Part 2

-- Tällä lailla me aina juomme Metsäpirtissä, Sere ja Taneli ja kaikki muut, vastasi hän ääneen.

Taaskin kuului naurua tyttöparvesta. Pojatkin vetivät suunsa hymyyn.

-- Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. -- Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän ylpeydelleen.

-- Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi sointuva ääni sohvan nurkasta.

Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö, jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia. Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.

-- Minun nimeni on Ulla Stjernfelt, sanoi hän.

Tytön lempeän hymyilyn rohkaisemana vastasi Iris:

-- Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. -- Sitäpaitsi on Sere kasvattiäitini.

Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.

Elsa oli silläaikaa kadonnut äitinsä huoneeseen.

-- Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.

Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut hauska yllätys.

Vieraat olivat juuri hyvästelemässä suureksi helpotukseksi Esterille ja Akselille, jotka olivat kovin kiusaantuneet maalaisserkkunsa kömpelöistä tavoista.

Mimmi tuli sisään ja supisi jotain rouva Heinoselle.

-- Eikö hän ole vielä lähtenyt? kysyi tämä hämmästyneenä. -- Rakas lapsi, hän kääntyi Iriksen puoleen. -- Tuo mies istuu yhä vielä keittiössä. Sinun sopii ehkä paremmin kuin meidän sanoa hänelle, että hän jo lähtisi, ennenkuin tulee liian myöhä.

-- Pitääkö Tanelin mennä yöksi muualle? kysyi Iris silmät suurina.

-- Äiti, emmekö voisi panna Tanelia salin sohvalle nukkumaan, ivaili Aksel.

-- Lapsi rukka, et kai todella tarkoittane, että tuo talonpoika rasvalta tuoksuvine saappaineen olisi meillä yötä. Sehän on mahdotonta! Jossain vieraskodissa hän kyllä saa yösijaa. Mene keittiöön puhumaan hänelle siitä.

Iris tapasi Tanelin jotakuinkin nuutuneessa tilassa. Silmät puoliummessa, kauheasti haukotellen hän töintuskin pysyi valveilla. Happamen näköinen vanhanpuoleinen palvelija pesi astioita.

-- Taneli, sanoi Iris matalalla äänellä laskien kätensä uskollisen saattajansa käsivarrelle. -- Sinun ei sovi jäädä tänne yöksi. Sinun pitää lähteä pois nyt.

-- Häh, vastasi Taneli haukotellen. -- Enkö saa jäädä tänne?

-- Et, sinun pitää mennä johonkuhun vieraskotiin, sanoivat, semmoiseen kaupunkilaiseen kievariin.

Taneli raapi korvallistaan.

-- Voisinhan minä mennä kortteeriin Mikon sisaren luo, mutta taitaa olla jo liian myöhä.

-- Parasta on, että Taneli ottaa ajurin ja pyytää hänen viemään johonkin vieraskotiin, neuvoi keittäjätär Ulriika.

-- On sitä kai sitten mentävä, huokasi Taneli ja painoi lakin päähänsä.

-- Hyvää yötä sitten, Iris.

-- Hyvää yötä, Taneli.

Tuokion viivähtivät kädet toisissaan. Sekä Tanelista että Iriksestä tuntui, kuin olisivat he eronneet ikiajoiksi. Molemmat valtasi sama turvattomuuden tunne suuressa kaupungissa, ventovierasten keskellä.

Ja kun Tanelin leveä, sarkatakkiin verhottu selkä katosi keittiön ovesta, oli Iris mielestään ypö yksin maailmassa. Hän tiesi varmasti, että Tanelikin pimeällä kadulla hiljakseen hyräili mielivirttään. -- -- --

* * * * *

-- Mitä isä oikeastaan tarkoitti kutsuessaan tuon hirveän tytön niskoillemme? huokasi Ester.

Hän selvitti harjalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ja näytti kovin nyrpeältä.

Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa välistä.

-- Ester kulta, älä puhu noin, onhan hän serkkusi.

-- Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?

-- Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä sanoessaan kovin valittava.

Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui huoneeseen.

-- Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman rouva Heinosen poskelle.

-- Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.

-- No minkälainen tuo pilvistä tipahtanut serkkumme on?

-- Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. -- Koeta kuvailla itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.

Elin kohotti silmäkulmiaan.

-- Siis täydellinen maalaisserkku?

-- Kiireestä kantapäähän.

Elsa juoksi nauraen sisään.

-- Voi, voi, Ester, mikä vahinko, ettet saanut nähdä Iriksen vaatevarastoa, kun hän tyhjensi arkkuaan. Siinä oli ainakin tusina paksuja, harmaita ja panajuovikkaita sukkia, karkeita palttinapaitoja ja mahdottoman suuria nenäliinoja, ne olivat melkein kuin meidän pyyheliinat. En ole maailmassa sellaista nähnyt.

