Part 1

IRIS RUKKA

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

I. Maalaistyttö

1. Metsäpirtissä. 2. Hyvästi metsäpirtti! 3. Kaupunkilaisserkut. 4. Iristä kasvatetaan. 5. Ulla Stjernfeltin kutsut. 6. Raskaita päiviä. 7. Ankara vieras. 8. Köyhyyttä.

II. Rouva Heinosen täysihoitolaiset

1. Matkalla. 2. Kaarinan päiväkirjasta. 3. Akselin syntymäpäiväkestit. 4. Muurahaiset. 5. Musikaalisia harrastuksia. 6. Salaisuuksia. 7. Muuan eno. 8. Preciosa. 9. Veljekset. 10. Valkenee.

I

MAALAISTYTTÖ

Ensimmäinen luku.

METSÄPIRTISSÄ.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.

-- On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Äkkiä hän alkoi huutaa:

-- Voi sentään, verkot, verkot ovat järvessä. Taneli! Taneli hoi!

Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.

-- Verkot, Taneli! huusi Iris.

Taneli kynsi korvallistaan.

-- Niin verkot!

-- Ne on otettava pois, muuten ne tuuli vie, tiukkasi Iris.

-- Voi viedä.

-- Joudu sitten, äläkä kuhnaile. Minä tulen mukaan.

-- Mitenkäs Iris noissa tamineissaan?

-- Maltas, minä noudan lisää vaatetta.

Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut huivin päähänsä.

-- Tokko Iris jaksaakaan soutaa tällaisella tuulella? epäili Taneli.

-- Kyllä minä, hoida sinä vain hyvästi melaa.

Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään tasapainossa.

Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten palattiin kotiin purjetuulessa.

Rannalla seisoi Sere torumassa.

-- Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin miehessä älyä.

Iris nauroi. -- Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä, Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.

Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa. Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.

Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.

Kello kävi vasta yhdeksättä, mutta Taneli haukotteli jo suu selällään.

-- Menisit nukkumaan, neuvoi Sere. -- Sinäkin Iris, käy levolle.

Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa, mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen nukuttava.

Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen, sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin Sere.

Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.

Hän makasi silmät auki ja mietti. Ei nukuttanut lainkaan.

He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran huoneet.

-- Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin tulemaan, oli Sere sanonut.

Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin, korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut. Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut, pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.

Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa. Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.

Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.

Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär, meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija, ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli, isä lähti heti sen jälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella. Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. --

Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä. Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks' sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen."

Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:

"Kansa muistaa ainiaan Franskan, Saksan kapinaa, Yhdeksännellä sadalla raivos' myrskyn tavalla."

Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota, jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.

Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena kahvia kuppeihin.

-- Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.

Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:

-- Ka mikäs, kahviahan tämä on.

Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.

Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää, tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön helisevää ääntä.

Venevalkamassa oli vieras vene.

-- Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan. Siellä Sere oli kahvinkeitossa.

-- Onko täällä vieraita, Sere? kysyi Iris.

-- Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.

-- Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere, sanoithan?

-- En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo. Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.

Iris rauhoittui.

-- Isossa kamarissako herrat ovat?

-- Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta siisti ensin itsesi.

Ovi avaantui, ja pyöreä, metsästyspukuun puettu herrasmies astui tupaan.

-- Siinähän pikku neiti onkin. Hyvää päivää.

Iris sävahti punaiseksi ja katseli avuttomana paljaita ruskeita sääriään.

Herrasmies istui tuvanpenkille.

-- Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.

Iris läheni säteilevin silmin.

-- Mikä on nimesi?

-- Iris.

-- Oletko saanut äskettäin tietoja isältäsi?

Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen ilme.

-- Kuulepas, Iris tyttö, oletko käynyt mitään koulua?

Uusi päänpudistus.

-- Ai, ai, oletko sitten oppinut mitään täällä kotona?

-- Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja Lutherin vähän katkismuksen ja osan isoa katkismustakin, selitti Iris reippaasti.

-- Kuinka vanha olet?

-- Kahdennellatoista.

Kamreeri Wuori pudisti päätään. Sitten hän kääntyi Seren puoleen.

