Part 2

Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:

-- Sehän olisi onnettomuus... Mutta rakas ystävä... eihän se voi olla mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.

Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.

Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen karmeasti:

-- No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin sudenkuoppaan...?

-- Mitä... mitä te puhutte...? -- huudahti nainen kalveten. -- Kuinka te voitte puhua noin kamalia...? Tuollaisesta asiasta...?

-- Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron... Kun ette enää häntä rakasta...?

-- Tietysti rakastan, -- huudahti nainen punastuen.

-- Siinäpä se on -- rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus onkaan -- nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne rakastatte... Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu, ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan -- jäättekö silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?

-- Kyliä minun täytyisi mennä, -- kuiskasi nainen tuskallisen hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.

-- Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta... Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne -- ja se on hyvä...

-- Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, -- puhui nainen hiljaa, lievästi moittien.

-- Se on toinen asia, mitä minä... Minä olen ajatellut asiaa vain teidän kannaltanne... Tahtoisin, että olisitte onnellinen.

-- Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne... on... -- Hän vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:

-- Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.

Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät toisiaan entistä paremmin...

VI.

Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta -- olivatko he todella matkalla kotiin...?

Se oli totta -- vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta, odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta -- koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.

Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin, jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja, raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan paikaltaan -- mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä toivoa...

Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat he haudasta karanneita vainajia. -- Arnold ei saanut moneen päivään silmistään tuota näkyä.

Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti vieraita ihmisiä, vieraita kieliä...

Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä ihmisiä... Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä lähteen... Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta...

Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi. Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos -- ei ajuria. No telefooni.

Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela" nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä...

Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen, edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu...

Jospa ilmoittaisin puhelimella...? Ei -- minä yllätän hänet. Hän tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.

Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja sitten matkaan.

-- Vhiu -- vhiuu... -- suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt katkelma lintujen laulusta... Hän tuntee jännityksen ja huumaavan riemun täyttävän sielunsa.

-- Virta... punainen silta -- suora kuusikuja oikealle -- toistelee Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta... Ja hevonen kiitää kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.

Jo näkyy silta, kuja... Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä -- pikku Marcella raukka... Nyt lähenee sinua onni -- kärsimysten jälkeen...

Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen, pyyhkäsi hikisiä kasvojaan -- ja sitten sisään.

Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika... Arnoldin sydän alkaa hurjasti lyödä -- Marcellan silmät... suu... Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:

-- Pienokaiseni... poikani...

Poika alkaa hurjasti huutaa... ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo Marcelia... Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin...

Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen -- ikäänkuin olisi nähnyt pöyristyttävän aaveen... Vihdoin kysyi hän katkonaisesti, tolkuttomasti:

-- Mitä... mitä, Marcella...?

-- Mitä tämä on... Marcella...? -- kuului taas kuin kaiku. Ja sitten kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:

-- Sinä elät...

-- Niin, minä elän...

Äänettömyys...

-- Niin, minä elän, -- kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni -- eikä syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla... Mutta Arnold ei voi, _ei tahdo_ uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:

-- Ei, ei... Eihän voi...?

Mutta nainen ei vastaa -- hän ei kiellä eikä myönnä... Arnoldin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä, tukehuttaa, murskaa... Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean, tukehtuneen äänensä.

-- Ei... minun... poikani...

Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän tuskallisesti:

-- Voi Arnold... armoa... armoa...

Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: -- ilmoitettiin -- sinä kuollut... Ja Kaarlo... oli niin hyvä... ystävä... auttoi minua ja...

Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista. Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:

-- Voi minua... voi, voi... Minä kuolen... kuolen...

Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt... -- ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää, tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut... Hänen hampaansa kirskahtivat yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat...

Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi sääliä pienokaista kohtaan... Hän astui pari askelta nostaakseen Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.

Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla. Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen, murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily... Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu...

-- Armoa... armoa... Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset...

Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä -- vasta puiston ulkoreunalla hän pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle...

Hän kohotti vaistomaisesti päätään -- aivan läheltä kuului satakielen laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona. Hän unohti hetkeksi kaiken -- katsahti ympärilleen kuin lumottuna, nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä... Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia omenapuita -- muistuttaen valkopukuisia naisia... -- Naisia... Oooh -- taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta... Koko maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä puhtaaksi pestä. Siis pois, pois...

Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt -- tuntui aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana, kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä. Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin sekavalta ja kauhealta -- sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi, ja kärsi siitä, kärsi...

Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas sähkölamppu.

Niin -- hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki, vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa, jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli kaiken -- kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli kuolleeksi.

Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: _niin pian_. Tuo _kävelevä pienokainen_ oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan sanat, katseet -- ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan kanssa, sellaisten hetkien jälkeen... Hän ähkyy tuskasta, hänen mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.

Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni, jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:

-- Marcella... miten voit olla toisen kanssa, heti... samoin...? Etkö tuntenut, miten poljit minut lokaan... hylkäsit...

Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen, metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen -- ja hän huokasi raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan -- nyt kun se täytyi jättää.

Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut... Mitä merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh -- entä jos vielä kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä... Marcella tahtoisi näyttää puroa... he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa pienokaista keskellään... Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:

-- Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?

-- Itää... itää... -- jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman kultaan.

Ja häntä ei kukaan odottanutkaan -- häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja. toinen on jo...

-- Ooh. Marcella!

Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan hänen kuolemaansa...

Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi pistoolikotelonsa... Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja hänen huulensa sopersivat äänettömästi:

-- Marcella... olen niin yksin...

KAPINA

-- Isä tulee! Isä tulee!

Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita ihania sanoja.

Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja; silmät loistivat, jalat liikkuivat -- he olisivat tahtoneet juosta ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt... Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, -- sillä isähän tulee!

Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi -- ottaen nuotin eräästä kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti marssia ympäri huonetta.

Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää -- hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo viisivuotias lapsi!

Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli sairaana, eikä ollut ruokaa. -- Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin tunsi itsensä terveeksi! Sillä _hän_ tulee kuitenkin vielä kotiin!

Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut... Voi, miten paljon lapsetkin olivat itkeneet -- hän oli kärsinyt niin kauheasti, että luuli kuolevansa... Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala! Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se onkin vain ihanaa unta?

Ei -- piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa -- he saattavat saapua jo piankin...

-- Tuleeko isä jo pian? -- kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.

Äiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:

-- Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!

-- Mutta jos isä olisikin haavoittunut? -- kysyi vanhimmasta toinen, 14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.

-- Ei -- kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, -- vastasi äiti huolettomasti. -- Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä saanut kirjeitä perille!

Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.

Eteisestä kuului kolinaa, askeleita...

-- Isä tulee! -- kuului pienokaisen suusta -- ja nyt hänenkin äänensä vapisi ilosta.

Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen -- ja äiti koskettaa vaistomaisesti kädellään rintaansa... hänen sydämensä lyö niin, että miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä tyynin -- mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.

Ovi aukenee...

Kuolemanhiljaisuus.

-- Mitä, mitä...? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa. Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.

Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei jaksaisi peremmälle... Hän kantaa jotain.

Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen sydäntään kauhealla voimalla -- tai näkeekö hän väärin...? Ei -- lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä, epämääräistä...

Oin! Jumala, Jumala! -- huone hämärtyy, pimenee, hän on kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan kätösen omassaan...

Hän alkaa taas nähdä.

Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka oli hieno ja sysimusta, -- hän oli aina pitänyt siitä niin paljon... Ja nyt.

Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot, harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon silmäaukoista.

-- Jumalani, jumalani...

-- Oih! Se on sittenkin hän. -- Ja minä...!

Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi -- niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa -- ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, -- huulet vain vavahtelevat... Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat esimerkkiä.

Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan... Hänen hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät...

Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

* * * * *

Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle kaikki on yhdentekevää.

Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.

Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.

Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan -- hän oli uudestaan tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä taistelussa isä oli jalkansa menettänyt...

Raajarikko vavahti -- pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan, hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:

-- Jaha... että missä taistelussa...? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen tietää?

-- Minä pyydän sitä, isä, -- lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen kasvoilleen lennähti jotain levotonta.

Ja raajarikko alkoi kertoa.

-- Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella, lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman sivustan joukkojen selkäpuolelle.

Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä 50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.

No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten. Aamulla se loppui -- ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.

Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme. Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat, kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni puoleen.

Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka miten!

Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki, eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa tilassa olimme sinä yönä.

Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat, mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen -- ja illaksi määrättiin taas hyökkäys.

Ilta tuli, me hyökkäsimme -- ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui loppumattomalta kidutukselta -- koko yön värisimme vilusta niin että hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.

Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi. Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa, heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.

Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet kiukkuiset madot. -- Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan -- tällaisessa tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.

Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden -- ensin täytyy saada jotain syötävää!