-- Kauheata! Hänet täytyy tietysti pukea uudestaan alusta alkaen.

Elsa nauraa tirskutti edelleen.

-- Hän nousi ylös jo kello kuusi, ja kun hän ei osannut sytyttää sähköä, haparoi hän pimeässä ja kaatoi pesukannun ja pari tuolia. Huoneessamme on oikea Jerusalemin hävitys. Raukka istui pimeässä, kunnes Ester ja minä nousimme.

-- Sitäpaitsi hän itki puolen yötä, niin etten saanut nukkua, äkäili Ester. -- Minä en aio enää nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa.

-- Sinun täytyy kai muuttaa Elinin huoneeseen, koetti rouva Heinonen sovittaa.

Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.

-- Eikö äiti aio joutua aamiaiselle? kuului pankinjohtaja Heinosen ääni.

-- Kai minun täytyy, huokasi rouva Heinonen.

Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.

Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi, ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä. Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia huomautuksia.

Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti, oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön tummaa tukkaa.

-- Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. -- Pidätte kai paljon toisistanne?

-- Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. -- He sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.

-- Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena pihviä poskeensa.

Iris istui punaisena ja katseli arasti serkkuihinsa.

-- Mutta minä pidän hänestä, jatkoi Sissi; vaikka hän onkin ruma ja maalainen, on hän kiltti eikä naura minulle, niinkuin Ester ja Elsa aina tekevät.

-- Sissi on vaiti ja syö, jyrisi isä.

Sissin suupielet vetäytyivät epäilyttävästi alaspäin. Elin alkoi kiireesti kertoa suurista arpajaisista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut, ja kaikkien huomio kiintyi häneen. Hän kuvaili seikkaperäisesti naisten pukuja, kertoi mitä kullakin tuttavalla oli ollut yllään, arvosteli ja moitti. Rouva Heinonen ja Ester kuuntelivat innostuneina, samoin Aksel ja Elsa. Iris ihmetteli, miten toisten ihmisten puvut saattoivat herättää niin suurta mielenkiintoa. Eno oli ajatuksiin vaipunut.

-- Iris syö veitsellä, kuului äkkiä Sissin kimeä ääni. Kaikkien katseet kääntyivät Irikseen, joka juuri oli pistänyt veitsen suuhunsa.

-- Suurenmoista, mutisi Aksel.

-- Sivistymätöntä, huomautti Ester puoliääneen.

Elsa nauraa hihitti.

Rouva Heinonen loi kärsivän katseen mieheensä, ikäänkuin sanoen: siinä näet, enkö arvannut oikein.

-- Eikö Iris ole oppinut vielä pöytätapojen alkeitakaan, vaikka on jo iso tyttö, nuhteli Elin. Ei kukaan sivistynyt ihminen pistä veistä suuhun syödessään.

-- Lapsi rukka, huokasi rouva Heinonen, kasvatustasi on nähtävästi laiminlyöty surullisessa määrässä. Ikävä, että olet ollut niin huolimattomissa käsissä.

Kyyneleet kohosivat Iriksen silmiin. Hänen sydäntään kirveli, kun Sereä ja Tanelia moitittiin. Hänen täytyi puolustaa uskollisia hoitajiaan.

-- Kyllä Sere ja Taneli hoitivat minua hyvin, eivät he olleet huolimattomia, lausui hän rohkaisten mieltään.

-- Mutta, lapsi rukka, hehän ovat aivan sivistymättömiä, luullakseni. Eikö niin?

Iris jäi sanattomaksi. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, olivatko Sere ja Taneli sivistymättömiä. Ja mitä oikeastaan merkitsi olla sivistymätön? Epätietoisena hän katseli tätiinsä.

Eno pelasti hänet pulasta.

-- Sere ja Taneli ovat kunnon väkeä, sen kyllä uskomme, sanoi hän hyväntahtoisesti nähdessään Iriksen neuvottomuuden.

Iriksen katse kirkastui.

Oi kyllä, sen hän varmaan tiesi.

-- Joka tapauksessa neuvoisin sinua tästälähtien käyttämään kahvelia, olkoot Sere ja Taneli kuinka kunnollisia tahansa, sanoi Elin kuivasti.

Heti aamiaisen jälkeen meni eno pankkiin. Lähtiessään hän sanoi lapsillensa:

-- Nyt kai viette serkkunne kaupunkia katselemaan. Aksel, ole sinä ritarina.

-- Taivas varjelkoon, mutisi Aksel. Ääneen hän sanoi:

-- Hyvin mielelläni, isä kulta, mutta olen luvannut mennä Väinö Kalmin luo ratkaisemaan geometrisiä probleemeja, joista en yksin saa selkoa.