-- Tietääkö herra Klewe, ettei hänen tyttärensä ole saanut minkäänlaista koulukasvatusta?

Sere vastasi hiljaiseen tapaansa:

-- Ei herra paljon tästä tytöstä tiedä.

Iris loi häneen kummastuneen katseen. Miksi oli Seren ääni noin kummallisen kova ja katkera?

-- Hm. Entä hänen enonsa, pankinjohtaja Heinonen? Eikö hän ole pitänyt tytöstä huolta?

Sere hymähti. -- Ei hän ole Iristä kysynyt montakaan kertaa. Täällä lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.

Kamreeri ja Sere olivat hiljentäneet ääntään. Kamreerin hyvänsävyiset kasvot olivat vakavat.

-- Minä puhun asiasta pankinjohtajalle, sanoi hän. -- Täytyyhän tytön päästä kouluun.

-- Sitähän minäkin olen tässä surrut, sanoi Sere. -- Kamreeri sitten toimittaa sen asian, vai kuinka?

-- Kyllä, vastasi vieras lujasti. -- Olkaa huoleti. Hän ojensi kätensä Irikselle. -- Hyvästi, pikku metsälintu.

Kun vieraat tunnin kuluttua Tanelin saattamina lähtivät talosta, katseli Iris kauan heidän jälkeensä. Pois he lähtivät maailmalle toisten ihmisten luo. Olisipa somaa päästä joskus sinne, nähdä muitakin kuin Sere ja Taneli.

Toinen luku.

HYVÄSTI, METSÄPIRTTI!

Iris seisoi mäellä ja katseli kurkiparvea, joka kiljuen lensi eteenpäin korkealla ilmassa. Hän kohotti molemmat kätensä suulle ja huusi: "Suoraan, nuoraan, matkalinnut! Suoraan, nuoraan, matkalinnut!"

-- Taneli, Taneli, nyt lähtivät kurjet, nyt on syksy.

-- Syksy on, vastasi Taneli vitkaan. -- Täytyy jouduttaa kauranleikkuuta.

Hiljakseen pimenivät illat. Metsä oli kirjava ja tuoksui syksyä ja kosteutta. Karja palasi laitumelta aikaisin iltapuolella ja pyrki tyytyväisenä lämpöiseen navettaan yöksi. Iris samoili märkää metsää vasu käsivarrella ja kokoili sieniä. Polut olivat keltaisten lehtien peitossa, ja koreat punaiset kielonmarjat hohtivat kanervikossa. Taneli ja Mikko vetivät syysnuottaa, ja saavit täyttyivät kiiltävistä, hopeanhohtoisista kaloista.

Mutta sateella istui Iris isän työhuoneessa vinnillä. Sielläkin tuntui kostea syksynhaju, mutta Iris ei malttanut lähteä pois. Sillä isän kirjastossa oli monta ihmeellistä kirjaa, jotka kertoivat elämästä ja ihmisistä maailmassa niin viehättävästi, ettei niitä malttanut laskea käsistään, ennenkuin kirjaimet peittyivät hämärään. Silloin tyttö huoaten sulki kirjan ja laskeutui portaita alas tupaan. Siellä olivat jo toisetkin koolla. Sere kehräsi rukkinsa ääressä, Manta karttasi villoja, Taneli teki puhdetöitään.

Uunin pankolla kehräsi Killi tyytyväisenä, Pikku haukotteli sopessaan ovensuussa, ja Manta hyräili puoliääneen kansanlaulujaan, joita hän osasi lukemattomia. Iris istui Seren viereen jakkaralle, otti pienet karstansa ja yhtyi Mantan lauluun. Usein Sere keskeytti heidän joutavat loruviisunsa ja alkoi matalalla äänellä laulaa jotain virttä, johon muutkin yhtyivät.

Ja näin kului syksyinen ilta. -- -- --

Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:

-- Etkö luule jään jo kannattavan, Taneli?

-- Ei kannata, vastasi Taneli.

Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.

Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli seuraava:

Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät sinua.

Enosi Kaarle Heinonen.

-- Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris kirjeen luettuaan.

