Part 12

Kevään liekki oli hulmahtanut ilmi Seawoodissa, täyttäen sen rannikot perheillä ja kylpypuuhilla, kiertelevillä saarnamiehillä ja neekeri-ilveilijöillä, ennenkuin molemmat ystävämme näkivät sen taas, kauan sen jälkeen kuin tuon omituisen salaisen seurueen takaa-ajo oli loppunut. Mutta heidän aikeittensa salaisuus sammui joka tapauksessa heidän mukanaan. Hotellinomistaja löydettiin kuolleena ajelehtimassa meressä, niinkuin levä. Hänen oikea silmänsä oli rauhassa sulkeutunut, mutta vasen oli ammollaan ja läikkyi kuin lasi kuunvalossa. Musta Ned oli yllätetty penikulman päässä sieltä ja hän oli tappanut kolme poliisia vasemmalla nyrkillään. Jälelle jäänyt upseeri oli hämmästynyt, tai oikeastaan pelästynyt — ja neekeri oli livistänyt tiehensä. Mutta tämä riitti lietsomaan tuleen kaikki englantilaiset sanomalehdet, ja parin kolmen kuukauden aikana oli Britannian keisarikunnan tärkein yritys estää tuon neekeriuroon — joka hän oli kahdessa merkityksessä — pääsemästä pakoon mistään englantilaisesta satamasta. Henkilöt, joiden ulkonäkö hiukankin muistutti häntä, saivat alistua hyvin omituisiin tarkastuksiin: heidän täytyi pestä kasvonsa ennen laivaan astumista, aivankuin kaikilla valkonaamoilla olisi maalatut kasvot. Jokainen neekeri Englannissa asetettiin erikoisen valvonnan alaiseksi ja pakotettiin ilmoittautumaan viranomaisille; lähtevät laivat olisivat mieluummin ottaneet matkaan lohikäärmeen kuin neekerin. Sillä oli huomattu kuinka peloittava, laaja ja vaitelias tuon villin, salaisen seuran voima oli, ja siihen aikaan kun Flambeau ja isä Brown nojasivat rantakaiteeseen huhtikuussa, merkitsi Musta Mies Englannissa jokseenkin samaa, mitä se kerran oli merkinnyt Skotlannissa.

»Hänen täytyy kai yhä olla Englannissa», huomautti Flambeau, »ja sitäpaitsi mainion hyvässä kätkössä. Hänet olisi kai saatu kiinni satamassa, jos hän vain olisi valkaissut kasvonsa».

»Kuten näette, on hän tosiaan taitava mies», sanoi isä Brown puolustellen. »Ja minä olen varma siitä, ettei hän ole valkaissut kasvojaan.»

»Mutta mitä hän sitten tekisi?»

»Minä luulen», sanoi isä Brown, »että hän mustaisi kasvonsa.»

Nojatessaan liikkumattomana kaidepuuhun sanoi Flambeau naurahtaen:

»Hyvä ystävä!»

Isä Brown, joka myöskin nojasi liikkumattomana kaidepuuhun, osoitti sormellaan neekereitä, jotka noetuin kasvoin lauloivat hietikolla.

JOHN BOULUOIS'N OMITUINEN RIKOS

Herra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan jäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan, perhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta amerikkalaista lehteä nimeltä _Lännen aurinko_, jota piloilla sanottiin »_Nousevaksi auringonlaskuksi_».

Tähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka tekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon rupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain hiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa amerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan selittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii hassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen englantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein syvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet eivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. _Aurinko_ oli täynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla käsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien» rinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä valokuvasarjassa.

Kun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John Bouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan nimeltä _Luonnonfilosoofinen kuukauslehti_ sarjan artikkeleita, esittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt riviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet, jotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi, vaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat verrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet nimen _katastrofismi_ [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset lehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi ollut kysymyksessä, ja _Aurinko_ heitti herra Bouluois'n varjon jättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä ja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat tietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin »Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää pahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.» Ja herra Calhoun Kidd, _Lännen Auringosta_ oli saanut tehtäväkseen mennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon Oxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa tietämättömyydessä tästä arvonimestään.

Sallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä tavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi kello yhdeksän samana iltana.

Kesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset kukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki ympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen aikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »_The Champion Arms_», astui sisään kyselemään.

Baarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen. Ainoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna väljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti hyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta valiolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja toisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen muistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin — sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.

»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa luonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray Cottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»

»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies heiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin kuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»

»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin maatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös katsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»

»Minä olen menossa tapaamaan herra Bouluoista», sanoi Kidd.

»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta minä en hae häntä kotoa.»

Ja hän nauroi sangen epämiellyttävästi.

»Huvittaako mullistusoppi teitä», kysyi yankee ihmetellen.

»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan», vastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä muuksi väitäkkään.»

Näin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi kuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.

Amerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat hälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja tunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen toisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus. Hänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni; hän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli eräässä hienoston lehdessä nimeltä _Yhteiskunnan Turva_, jota hän halveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa vakoilijana.

_Yhteiskunnan Turva_ ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin innostuttaneet _Lännen Auringon_ päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi tullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi päättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey Cottagessa tai Pendragon Parkissa.

_Lännen Auringon_ lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan yhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja Derby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä tuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut ja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin yhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena urheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena matkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka hallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen klubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin harrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli suuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen kaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli jotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut _suuri_ taiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään tuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla _dilettante_.

Nuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen, jotka usein olivat valokuvatut sekä _Yhteiskunnan Turvaa_ että _Lännen Aurinkoa_ varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies, jota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi koko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin tietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut yhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään, tai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat läheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten mukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa, ja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies, kun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin tuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa toisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen ulkopuolella.

Mutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea, kiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt naimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän jumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen läheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden käyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota. Sir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan sairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut hänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä väliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet vähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin tuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n kanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa. Samana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä mullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen _Romeosta ja Juliasta_, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa eräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.

»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen mies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois saattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on hän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»

»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd syvällä äänellä.

»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen voima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa. Aiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin tai parin perästä.»

Juotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan Grey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa viskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet olivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki siellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun nousua.

Grey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen ympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien takana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään kuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että »ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja kolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että talo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi kuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja. Koirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen englantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden päärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli arvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton miespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.

»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään anteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»

»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme sopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»

»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää ovea kiinni.

Kidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen kanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.

»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos yksin.»

Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt velvollisuuttaan.

Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille, joka ei pitänyt sopimustaan.

»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies _Lännen Auringosta_ oleva siellä paikallaan.»

Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä. Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä, tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.

Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen, paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja, — hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen — mullistavammaksi.

Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa, mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin, me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu, herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.

Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa. Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.

Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.

Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa. Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana — miehen vartalon.

Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona, jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti, sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo, punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä _Romeon ja Julian_, ja todella kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla, mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.

Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi, oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.

Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:

»Tekö tämän teitte, te paholainen?»

James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään, viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului valitusta ja hän yritti puhua:

»Bouluois... Bouluois sanon minä... Bouluois teki sen... mustasukkainen minulle... hän oli mustasukkainen... oli, oli...»

Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän seuraavista sanoista:

»Bouluois... minun omalla miekallani... hän heitti sen...»

Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.

»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan lääkäriä. Tuo mies kuolee.»

»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan. »Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»

Amerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti päätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen sanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän jo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.

»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka, hyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja poskiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.

»Tavallaan», äänteli _Auringon_ edustaja. »Tulin liian myöhään pelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain tärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»

»Ja kuka murhaaja oli?» kysyi tohtori rypistäen kulmiaan.

»Bouluois», sanoi Calhoun Kidd ja vihelsi hiljaa.

Tohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt vastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:

»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä iltana.»

»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme tosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona tänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta John Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä, yksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen palvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme se, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt hakemaan heitä?»

»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita vielä.»

»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti Kiddiä lyödä häntä vasten suuta.

»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla tulevat poliisit.»

Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.

»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko kellään tulta?»

Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan, ojensi hän pitkän aseen lääkärille.

»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»

Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.