Part 4

He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät, tukehuttanut muut äänet -- mutta nyt kuului niin kauhean paljon. Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään kohinaan -- niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn pauhuun...

Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista, peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat jättiläissuuret heinäsirkat... Kukkulan alapuolella oleva töyräs muistutti kuhisevaa muurahaispesää -- ja nyt kuului sieltä epäselvästi eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja... Pari kertaa kuului myös jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa lankkuaitaa päästäkseen puistoon -- mutta he eivät onnistuneet...

Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen... ja hänen sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä... Vihdoin hänen kasvoilleen ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut -- jotka hän tahtoi kokonaan unohtaa...

... Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä... He rakastavat toisiaan... Kuluu muutamia onnellisia vuosia -- heiliä on kaksi pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema vierailee kahdesti, kolmasti -- ja hän on yksin... Siitä on kulunut niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle samantekevää...

-- Kuule, kellot... vaikenevat, -- kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden jälkeen.

Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle, syttyvän -- kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen, ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen -- tuntui ikäänkuin ne olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen vaipuessaan syvyyteen.

Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä tuijottaa taakseen...

Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää, ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman surullista, toivotonta itkua -- mutta se ei ollut ihmisolentojen itkua...

Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä taivaanrantaa -- niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita... Tuo moniääninen ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua entistä tuskallisempana, kaameampana...

-- Mitä... mitä tuo oikein on? -- kuiskasi toinen vihdoin.

-- Olisivatko ne susia...?

-- Ei ei -- ei täällä enää susia ole...

Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla äänellä...

-- Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan...?

Taas he kuuntelivat... Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa ja huudahti hämmästyneenä:

-- Oo -- ahaa. Ne ovat koiria.

-- Eihän koirat ulvo... Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain henkiä... Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä...

-- Ei henkiä -- vaan eläviä koiria... Se on kyllä kamalaa ja salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten tuhotöiden tähden... Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen toimeenpanneet...?

-- Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne voittajia.

Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi hetken kuluttua itsekseen.

-- Ei, -- kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen toimeenpanneet.

-- Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt _sotaa_ ja tuo on _sodan ääni_. Minä huomaan nyt, että...

Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään... Sitten kuului ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi -- aivankuin puhkeavan tulivuoren kidasta... Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.

He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten -- ja niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan...

Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät, hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä -- ja tukkii korvansa... Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän, pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä jääpuikkona... Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse -- ja he itkevät siellä ikuisessa pimeydessä.

LENTÄVÄ HIRVI.

Kello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän mustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August vihdoinkin astui kotimaan kamaralle -- pitkän tuskallisen sotavankeuden jälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin -- hän saapuu _tänään kotiin_.

Mutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista iloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten poistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja vihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi ja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia ympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman syleily... Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti alastomissa puissa -- niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti itkien... Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen hänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.

August ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone oli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään kaupungille.

Hänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen mielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki pitkät matkat ajattelematta mitään...

Vihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua, jonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske -- aivankuin tulipalon kajastus... Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin metallisulatto ja valssilaitos.

Saapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva valimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa syöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja miljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät olennot näkymättömiin.

August tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla työttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia jännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee valitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet, loukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo mielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku mestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman miehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat, kalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa huolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi palavasti, että mestari ottaisi juuri hänet -- sillä kotona odottavat pienet nälkäiset suut...

Äkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet aukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu nokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului kummaa kalinaa -- aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.

Kulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi yhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske, ikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja raivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi pauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.

-- Mitä te teette täällä?

-- Konnat! Te vaanitte leipäämme.

-- Lyökää niitä kirottuja!

-- Kuolema lurjuksille!

-- Odota kun pistän sormeni silmääsi...

Yksityiset äänet hukkuivat taas korvia särkevään meteliin... -- Mustat joukot vyöryivät sinne tänne sekavana kaaoksena, temmaten hänet mukanaan ja niitä tulvi tehtaasta lakkaamatta... Ja yhtäkkiä huomaa August olevansa työttömien seurassa -- ja heitä ympäröi musta, kamalasti ulvova joukko... Se alkaa puristaa heitä joka puolelta suunnattoman, hirveän renkaan tavoin...