-- Mikäpä siinä muukaan auttaa? vastasi Sere hiljaa.

Iriksen täytyi heti juosta Mantan ja Mikon luo kertomaan suurta uutistaan.

Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime kesänä oli ollut kotonaan käymässä.

Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti sellaiseen kylään lähteä.

Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi sekä kaivertanut siihen kirjaimet _I.K._

Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti itsepintaisesti heleänsinisen puolta.

-- Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen enempää, miksi niin piti olla.

Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja Serestä.

-- Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.

-- Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta, jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame, toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista, kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.

Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty. Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.

Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa Seren kaulaan.

-- Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. -- Olisi paljon turvallisempi, jos se olisi matkassa.

-- Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.

-- Pitäisin turkin sisässä sitä.

-- Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, -- eksyy ja joutuu poliisin huostaan.

Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa kotiin.

Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan, ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.

-- Noh, Musta! huusi Taneli.

-- Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.

-- Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.

Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä päätään. -- Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.

-- Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.

Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa, tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.

-- Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli. -- Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta painuivat valtatielle.

Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla Helsinkiin.

Kolmas luku.

KAUPUNKILAISSERKUT.

Pankinjohtaja Heinosen komeassa salissa kaikuivat vilkkaat tanssinsäveleet. Elsa Heinonen täytti kaksitoista vuotta, ja päivän kunniaksi oli kutsuttu vieraita. Leikittiin panttileikkejä ja ihailtiin Elsan kauniita syntymäpäivälahjoja, mutta illemmalla valtasi vieraat niin kova tanssimishalu, että rouva Heinosen täytyi istua soittokoneen ääreen, ja pian liehui pari toisensa jälkeen kiiltävällä parkettilattialla. Elsa, syntymäpäivälapsi, oli tietysti koko ajan liikkeessä iloisena ja viehkeänä, hänen veljensä, nelitoistavuotias Aksel, pyöri samoin kohteliaana isäntänä ahkerasti lattialla. Sohvan nurkassa istui kaksi Elsan luokkatoveria, Maili Borg ja Maiju Wäyrynen, jota yleensä sanottiin vain Pappilan Maijuksi, koska hän usein käytti puhetapaa "meillä pappilassa" tai "me pappilan väki".

-- Kylläpä Elsa liehuu, sanoi Maiju seuraten katseillaan ohikiitävää Elsaa.

-- Kummakos tuo, vastasi Maili pisteliäästi, -- kaikki tietysti tanssittavat päivän sankaritarta. Minun äitini kyllä aina pitää huolen siitä, kun meillä tanssitaan, etteivät talon omat tyttäret tanssi enempää kuin vieraat. Hänen mielestään se on epäkohteliasta. Mutta Heinosen tytöt eivät koskaan ajattele muita kuin itseään.

-- Niin, mutta he tanssivatkin molemmat kuin enkelit, sanoi hyvänsävyinen Maiju.

-- Tosin isäsi on pappi, ja sinä siitä syystä tiedät taivaallisista asioista enemmän kuin me muut, mutta enpä olisi luullut sinun nähneen enkelien tanssivan, huomautti Maili kuivasti.

-- Sanonpahan sitten: niinkuin keijukaiset. -- Jospa minä tanssisin puoleksikaan niin hyvin kuin he, huokasi Maiju.

Maili hymyili. Maiju rukka oli kovin kömpelö, eikä koskaan pysynyt tahdissa, pojat valittivat, että oli oikea rasitus tanssia hänen kanssaan.

-- Voi, tuossa tulee Aksel, kuiskasi Maiju. Hän lensi tulipunaiseksi mielihyvästä, kun Aksel Heinonen sirosti kumartaen vei hänet tanssiin.

Maili puraisi huultaan. Hän olisi kauhean mielellään tanssinut Akselin kanssa, joka oli paras tanssija koko yhteiskoulussa.

Sievä, valkoiseen päähineeseen ja esiliinaan puettu tyttö ilmoitti teen olevan pöydässä. Soitto taukosi, rouva Heinonen nousi paikaltaan. Halukkaasti kävivät nuoret vieraat käsiksi herkullisiin voileipiin ja kakkuihin. Vilkas puheensorina kaikui läpi huoneen.

