Part 3

Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään, selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn -- kun isänmaan etu vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.

Ilmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta se ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että päällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.

-- Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! -- karjui eversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit neuvotteluun.

Me emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja me kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta. Kun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he rauhallisen näköisinä -- puhumatta mitään.

Eräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse metsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä pistoolinlaukaus.

Ja aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria astelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut -- ja heidän jälessään kaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat, lepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä, josta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.

Me emme saaneet mitään tietoa koko iltana -- ja meidän levottomuutemme lisääntyi yhä.

-- Mitähän ne oikein aikoivat? Miksi hän oli ampunut itsensä?

Ja koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja tähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat värisseet vilusta... Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi, niin että oli vaikea liikkua.

Oi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet vilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten; toisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla miten tahansa, vaikka hirsipuuhun, -- kun vaan olisi päässyt siitä kauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan reunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.

Kaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä hyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. -- Monet miesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä juoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat. Kuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia eteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi. Se pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä everstin uhkaava karjaisu:

-- Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin kuluttua! Ymmärrättekö?

Kukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia rykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin ylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. -- Ja minun rintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare...

-- Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken viimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen minä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon päällikkö ja teidän täytyy totella.

Kuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä juoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat alkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla; kuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:

-- Teidän ylhäisyytenne... emme voi...

-- Olemme paleltuneet...

-- Emme jaksa...

-- Koko ruumis on jäykkä...

-- Jalkani jäätyneet...

-- Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. -- Te kapinoitte vieläkin. Hyvä on!

Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä -- valmiina lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!

Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään olimme nähneet heidän syövän...

Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä -- kaikki oli epäselvää, kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren -- ja toiset tekivät samoin... tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.

Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa -- aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat kiivetä ylös ikkunaruutua -- ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut, kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!

Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan, vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:

-- Jalkani ovat aivan jäykät -- ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!

Eversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:

-- Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!

Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:

-- Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun _kunniasi_ sen vaatii! Vaikkei se vaadi hyökkäykseen _vihollista_ vastaan!

Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman edessä on nääntyneenä kaatunut tielle -- ja odottaa kuoliniskua...

-- Kaks! -- kärähti everstin kummallinen ääni.

Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän rakasti pienokaisiaan yli kaiken... Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö. Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha, kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina -- niinkuin nälkäinen koiraparvi olisi murissut... Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan -- ja murinamme taukosi...

-- Kolme! -- kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten kajahti mauserpistoolin terävä laukaus...

Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja pörröinen pää paljastui -- niinkuin kuoleva olisi kumartanut paljastetuin päin noutajalleen... Ja minä muistin hänen kalpeat, odottavat pienokaisensa...

-- Nyt eteenpäin! Mars! -- huusi eversti kaikin voimin, kohottaen uudestaan pistoolinsa meitä kohden.

Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.

-- Nopeammin! -- kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin juopuneen.

Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema tulisi antamaan viimeisen vapahduksen...

Vihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta laukaustakaan.

Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin, joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne...

Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui vihlovasti kiljahtaen maahan.

Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen, mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden... Ja minä kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:

-- Älkää juosko, ne ampuvat...!

-- Älkää ampuko! Älkää juosko.

-- Olemme omia miehiä... -- Omia, omia.

Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.

Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa -- niinkuin suuri viikate olisi hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki... Se sattui minunkin nilkkaani -- kaaduin...

Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli; silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä -- useat kuulat miltei murskasivat sen...

Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi. Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä...

Koko päivän viruin siellä -- en tiedä miten se päivä kului. Mutta illalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja toiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen, ettei tarvinnut nähdä omia upseereita... Tuntui siltä kuin kuolisin vihasta...

TYKKIHEVONEN

Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat pian kaatuisivat maahan.

Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta -- äsken oli takana räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko. Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin... Hiki valui virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian...

Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno, hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu...

Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan -- se näytti loppuun kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui voimattomana ja silmät olivat himmenneet -- ja kylkiluut törröttivät korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä edestä -- ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu...

Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä -- ja joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen, kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin... Hevosraukan ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa... Mutta se on jo monta kertaa lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät -- ja terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle...

Mutta selkä -- selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on niin vaikea hengittää. -- Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi, ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään -- ennen ei lyöty koskaan... Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin erilaista ja tuskallista.

Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.

Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske, huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää, kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä...

Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut _ihmistä_. Se oli kiemurrellut, huutanut... Mitä nyt tulee...? Ja taas ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen polttavina syvälle kylkiin: _täytyy_ eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia, salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat, kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut musertuvat... Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.

Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma musteni... Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen. Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena, himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä paukahdus...

Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta, verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä poljetaan... -- Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä -- ja hän jää makaamaan siihen...

Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä ne menevät ainoat auttajat... Se käsittää vaistomaisesti, että nyt juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään...

Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa päästäkseen ylös... Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen usvaan...

Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu. Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan... Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus...

Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu kuin kuluisi kuukausia -- eikä vaan apua...

Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja toinen etujalka liikahtaa hervottomasti -- ei muuta. Aivankuin hämärän lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa tuntuu kirpeä haju... Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa. Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua -- ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis kahtia... Eikä yksikään ihminen tule... Kun vain tulisi _ihminen_ -- silloin olisi hyvin...

Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella hiekalla hervottomana -- ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun. Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut, peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä, mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan, kauan... Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu etenevän -- ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se ihmisten läsnäoloa.

Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta -- ei hirnunta, vaan huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto... Valkea harja häilähtää viimeisen kerran -- ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.

Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala jymy, ikäänkuin maan uumenista...

Mutta apua ei tule...

Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan -- niin vitkaan.

Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas...

Mitä -- missä tämä on ollut ennen...? Ei -- ei voi muistaa mitään...

Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa kirkas, soliseva puro... _Hän_ tulee, suitset kainalossa... Leipäpala kädessä... Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin mikään maailmassa...

Kyllä hän nytkin tulee auttamaan.

Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina lehtipuista ja laulurastas laulaa...

Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele, selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua... Hän juo parhaillaan kotihaan kirkkaasta purosta, -- juo niin ahnaasti, ettei jouda hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen...

SODAN ÄÄNI

Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä verestävin silmin -- niinkuin kuolemansairas eläin...

Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena... Kaikki oli liian kamalaa ollakseen totta -- hänen täytyi siis uneksia...

Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni: kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan -- aivankuin tulinen jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee, lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä... Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.

Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa. Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen -- vai onko todella tullut maailman loppu?

Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla, mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää... Vihdoin muisti toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt sitä tyhjänä huhuna... Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin portinvartija siitä pitää huolen -- eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta he tulivat...

Ja olisiko nyt sota?

Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa, kasvot sinertävät ja pöhöttyneet... Silloin hän muisti mitä he olivat viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat maanneet tajuttomina myrkytyksestä...

* * * * *

Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan kaupunkiin.

Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen ja räjähdellen... Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi, leimahtivat tuleen -- joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan pakenevia ihmisiä... Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse aurinko suurena, mustanpunaisena -- niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä väsyneesti ummistunut...

Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä, ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana, tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia kohden, jotka vielä olivat säästyneet... Suurin osa kaupunkia roihusi jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä... Kaukana itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja läpitunkematon -- niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi koko taivaanrannan...

Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta jähmettyneinä -- niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen, kuuntelivat... Oli tapahtunut jokin suuri muutos -- mutta mikä, sitä he eivät voineet heti ymmärtää... Vasta hetken kuluttua käsittivät he sekavilla aivoillaan, että -- _pommitus oli tauonnut_...