August alkoi vavista kuin kammottavan painajaisunen vallassa; joka puolella näkyy aavemaisia kasvoja silvottuine nenineen, puhkottuine silmineen -- ja aivankuin kuoleman ja sodan sinipunaiset kukkaset loistavat heidän arpensa kaarilamppujen kelmeässä valossa... Hampaattomat ammottavat suut kirkuvat raivoisasti; ne, jotka eivät voineet huutaa, kalistivat yhteen rautaisia raajojaan. August näki niiden uhkaavasti heiluvan piiritettyjen päiden yläpuolella, heitä kohti kurotettiin kiiltäviä piikkejä, jotka muistuttivat tuntemattomien petojen kynsiä.

Raivokas joukko painoi joka puolelta peloittavalla voimalla, mutta työttömät olivat tarrautuneet kiinni lähimpiin hyökkääjiin pidellen heitä kilpenä edessään, eivätkä hyökkääjät ensin voineet mitään... Mutta raivo kiihtyi, työttömiä iskettiin päähän rautakourilla, August näki erään työntävän kaksihaaraisen piikkinsä pitelijän käsivarteen... Ja lyöjä oli niin kamalan näköinen, että August alkoi yhä ankarammin vavista -- hänellä ei ollut huulia ja hirvittävä suu paljaine hammasrivineen näytti jäykistyneen ikuiseen irvistykseen...

Jo murtui puolustusketju, ja rähinä kiihtyi yhä kamalammaksi. Puolustajien ja hyökkääjäin huudosta hän vihdoin alkoi ymmärtää, että tässä nyt oli tehdas, johon oli rakennettu erityinen osasto vain raajarikkoja varten. Amerikasta oli tilattu erityiset koneet, joita yksikätiset, sormettomat, vieläpä jalattomat voivat hoitaa. Nyt, kun vallitsi ankara työttömyys, tunkivat tuhannet työttömät terveet miehet heidän työpaikkaansa raajarikkojen palkalla, ja kun muutamia oli jo otettu, pelkäsivät onnettomat, että he saavat jäädä kuolemaan nälkään... Sentähden heidän huudossaan kuvastui hurja raivo ja epätoivo.

-- Kuolema pettureille!

-- Leivän varkaat!

-- Raajarikkojen leivän varastatte!

-- Tappakaa ne roistot!

August huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän näki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista... Eräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän aaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla. August näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä poljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton nälkäisen suden lailla hänen päälleen... Ei, ei...

August ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen suusta... Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja... Mutta ne koettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni hämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu... iskee säälimättä ja jokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan miehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.

Nousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään möläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua käsivarressaan -- Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä piikillään... ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä pimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.

Viimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet esiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen olento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen otteestaan... Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän sylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen turvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista, kaatuvan...

August hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa hänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu uudelleen, häntä lyödään...

August katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa miestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla -- turhaan. Iskuja satelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee, säkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä rautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy kuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja hänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin peräytyvät hänen ympärillään.

Sitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä hän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu...

Näinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa ympärilleen kuin varmistuakseen siitä. -- Niin, niin, minä tulen heti ponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen kerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti leimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä likaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän käsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti karjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.

-- Ooh -- konna, mitä haet?

-- Lyökää hänet kuoliaaksi.

-- Se on työttömien kätyri.

-- Tappakaa se!

Vain vaivoin eroitti August melusta nuo uhkaavat huudot ja hänen sydämensä täyttyi ennen tuntemattomasta katkeruudesta ja vihasta. Siksikö hän oli kärsinyt ja kestänyt kaikki sodan ja vankeuden vaivat ja kärsimykset, että hänet tapetaan täällä kuin elukka ja vielä solvataan... Hän tunsi koko olemuksensa jännittyvän hurjasta raivosta, hän hyökkäsi hammasta purren eteenpäin...

Silloin ilmestyi hänen eteensä entistäkin kauheampi olento, hän suuntaa tätä kohden valtaavan nyrkiniskun, mutta se sattuukin sen rautanyrkkiin, ja se ojennetaan hänen eteensä tottuneen nyrkkeilijän puolustusasennossa. August kohotti katseensa ja hänen täytyi uudestaan purra hammastaan: tuon nenän alla ammotti kauhea aukko; ei hampaita, ei huulia, ei kieltä... Ja tuo olento ojensi kätensä kuin tervehdykseen ja katsahti Augustiin suurin, surullisin silmin. August hätkähti ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Mitä... kuka...? Onko se mahdollista?

Viime sanat hän kuiskasi ääneen, mutta toinen ei vastannut, nyökäytti vain päätään -- ja katsahti taas tuolla omituisella katseellaan. Sitten tarttui Augustin käteen ja lähti porttia kohden...