-- Hiljaa! koputetaan, huusi joku.

-- Huu, varkaita! kirkaisi Pappilan Maiju.

Kaikki kuuntelivat. Tosiaan, eteisen ovella kuului varovainen koputus. Kerran, kaksi, kovempaa.

-- Mikä merkillinen ihminen se on, joka ei ymmärrä soittaa, vaan koputtaa, sanoi Aksel Heinonen.

-- Rosvoja tietysti, pilaili Erkki Pohjola.

-- Kummitus, arvaili Mauno, hänen veljensä.

-- Poliisi! huusi joku säikähtynyt ääni.

-- Kuka uskaltaa mennä avaamaan salaperäiselle vieraalle?

-- Tyhmyyksiä! Aksel astui eteiseen ja avasi oven, hiukan varovaisemmin sentään kuin tavallisesti.

Sisään astui tukeva, sarkatakkinen maalainen kantaen taivaansinistä arkkua. Hänen selkänsä takana näkyi punoittavat, paksuun, harmaaseen villahuiviin käärityt tytön kasvot.

-- Taivas! pääsi Akselin huulilta.

Elsan vieraat olivat uteliaina tunkeutuneet eteiseen ja katselivat ihmetellen miestä ja tyttöä, joka rauhallisena laski käsistään rukin lattialle.

-- Ketä etsitte? kysyi Ester Heinonen kynnykseltä.

-- Eikös tässä asu se pankinjohtaja Heinonen? Tässä olisi nyt se hänen sisarentyttärensä, ja minä olen Taneli Puuska.

-- Iris Klewe! Ester oli tunkeutunut vieraiden lomitse eteiseen ja loi tutkivan katseen tyttöön. -- Elsa, mene kutsumaan äitiä.

Elsa lähti. Sillä aikaa seisoivat Iris ja Taneli liikkumattomina eteisessä uteliaiden pojan- ja tytönsilmien tarkastamina.

Ester näytti hermostuneelta.

-- Miksi et kirjoittanut tulostasi ennen? kysyi hän kääntyen Iriksen puoleen.

Iris loi hämmentyneen katseen Taneliin, joka pyöritti lakkiaan käsissään ja vitkaan vastasi:

-- Ka, se postinkulku on näin talvisaikaan hankalaa ja hidasta. Tuumattiin, että osataanhan tänne ilmankin, kun osoite on tunnettu.

Tyttöparvesta kuului naurun tirskettä.

Rouva Heinonen tuli vaivaantuneen näköisenä; väkinäinen hymy huulillaan hän tervehti miehensä sisarentytärtä. Ymmärtäväisemmät vieraista olivat vetääntyneet takaisin ruokailuhuoneeseen.

-- Riisuudu, lapsi rukka, ja tule sisään saamaan lämmintä teetä, sanoi rouva Heinonen. -- Ja te, hyvä mies, menkää keittiöön. Hän painoi soittonappulaa. Sisäkkö astui sisään. -- Mimmi, viekää tämä mies keittiöön ja antakaa hänelle kuumaa teetä.

Mimmi nyrpisti nenäänsä ja lähti heittäen Tanelille olkansa takaa huolimattoman:

-- Olkaa hyvä!

Iris istutettiin teepöydän ääreen, Ester tarjoili teetä. Hänen sanomattomaksi kauhukseen kaasi Iris teen vadille, puhalsi siihen äänekkäästi pari kolme kertaa ja alkoi juoda vadilta. Ester tunsi veren kohoavan poskiinsa. Kamalata! Ennenkuulumatonta! Huomasikohan kukaan? Hän pälyi arasti ympärilleen. Eikös vaan! -- Kaikkien läsnäolevien katseet olivat kiinnitetyt Irikseen, joka rauhallisena yhä puhalsi ja juoda hörppäili teevadilta. Ja Maili Borgin suu oli ivallisessa hymyssä.

-- Miksi juot teevadilta etkä kupista, kuten muut ihmiset? kuiskasi Ester kiivaasti Irikselle.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.