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi Cobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä Flambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden viimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt naapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän luona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti, kunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon taas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät epäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella, ja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien työmies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi maitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois, hän sanoi pehmeästi:

»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte tuota miestä, jolla on valenenä.»

Flambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö katsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin hämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu vaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen toisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.

»Miestä, jolla on valenenä!», toisti Flambeau. »Missä hän on?»

»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä pyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti peukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä — »ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain tietää suunnan.»

Flambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun välimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä, silkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi hämärään.

Isä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä ollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt pöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän yli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen? Kuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»

Isä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin olisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä valkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät seurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan samaan suuntaan.

»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano 'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt hajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]

»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»

Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin, hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen, taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman. Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.

»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka... No, tämä on hyvin siisti paikka... mutta sellaiset neidit kuin te eivät... eivät yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin vapaaehtoisesti, paitsi...»

»No», sanoi tyttö.

»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain juomaan maitoa.»

»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te tuolla kaikella pyritte?»

»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi »vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä, jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»

»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»

Hän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:

»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä, tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen, perälle... Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka epäilemättä on kunniallinen nainen... muuten, ette te näytä sairaalta vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita. Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa pakopaikka tässä kivierämaassa... Minä en luule olleeni tunkeilevainen silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen... Ja kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte oikeaa lajia... pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista katua pitkin... Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»

»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen eteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli tuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja roomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.

Pappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että toivoin teidän puhuttelevan minua.»

Tyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti harmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin hänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No, koska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun kysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä teiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»

»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown aivan suoraan.

»Mutta sehän _on_ tuollainen kippuranenä», vastusti punatukkainen tyttö.

Nyt hymyili pappi vuorostaan.

»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain huvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen vuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»

»Mutta miksi?» tenäsi tyttö.

»Mitenkäs lasten laulussa sanotaankaan?» virkkoi Brown hajamielisesti.

»Oli kerran väärä mies, kulki tietä väärää...

»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten väärää nenäänsä.»

»Mitä, mitä hän on tehnyt?» kysyi tyttö, jännityksestä vapisten.

»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne minulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että te tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan kertoa teille.»

Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä; sitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.

»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän toivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on jokin kiinnekohta.»

»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä, »on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen kauhukuva».

»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi, »lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä itsekään.»