Irvistävä olento ja muutamat muut lähenivät villisti ulvoen ja salaperäinen suojelija kohotti rautakouransa lyöntiin ja katsahti ympärilleen. Eikä kukaan estänyt.

Tuosta uhkaavasta katseesta hän lopultakin huomasi, että siinä oli hänen paras lapsuuden toverinsa -- "Lentävä hirvi."

Nopeasti astelivat he porttia kohden, olivat jo saapumaisillaan kadulle, kun äkkiä ilmassa kajahti pahaenteinen komentava huuto. He katsahtivat taakseen -- pihan perälle oli ilmestynyt rivi santarmeja koteloihin kiinnitetyt mauserpistoolit tähtäysasennossa. Raajarikkoisten joukosta kuului hurjia kirouksia, vihan ja tuskan huutoja, kohosi heristäviä kauheita kummitusraajoja.

Joukko alkoi hajaantua ja tuossa punertavassa kajastuksessa näytti se entistä hirveämmältä. August näki joukottain olentoja, joiden teräsraajat eivät vähääkään muistuttaneet ihmisjäseniä, sillä ne oli valmistettu yksityiskohtia myöten vain eri työaloja varten. Nuo jäsenet olivat tehtaan omaisuutta...

Äkkiä viilsi ilmaa läpitunkeva, kimakka kiljaisu, sitä säesti kauhistuttava vihan huuto ja nuo surkeat olennot alkoivat hyppien, horjuillen ja kaatuillen paeta porttia kohden. Monet tulivat poljetuiksi, mutta he yrittivät eteenpäin, ryömivät hitaasti kuin suuret kankeat koppakuoriaiset. Siten räjähti läpitunkeva mauserpistoolien yhteislaukaus, toinen, kolmas, ja välillä kuului käheitä hätähuutoja...

Ystävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja huudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset retkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli "Lentävä hirvi."

Kolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen Augustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.

-- Veli... veli, älä mene vielä, odota.

Tämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin suuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän ei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.

-- Meidän pitäisi puhua jotain... Veliraukka... älä mene vielä -- änkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän painoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut tuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:

-- Rakas... onneton... veliraukka...

Hänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta takaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja iloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä... Mutta eniten kuitenkin hänen morsiamensa -- he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi sota...

-- Miten voi vaimosi... kai te jo naimisissa olette?

Onneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella kädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän tunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa ja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:

-- Onko hän kuollut?

Kieltävä päänpudistus.

-- Naimisissa...?

Onnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan painon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet vieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.

Augustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet: Hän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin toinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna, onnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä hetkellä vihaavansa kaikkia naisia...

August muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut morsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei voi olla -- aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän murhenäytelmän edestä... Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu. Silloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se ainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee toisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä -- nyt ei kukaan tietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden onnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta -- hän tietää vain, että rakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa... Ja kaikki täytyy kestää äänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa... Sentähden tuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja epätoivo...

Hän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän lähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen kanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään. August tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen -- sama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin käteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle sivukadulle...

August lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes osoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä puolijuoksua -- aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.

Yhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri ollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan tavata häntä eikä ketään... Tietysti hän, joka kerran _oli elänyt_, tunsi katkerasti, että kurja olotila _ei ollut elämää_, että hän oli ikäänkuin elävältä kuollut... Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni sairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan kuoleman lähestyvän... Juuri niin hän nyt menee tuolla...

Hän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa. Ja kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi hän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka häipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan hänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä hänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja yksinäisenä johonkin pimeään loukkoon -- odottamaan sitä viimeistä... Niin, hän ei enää näkisi "Lentävää hirveä" -- ei elävänä eikä kuolleena...

* * * * *

August seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi entistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän kauhistuttavimman onkalon.

Laukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja, muutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja raajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat hänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin heikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet vilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman katkeruutta tai vihaa -- voimatonta, mutta sammumatonta vihaa...

Augustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran on ollut terve, nuori, voimakas -- hekin ovat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet, rakastaneet... Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä kuolleet... Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä, ei heille itselleen ole mitään merkitystä.

KOSTAJA

I.

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin -- ja istujain jättiläissuuret, mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen lopettaessaan seuraavasti:

Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi -- emme _voi_ kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.

-- Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! -- huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä mieltä, että ministeri M------, viimeisen hirmu julistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...

-- Mitä se hyödyttäisi, -- lausui eräs rauhallisella äänellä.