-- Hm, murahti pankinjohtaja. -- No, Ester ja Elsa menevät sitten. Tässä saatte rahaa, menkää Fazerille leivoksia syömään.

-- Kyllä isä, sanoi Elsa iloisesti.

Kun isä oli mennyt, kutsui Ester Elsan syrjään.

-- Minä en nyt ennätä tulla mukaan. Täytyy harjoittaa soittoläksyäni. Mene sinä Iriksen kanssa kahden.

-- Älä luulekaan. Soittoläksysi on vain tyhjä veruke, samanlainen kuin Akselin geometriset probleemit. Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tahdo lähteä Iriksen kanssa kaupungille, kun hän on niin maalaisesti puettu. Minäpä sanon isälle.

-- Olet typerä nyt kuten aina, Elsa sinä. Mene nyt vain kiltisti Iriksen kanssa. Voithan käydä hakemassa Pappilan Maijua mukaan. Saatte syödä viisi leivosta mieheen sillä rahalla, minkä isä antoi.

On vaikea sanoa, mikä Elsan sai taipumaan, halu leivoksiin vai hänen luontainen hyväsydämisyytensäkö.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän. -- Mutta muista myös sinä auttaa minua ensi kerran laskentoesimerkeissäni.

-- Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen soittamaan valssia.

Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.

-- Eikö sinulla ole muhvia? kysyi hän Irikseltä.

-- Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.

Elsa juoksi Esterin luo.

-- Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan Fazerilla.

-- Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

-- Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja nauroivat vilkkaasti.

-- Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju ihaili näet salaa Akselia.

Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.

-- Sitä veijaria! mutisi Elsa. -- Hän sanoi isälle menevänsä ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.

Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.

-- Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. -- Leivoksetko ovat geometrisiä probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.

-- Hiljaa, hiljaa, siskoseni, et kai aio kieliä isäukolle?

-- Aion kyllä. Miksi et tullut kanssamme?

-- Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä, tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.

Elsa punastui. Hän ei mitenkään tahtonut lukeutua pikkutyttöjen joukkoon. Olihan hän jo täyttänyt kaksitoista vuotta.

-- Tulkaa pois, Maiju ja Iris, sanoi hän nyrpeästi ja lähti huoneesta nenä pystyssä.

Neljäs luku.

IRISTÄ KASVATETAAN.

Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan eteisessä.

-- Voi, Taneli kulta! huusi hän heti, -- miksi et ole ennen tullut?

-- Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi Taneli.

Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.

-- Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli epävarmasti hymyillen, -- vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.

Pankinjohtaja käännähti ja katseli tutkivasti mieheen.

-- Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut. Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.

Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti äänetönnä.

-- Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, -- kun oltiin piilosilla Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas luukusta pää edellä.

Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. -- Muistan toki. Se oli ankara paikka sillä kertaa.

-- Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.

-- Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta Anna-Leenalta.

Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.

Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen, mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli perinyt isoisänsä kertomataidon.

Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään sanoen:

-- Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde. Päivällinen jäähtyy.

Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.

-- Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. -- Eikö Tanelikin käy pöytään?

Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen otti vastaan kutsun.

Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.

-- Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. -- Sallinet minun tuoda pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.

Rouva Heinonen hymyili raukeasti. -- Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.

Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain kätkien kätensä selän taakse.

Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa mieliala ei enää palautunut.

Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä vielä samana iltana matkustaa.

Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia perheenjäseniä, viimeksi Iristä.

-- Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön kättä.

-- Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:

-- Vie minut kotiin! Vie pois täältä, vieraiden luota.

Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei tahtonut itkeä -- -- --

* * * * *

-- Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen jälkeen istui kahvipöydässä, -- huomenna alkaa koulu.

Ester haukotteli, ja Aksel näytti ikävystyneeltä.

-- Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen puoleen. -- Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?

Iris pudisti kieltävästi päätään. -- En.

-- Mitä sinä oikeastaan osaat?

-- Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin, vastasi Iris vakavasti.

Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta rouva Heinonen löi kätensä yhteen.

-- Eikö mitään muuta! Oletko lukenut kieliä?

-- En.

-- Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle luokalle.

-- Ja minä olen jo toisella, sanoi Elsa mahtavasti.

-- Ihme kyllä, tokaisi Aksel.

-- Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle luokalle, päivitteli rouva Heinonen.

-- Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. -- Me neuvottelemme tästä Alina tädin kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.

Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.

-- Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, -- tämä on siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua taivaalliseen Isään.

Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.

-- Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. -- Hän tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.

-- Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät kyynelissä hän lähti huoneesta.

-- Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti Hammar, -- ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.

Rouva Heinonen huokasi. -- Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.

-- Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.

Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, -- Elsan oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, -- saapui Heinoselle joka päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen, mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo, ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka, joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse. Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten, mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua, hän on tullut luokseni."

Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.

Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä. Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma mielipiteensä asiasta.