Part 1

INFERNO

Novelleja

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1919.

SISÄLLYS:

Pettymys. Kapina. Tykkihevonen. Sodan ääni. Lentävä hirvi. Kostaja.

PETTYMYS

I.

-- Yksi tunti enää... viimeinen tunti... Nuori upseeri lausui nuo sanat kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:

-- Jumalani... jumalani...

-- Mitä, armaani...?

-- Se on sittenkin totta -- sinä menet.

-- Tiedäthän... täytyy...

-- En ymmärrä... tuntuu kuin kaikki olisi unta -- kamalaa unta. Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä...

Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun reippaasti:

-- Älä sure... rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi korotettuna... Yrjönritarina... Ja ajattele jos se... mitä eilen puhuin... Marcella...

Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:

-- Ah niin, rakas... Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä odottaisimme sinua... tuloasi...

-- Ja ellen enää palaisikaan... olisin sittenkin luonasi -- _hänessä_...

Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti, epävarmasti:

-- Mutta ellei... ellei olisikaan niin...?

-- Oi, sen _täytyy_ olla niin, -- huudahti hänen nuori vaimonsa tulisesti. -- Me odotamme sinua... ajattelemme sitä ihanaa päivää, jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold -- ajattele sitä päivää...

Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi mielellään uhrannut elämänsä... Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:

-- Niin, armaani... Sen _täytyy_ olla niin.

He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä... Mutta mitä siitä -- hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä onnesta -- hän eläisi aina heidän _molempien_ rakastavassa muistossa... Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:

-- Älä rakas... Arnold... Nyt tiedän... tunnen, että se on totta...

Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt helpommalta -- olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen pimeydessä.

Hän lähti yksin asemalle...

II.

Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn...

Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa ylitse.

Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo onnellinen uutinen -- se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä suurempaa levottomuutta.

Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran -- ja meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä -- mutta samassa alkoi kamala näytelmä...

Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin kilometrin päässä edessäpäin. Toinen -- kolmas, neljäs... Sitten jyrähti kaukana takanapäin... taas edessä -- jyrähdykset tihenevät... Ja kaikki pommit putosivat saarelle... Arnold tarttui päähänsä kuin huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.

-- Nyt käsitän kaikki... Vihollinen asetti ansan... ja ylipäällikkö vei meidät siihen...

-- Mitä tarkoitat...?

-- Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana viimeisen suon yli mentäessä... Mutta kun miltei koko armeijan tykistö on täällä... niin...

Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi änkyttäen tukehtuneesti:

-- Sehän on kamalaa... pirullisen nerokasta... Ajatelkaa: tie luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja -- puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta... Ja pommien putoilusta näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli... Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus tielle -- omiin joukkoihin... He voivat siis rauhallisesti piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme... Meidän joukkomme ovat silloin täysin vaarattomia ja avuttomia -- joihin ei kannata tuhlata edes ampumavaroja.

Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse...

Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin -- ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän kauhuksi.

Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se vaikuttikin päinvastoin -- kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän... Ja hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä kohden.

Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon -- ja monet etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun...

Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan pommia... Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot -- ja sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.

Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana, mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä...

-- Siinä se nyt oli... mörssäri... kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista. Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen...

Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa poltti kuin tulessa... Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle; jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee niin -- ja päättää olla hiljaa.

Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan avustamana -- mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle... Muutamat koettavat rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten johtaakseen pois kuoleman huomion... Mutta useimpien ponnistukset ovat turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos -- he eivät enää tarvitse apua... Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen, suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan, vaikeroivan...

Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät, koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon, hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon...

Mörssäri... kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen odottaa seuraavaa...

Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti kylmenevän, ja taas hehkuvan polton -- lopulta hän tunsi tylsistyvänsä...

Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen huutavan:

-- Täällä on kiire -- ei kestä...

Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä nostettiin, ja sitten musteni kaikki...

Verenmyrkytys... ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin huutavan korvaansa. -- Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken... Ei siis auta...

-- Ryhtykää vaan toimeen... herra tohtori! -- keskeytti Arnold ja hoitajattareen kääntyen lisäsi:

-- Antakaa... kirje... vasen sisätasku...

Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui ikäänkuin kädenpuristukselta -- olihan _hän_ sitä pidellyt...

Tulkoot tuskat -- en valita... -- ajattelee Arnold -- paranen... sitten kotiin... Tahdon ajatella vain sitä...

Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta... Se tuntuu polttavan kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi ajatella... Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa... Sydämestä kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma alkaa pyöriä -- mutta vaiti hän on... viime hetkeen asti hän ikäänkuin matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.

Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli mäkien, vuorien... Hän koettaa hypätä pois -- turhaan; liekit tarttuvat häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen, tukehduttaen -- ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien... Vihdoin näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki murskautuu siruiksi...

Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli otettu vangiksi.

Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa vaimolta saapunut kirje...

Hänen mielensä täytti kauhu -- ei muistanut siitä mitään, ja hän oli osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:

Rakas!

Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! -- Kaikki on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani -- pääsenhän minä jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin -- älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin... Kirjoitan sinulle muutaman päivän kuluttua.

Armaani! Ajattelen vain sinua -- päivät ja yöt. Ja minä olen varma, että se _asia_ on siten kuin me niin palavasti toivoimme... Oi muistatko ne hetket, armas...? Minä en voi niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee...

Oma Marcellasi.

Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti tuskallisesti:

-- Missä... missä hän on...?

Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi Arnold tukehtuvansa -- tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta nyt, kun hän itse oli heikko...

Ei ei -- ehkä kaikki on hyvin... Pääasiahan on sentään, että hän rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee kotiin...

Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän... Ikäänkuin jääkylmänä salamana iski aivoihin kamala totuus: _sotavankeus_... Sali alkoi suuren karusellin tavoin pyöriä... vauhti kiihtyi kiihtymistään... sitten pimeni...

III.

Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä -- _ei vieläkään tietoa_.

Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän kestänyt -- mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä _huomenna_...? Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä, toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon, jonka omistaja oli sodassa upseerina.

Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta -- ja vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.

Onko hän kuollut? -- Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa, nälässä...? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei...

Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat ja kalvavat raskaat raudat -- aina muistuttavat olemassaolostaan kaamealla kolinallaan...

Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.

Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti, etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella, miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.

-- Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä kirjeensaajaa? -- kysyi hän lopuksi. -- Mutta sensijaan on pidätetty paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta, luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa...

Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa hänet -- silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi...

* * * * *

Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta. Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan edestakaisin, edestakaisin -- kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen epätasaiseksi -- niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.

Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut nukkua -- kuunteli vain noita askeleita -- jotka tuntuivat muuttuvan yhä väsyneemmiksi.

Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella -- ei mitään!

Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen -- ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti -- ei vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.

Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan...

Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään, sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:

-- Hän on kuollut... kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta... Hän ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes taistelurintamassa.

-- Mitä... mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.

-- Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.

-- Jumalani... se on totta! -- kuiskasi nainen kuin huumaantuneena. Miten voisin teitä kiittää -- hän _elää!_

-- Älkää minua kiittäkö, hyvä... rakas ystävä. Olen ollut levoton teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta kun te ette...

-- Niin, antakaa anteeksi... Nyt tiedän, että teille voin puhua kaikesta -- pienimmistäkin...

-- Oi tehkää niin...

Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä -- tunsi, että he tukivat toisiansa, kuni veli ja sisar...

Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.

Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin surullisesti -- niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen, hyljätty olento.

Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana... Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista, joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan, heidän pienokaistaan... Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna nyyhkytyksenä... Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan pakahtumaisillaan...

Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä naisrintaa vastaan -- ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen; sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:

-- Oi älkää... lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia -- emmekö ole myöskin ystäviä... Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi...

-- Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen...

-- Oi älkää puhuko -- Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. -- Lupaatteko, ettette enää näin yksin sure, että puhutte, että...

Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin äänin:

-- Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen ystävän... Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.

Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin, vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla -- niin ettei tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.

-- Minäkin tahdon kaikessa olla... niinkuin te tahdotte... Jos te vain luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut onnelliseksi -- niin onnelliseksi...

Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä -- tunteen, jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän suutelevan itseänsä -- toisin kuin silloin kerran...

Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan... Entäpä, jos joku toinen mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan -- niinkuin hän nyt tekee. Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi... Mutta samassa sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin kenenkään toisen miehen kanssa... Kuinka hän itse siis voisi olla -- miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?

Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi jonnekin kauas... Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.

-- Mitä minä... mitä nyt... tein...? Nyt voitte käsittää minut vallan väärin... minä...

-- Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen hänen käsiinsä. -- Minä en käsitä väärin...

-- Mutta kun minä noin...

-- Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää miestänne, vaan...

-- Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, -- huudahti nainen kiitollisena ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet... Jospa vain käsittäisitte, miltä naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja avuttomaksi -- ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin kaikki on lopussa... Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin voimakkaaseen, sellaiseen kuin te -- olla heikko...

-- Niin, rakas ystävä... minä ymmärrän...

-- Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, -- sopersi nainen tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää -- nähdä häntä, jos olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään käsitä...

-- Minä sanon teille vielä toisen syyn -- puhui Arnold hiljaa... Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on lähentänyt meitä -- opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me olemme nuoria.

Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.

-- On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.

Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi hiljaa, värähtäen:

-- Että... minä rakastan teitä...